Niin, aika kova maailma tämä jos keveys ei ole kevyttä...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 7 kuukautta sitten. Syy: Korjailu

Hyviä kommenntteja teiltä Minäitse ja Karamazov. Ei minulla ole mielialalääkettä, vaikka on voimassa oleva brintellix resepti mutten syö sitä. Ehkä masennukseni intensiteetti on laimentunut mitä se oli puoli vuotta tai vuosi sitten. Kuitenkin välillä tulee surunpurkaus itkukohtaus kaipuusta erääseen naiseen. Mm. kun jouduin ajamaan erään kaupungin ja seudun läpi tai joskus junassa tuon kaupungin ohi mennessä. Jos taustalla soi radiosta tai tubesta tietynlainen musa niin itkukohtaus on takuuvarma. Sitten on vaan tyhjä arvoton olo eikä jaksa mitään, ei edes vihata itseään, ei edes vihata vihaamista. Silloin mitään ei ole. Ei oikeastaan tuskaakaan. Tuska ja suru ja masis siis syntyy vasteesta, kontaktista ympäröivään todellisuuteen ja siitä muodostamiini käsitteellistyksiini, konkretiaan. Tällä hetkellä minua pelottaa se että lopetan pianonsoittoharrastuksen. En soita joka päivä, en kurinalaisesti, metodisesti, itseäni kiduttaen tai itseeni ja musiikkiin piiloutuen. Pelottaa... on helpompi löhötä ja katsoa aikuisviihdettä tai tubevideoita tai syödä suklaata tai juoda limsaa tai nukahtaa.

Minulla myös tuo että haluaisin mättää herkkuja naamaan illasta toiseen. Mutta kun tiedän sitten, että painoa tulee, liikunta jää vähäiseksi ja sitten kun liikunta jää vähäiseksi niin olo on jatkuvasti vähän alakuloinen. Ja sitten kun olo on alakuloinen, niin en enää viitsi lähteä minnekään. Jumitun kotiin. Ja sitten alkaa seinät kaatumaan päälle. Tällä tavalla se omalla kohdallani menee. Pienistä asioista kasvaa valtavia.

Se on juuri vaikeeta, kun ei saisi heittää kaikkea lekkeriksi. Koko ajan täytyy pitää sisäinen kuri. Se on haastavaa.

Tuota tuskaa kyllä elämässä riittää mistä Eieiei kirjoitat. Jotkut puhuu että pitää löytää jokin päämäärä elämälle ja sitten edetä sitä kohti, niin silloin kestää sen tuskan. Mutta tuntuu siltä ettei voi olla yhtä selkeää päämäärää. Kun kuitenkin pitää tehdä joka päivä arkisia juttuja. Ei pysty keskittymään vain yhteen asiaan, vaan päivän aikana tarvitsee tehdä kymmeniä tai jopa satoja pieniä juttuja, jotka ei liity siihen päämäärään minkä on itselleen asettanut. Paitsi tietenkin jos päämäärä on itse eläminen...

Suosittelen kävelylenkkejä. Vaikka itselläni se menee aina siihen että koko lenkin ajan kelailen vain jotain ikäviä asioita. Mutta silti ehdottoman tärkeitä nuo lenkit...

Moi.

Saan kiinni siitä Eieiei kun pelottaa jääkö pianon soitto? Mutta soitat silti mutta et niin kurin alaisesti? Saatko soittamisesta hyvän olon tunteita? Minä en ole soittanut kitaraa "kurinalaisesti" silti sekin soittaminen tuntuu jäävän...kuten maalaaminen josta olen saanut hyvää oloa. Se varmaan pelottaa mikä minusta on muuttumassa, enkö enään koskaan tee asioita joissa pyrin parhaaseen mahdolliseen itseni kanssa.

89:lle joskus se päämäärä pyrkiminen näkyy vasta kun katsoo elämää taaksepäin. Päivät koostuu tuhansista pienistä asioista. On varmaan harvoja jotka voivat suunnata katseensa siihen yhteen päämäärään ja sekään ei ole aina paras juttu. Päämääristä ei saisi tehdä elämää suurempia, mutta jos ei ole intohimoa mikä sitten ajaa jatkamaan ja pyrkimään paremmaksi?

On tää elämä melkoisen monimutkaista, ja mitä enemmän sitä monimutkaisuutta pohtiin sitä monimutkaisemmaksi menee.

Niin. Elämää voisi sanoa myös aika-peliksi. Että me pelataan täällä vain ajalla. Että toisaalta, voihan se ehkä olla aivan sama, että kulkeeko mitään isoa päämäärää kohti vaikka toki siitä voi saada mielekkyyttä elämään, pääasia kai kuitenkin että pystyy juuri ns. pelaamaan ajalla. Siis meinaan sitä että pystyy aikatauluttamaan elämäänsä edes vähän.

Jos sitä pyrkisikin joka elämän-alueella ainakin vähän paremmaksi? Yrittäisi tehdä asiat joka päivä jonkin verran paremmin kuin edellisenä päivänä? Olisikohan siinä hyvä ns. elämän-tehtävä?

Elämä on jonkinlainen labyrintti. Mutta mikä siellä maalissa sitten odottaa? Paha sanoa...

Moi.

Labyrintti, kyllä. Ja jotta matka ei olisi "liian" helppo ihmiselle on isketty tunteet, tietoisuus, kaksi aivolohkoa, joitain sairauksia, viettejä, jne.

Tänään päivä alkoi todella vaikeasti psyykkisesti. Jos talvi oli armoton, niin kyllä tää kevät valo vaikuttaa voimakkaasti. Tuntuu että on ihan poikki.

Niitä pieniä juttuja kai tässä pyritään korjaileen, tai tekeen hiukan paremmin?
Aika on siitä jännä juttu että jos se lähti käyntiin oletetusta alkuräjähdyksestä, niin onko se universumissa kaikkialla sama. Muistelisin että jos aikaa vertaa siihen että jos kello seisoo maassa, ja toinen kello lentokoneessa 10000-kilometrissä niin siinä on joitain sekuntin heittoja. Paljonko kelloissa aika heittää galaksien välillä.

Einsteinin mukaan Jumala on suuri "kellomestari"

Sitähän ei käytännössä tiedetä että mitä aika on. Mutta sen verran tiedetään, että aika on ulottuvuus. Ja tämän hetken tiedon mukaan ulottuvuuksia on neljä. Mutta joidenkin teorioiden mukaan niitä voi olla paljon enemmänkin.

Jos olen oikein ymmärtänyt niin esim. maapallon massa vaikuttaa aikaan. Siis massasta johtuva painovoima vaikuttaa. Aika-avaruus kaareutuu planeetan massan ansiosta. Se on aika jännä että jos avaruudessa, ei olisi mitään materiaa. Ei planeettoja, mustia aukkoja, tähtiä jne. niin ei olisi aikaa.

Katsoin yhtä ohjelmaa jossa sanottiin niin. Siinä ohjelmassa tiedemies selitti, että maailmankaikkeus saattaa olla siinä tilassa miljardien vuosien päästä. Koska avaruus on laajentunut niin paljon ja niin nopeasti että atomit hajoavat. Sitten hän sanoi mullistavan asian: kun ei ole aikaa niin silloin maailmankaikkeus saattaa syntyä uudestaan. Siis tulee uusi alkuräjähdys. Ja kaikki alkaa taas alusta. Tai jotenkin niin, että syntyy uusi universumi, muiden universumien joukkoon. Jos siis multiversumi idea on totta. On kyllä ällistyttäviä teorioita tiedemiehillä.

Ihminen joo on aikamoinen sekametelisoppa.

Lämmintä on ollut. Tässä valoisuudessa on huonoja ja hyviä puolia. Onhan tämä hirveän iso muutos, kun talvella lähes koko ajan pimeää ja nyt tällaista...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 7 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä

Moi.

Mun ajatus jäi kiinni tuohon atomiin ja maailmankaikkeuteen. "Mitätön kuin kärpäsen paska - silti yhtä tärkeä kuin maailman kaikkeus".

Jos atomin ydin olisi marmorikuulan kokoinen, niin sitä kiertävät hiukkaskehät kiertäisivät ydintä 50m päässä. Atomissa on suurin osa tyhjää varmaan 90%? Mutta kun hiukkaskehäpällot kiertää ydintä niin tiuhaan siitä muodostuu meidän käsityksen mukaan aineen pienin osanen.

Kun se tapahtuu atomissa, niin se tapahtuu koko universumissa...tyhjää. Ja kun pimeä ainekkin on kadoksissa on melko tyhjä olo🙂

Kierkegaard työnsi sormensa olemassaoloon ja se haisi tyhjyydeltä.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 7 kuukautta sitten. Syy: Korjaus

Niin, jotkut väittävät että maailma on illuusio. Tai hologrammi. Voisikohan se olla, kun tuota tyhjyyttä on niin paljon?

Maailma tuntuu ihmeellisestä paikalta: kvanttifysiikka, pimeä aine, alkuräjähdys... Jos uskontojen maailma on ihmeellinen, niin on myös tieteen maailma.

Suurin kysymys kai on, että minkä takia mitään on olemassa? Saadaanko siihen vastausta ikinä?

Kierkegaardilla oli vainu jo 1800-luvulla maailmankaikkeuden rakenteesta.

Sokrates sanoi aikanaan, että tutkimaton elämä ei ole elämisen arvoinen. Aika jyrkkä kanta, mutta kyllä tutkimus on tärkeää. Mutta sitä mietin että kun tiedetään yhä enemmän ja enemmän maailmankaikkeudesta, niin käännyttääkö se ihmisiä ateisteiksi? Vai vankistaako se uskoa Jumalaan?

Moi.

Richards Powersin kirjassa "Muistin kaiku" Neurologi sijoittaa uskon joihinkin tiettyihin soluihin...niitä on tai sitten niitä ei ole.

Jos edellistä "oikoisi" niin silloin usko ei ole valinta. Mitähän sitten tämmöinen tapaus joka toisinaan uskoo suurempaan voimaan, ja toisinaan ei saa pyhästä hengestä yhtään kiinni?

Kuinka paljon sitä vapaata valintaa on loppujen lopuksi, jos alitajuntakin vaikuttaa tahdon alaisiin päätöksiin hyvin paljon plus geenit.

Olen kuullut alkoholistin sanovan että hänen "sortumisensa" johtuu addikti-geenistä.
Onko itsetuhoisuus geeni olemassa, rauhan geeni, ahdistuksen geeni.

Tietenkään yksi geeni ei saa aikaan juttuja, mutta yksi geeni voi lähteä koodaamaan muitakin geenejä samaksltaisiseen.

Syöpäkin on geenivirhe joka koodaa virheellisiä soluja lisää.

Sokrateksen teesi oli myös "tunne itsesi". Itsensä tunteminen on varmaan koko elämän juttu. Jos mietitään että ihmisen tajunta on osaksi tietoinen, ja osaksi tiedostamaton...kuinka paljon ihminen voi tuntea itseään?
Sitten kun katse suunnataan ihmisestä pois päin. Kuinka paljon ihminen voi tietää maailman kaikkeudesta, josta tyhjää on yli puolet?

Niin, onko ihmisellä vapaa tahto? Onko ihminen vapaa?

Tuo voi hyvinkin pitää paikkansa, että ihmisellä voi olla usko-geeni. Mutta sitten herää pelottava kysymys, että ohjaako geenit ihmisen toimintaa pelkästään? Tottahan se on että ne ainakin osittain ohjaa. Mutta ohjaako ne täysin? Jos niin on, niin ihmisen osa on aika rankka tässä maailmassa. Paitsi tietenkin sellaisella ihmisellä joka voittaa geeni-loton. Ei tunnu olevan tasa-arvoa ihmisten välillä tässä maailmassa. Kun geenit ovat mitä ne ovat...

Tulevaisuudessa muovataan varmaan sellainen ihminen, jolla on täydelliset geenit. Joka elää 200-vuotiaaksi. On koko ajan terve. Sitä odotellessa... Vähän kyllä katkeraksi vetää välillä, täytyy myöntää. Kun onni ei jakaudu tasaisesti. Mutta toisaalta onko katkeruuskin vain valinta? Ja onko se hyvä sellainen? Ei kai...

Mietin sitä, että mitä sitten enää ihmiskunta tekee, kun kaikki on saatu selville? Jos siis kaikki joskus saadaan selville? Siis jos tiedetään kaikki alkuräjähdyksestä ja muusta. Kun tiedetään ihmisen aivoista kaikki? Tiedetään esim. mistä tietoisuus koostuu. Mitä me sitten tehdään?

Mulla on varmaan sellainen geeni sitten joka tuottaa noita im-ajatuksia. Mutta hyvä asia tässä on se, että en anna niille ajatuksille paino-arvoa. Ne vain tulee ja menee...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 6 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä

Oletko lukenut siitä mitään: että muokkaako lapsuus ja teini-ikä jotenkin geenejä? Siis että millaiset ne on sitten aikuisena? Tää nyt oli tällainen heitto vaan. Jotenkin kuitenkin lapsuus muokkaa sitä millainen ihminen aikuisena on.

Niin kuin puhuttiin jossain vaiheessa, niin elämä on juuri sellaista että tuntuu kuin olisi heitetty vain maailmaan. Annettu tietyt geenit, tietyt vahvuudet ja heikkoudet ja sitten aivan kuin Jumala olisi viskannut ihmisen maapallolle.

Mutta sen olen huomannut ettei auta itku tässä maailmassa. Ei auta valittaminen. Se on yksi niistä elämän kovista totuuksista. On vain pidettävä tämä elimistö käynnissä...

Miettii evoluutiota. Että se vain tuottaa uusia eliöitä, tuntuu välillä että mielivaltaisesti. Puhutaan elämän tarkoituksesta, mutta sitä mietin että miten evoluutio olisi voinut antaa elämälle minkäänlaista tarkoitusta? Ainakaan mitään ylimaallista tarkoitusta? Koska ihminen, niin kuin muutkin eläimet, syntyy biologisena olentona maailmaan ja meissä kyllä kieltämättä on hirveästi samaa kuin kaikissa muissakin nisäkkäissä. Naisilla raskaus, imetys jne. Tai onhan se elämän tarkoitus sitten hengissä selviäminen ja suvun jatkaminen. Jos jokin tarkoitus on...

Mutta elämässä on vain kyse loppujen lopuksi että miten selviytyy eteenpäin, luulen...

Filosofi Alan Wilson Watts on todennut: Man suffers only because he takes seriously what the gods made for fun.

Tämä maanpäällinen elämä on kuitenkin vain ohikiitävä hetki. Lukemattomat sukupolvet ennen meitä ovat jo kadonneet unohduksen hämärään, ja samoin käy meille. Joten miksi yrittää rakentaa jotain suurta ja vakavaa (ongelmaa) sellaisesta, joka on vain hetken huumaa?

Moi.

Geenit antaa "rakennus ohjeet" DNA-synteesille. Eli jotenkin niin että jos on virheellinen geeni, niin dna solukko rakentumaan "väärin". Meissä kuolee joka päivä solukkoa ja rakentuu uutta.

Niissä geeneissä on tieto rakentua lapsena, nuorena, aikuisena, kaippa jopa vanheta. Geenit tai dna:synteesi ei ole yhtä kuin tietoisuus, tai tempperamentti...olisikohan väärin sanoa että ne ovat rakennuspalikat, mutta miten rakennuspalikat muotoutuvat "kyläksi" on kehitys psykologiaa? Tuo kehitys psykologia tietoisuuden kanssa on jotain keitä me ollaan...siellä taustalla on ne geenit, ja dna-synteesi, hormoonit, aivokemia.
Ne mielen perusrakenteet muodostuu 0-5-vuotta suurimmalti osin ja sitten loppuelämä joko tukee, hajoittaa, korjaa tuota ensimäistä viitä ikävuotta.

Silloin kun ihminen on haavoittuvaisin silloin rakentuu mielen ja tempperamentin tärkeät palapelit. Kun viskasu tänne maapallolle on tapahtunut hyvien ja huonojen geenien kera meidän tietoisuuskin loikkaa.

Ne geenit voi muuntua nopeastikkin, tai sitten tuhansissa vuosissa.

Se että meissä elollisissa kaikissa on samaa solukkoa johtunee siitä että Jumala/evoluutio ei tyytynyt yhdenlaisiin olioihin. Ehkä se johtui olosuhteista miksi jotkut lajit kehittyivät minnekkin päin maapalloa?

Se mistä vinkkelistä katsoo elämän ohikiitävyyttä. Jotkut kokee elämän menneen yhdessä vilahduksessa. Toinen kamppailee ahdistuksessa minuuttien kanssa.
Jokaisella on oikeus mutkistaa tai suoristaa elämäänsä miten tahtoo, ja mä en o mikään sanoon mikä on parasta kenellekkin?

Minua vaivaa aina se miksi kysymys. Että evoluutio toki kehittää eliöitä, mutta miksi? Siis luonto on meidät luonut, mutta miksi? Jos esim. ajattelee ateistin kantilta asiaa: luonto on meidät luonut, elämä on vilahdus kosmoksessa, elämä on suurilta osin kärsimystä, ihmiselle tulee elämän aikana kaikenlaisia sairauksia ja hyvällä säkällä ihminen elää 80 vuotta. Tämä kaikkihan kuulostaa kuin huonolta vitsiltä? Toisaalta sitten ei saisi olla katkera tai kyyninenkään, koska se vie itsetuhon portille. Eikä sekään ole hyvä asia. Pitää koko ajan vain tasapainotella: ei saa olla liian katkera, muttei liian tyytyväinenkään. Mutta toisaalta jos ajattelee, että Jumala on olemassa niin tämä peli muuttuu täysin. Mutta kun tämä nykyaika. Tämä on menossa kohti materialismia. Ainakin siltä vähän tuntuu. Ja ateistit ympäri maailman vakuuttelevat ettei Jumalaa ole. Se tässä eniten risoo, kun ateisti voi tehdä vahvan argumentin sen puolesta ettei Jumalaa ole. Mutta mihin se vakuuttelu sitten johtaa? Siihen, että nähdään ihminen vain koneena. Samanlaisena kuin auto. Ja sitten kun moottori yskii, niin se on menoa se...

Filosofi Sami Pihlströmin mukaan elämä pitää ottaa vakavasti... Varmaan juuri sen takia, että mitä jos tämä onkin ainut elämä? Minä en sitä toki tiedä, eikä kyllä varmaan tiedä kukaan muukaan...

On julmaa kyllä jotenkin se että viiteen ikävuoteen mennessä on elämän kulku tavallaan jo määritelty.

Ja se vielä että mitään mokaa tai vastaavaa ei elämä anna anteeksi. Se tuntuu olevan päivän selvää.

Jotkut sanoo että DNA on tullut toiselta planeetalta maapallolle, kun se on niin monimutkainen systeemi. Voi olla.

Ei ihmisellä ole mitään muuta toivoa elämässä, muuta kuin sopeutua. Mukisematta vain mennä tämän elämän läpi...