Moi.

A. Maslow rakensi ihmisen tarve hierargian kuin pyramidin sen kivijalassa on ihmisen välttämättömimmät asiat jotta elämä on mahdollista.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Abraham_Maslow

Omaa tarvehierarkiaansa voi verrata Maslowin pyramidiin.

On selvää että uni, ruoka, liikunta, sosiaaliset suhteet, hyväksytyksi tuleminen on ihan ihmisen perus tarpeita.

Suomen olympia mitallit on jossain pyramidin huipulla...ne ei ole välttämättömiä elämän jatkumiselle, mutta mukava yllätys niille joille joille olympia mitalleilla on merkitystä itsetunnolle, tai suomalaisuudelle

Tuota Maslow:n tarvehierarkiaa on vähän kritisoitukkin, mutta kyllä se varmasti suurimmilta osin pitää paikkansa. Ainakin nuo perustarpeet.

Nuo mitalit toivat kyllä hyvän lisän arkeen. Urheilua muutenkin hieno katsoa kun siinä ihmiset todella laittavat kaiken peliin. Ja ylittävät usein itsensä.

Urheilu on joillekin kuin uskonto. Tai jopa enemmänkin...

minäitse89 kirjoitti:
Tuota Maslow:n tarvehierarkiaa on vähän kritisoitukkin, mutta kyllä se varmasti suurimmilta osin pitää paikkansa. Ainakin nuo perustarpeet.

Nuo mitalit toivat kyllä hyvän lisän arkeen. Urheilua muutenkin hieno katsoa kun siinä ihmiset todella laittavat kaiken peliin. Ja ylittävät usein itsensä.

Urheilu on joillekin kuin uskonto. Tai jopa enemmänkin...

Moi.

Mitä kohtaa Maslowin tarvehierarkiassa on kritisoitu? En ole kuullut/lukenut? Onko hierarkiassa jokin perustavan laatuinen virhe?

Moi 89.

https://mielenihmeet.fi/maslown-tarvehierarkia/

Tarkoititko tätä kritiikkiä?

Mitä mieltä olet kritiikistä? Sehän ei kumoa pyramidia, ehkä säätää sitä hivenen? Luen vielä ajatuksella kritiikin.

Olen tällä hetkellä 36 vuotias ja im-ajatukset on olleet läsnö eri vahvuisina 10 vuotiaasta lähtien. Näin kirjoitettuna toi kalskahtaa omaan päähän aika karulta.

Varsinkin nuorempna ajatuksia - ja aikomuksia - oli enemmänkin. Asiaa ei helpottanut se että koin masennusta, kuulumattomuutta mihinkään jne. Nykyään ajatukset on enemmän sellaista melkeen jatkuvaa taustahälyä, vähän niinkuin liikenne jos on kaupungissa. Siihen ei välttämättä niinkään kiinnitä huomiota, mutta se on läsnä ja on usein tilannekohtaista.

 Esimerkiksi autoa ajaessa päässä pyörii erilaiset skenaariot siitä miten kuolla, sen suurempaa halua niin tehdä. Esimerkiksi jos tulee bussi vastaan, niin päässä pyörii se mitä kävisi jos ajaisi päin. Tai risteysalueella taas ajatukset menee siihen että joku rysäyttää kylkeen. Tätä kaavaa voi soveltaa myös kävelemiseen, ja vaikka katolta putoavaan jäähän, tai mikä nyt ikinä onkaan tilanne. Ikäänkuin aina väkisin tulee mieleen miten juuri siinä hetkessä voisi henkensä heittää. 

Minulla on kolme lasta (2, 8 ja 10 vuptiaat) sekä vaimo. Tämän perheen ajatteleminen varmaan on se suurin im-ajatuksista irtaantumisen apu, vaikka se onkin vaan hetkellistä.

Nuorempana tähän vähän ristiriitaisesti liittyi myös kova pelko kuolemasta ja monet yöt tuli valvottua koska en saanut unta. Vitutti ja ahdisti niin paljon että olen syntynyt koska kuitenkin kuolen ja kaikki päättyy eikä millään elämässä ole lopulta mitään merkitystä.  Samaan aikaan toivoin kuolemaani. Ajatus kaiken loppumisesta ja olemattomuudesta on yhä vaikea asia, mutta suurin pelko katosi kuin taikaiskusta eskikoisen synnyttyä. Tämä oli todella erikoinen fiilis...

Summasummarum, parisuhde ja perhe on ne jotka pitää im-ajatukset ja varsinkik niiden toteuttamisen aisoissa. Ei tää kyllä kivaa ole, mukavampaa olis nauttia elämästä ja ajatella vaikka ympörillä oikeasti tapahtuvia asioita...

Joo, tuota tarkoitin. Aika heppoista kritiikkiä se tosin on. Kyllä ainakin omasta mielestä tuo hierarkia tuntuu järkevältä. Pientä säätöä joo ehkä vaatii, mutta muuten hyvä.

Joo Zoudappa nuo kuolema ajatukset aika yleisiä ihmisillä varmaan. Päässä toki voi pyöriä vaikka minkälaisia ajatuksia, mutta harvoin niitä lähtee toteuttamaan.

Alkoholin vaikutuksen alaisena monet niitä ajatuksia toteuttaa, sen takia alkoholi on kyllä hirveä aine.

Pitää aina yrittää saada huomio pois niistä synkistä ajatuksista. Olen huomannut että se on tärkeintä.

Itseäni auttaa TV:n katselu, lukeminen yms. TV on kyllä sellainen lahja ihmiskunnalle, että en voi olla kuin kiitollinen sen keksijälle...

Zoudappa kirjoitti:
Olen tällä hetkellä 36 vuotias ja im-ajatukset on olleet läsnö eri vahvuisina 10 vuotiaasta lähtien. Näin kirjoitettuna toi kalskahtaa omaan päähän aika karulta.

Varsinkin nuorempna ajatuksia - ja aikomuksia - oli enemmänkin. Asiaa ei helpottanut se että koin masennusta, kuulumattomuutta mihinkään jne. Nykyään ajatukset on enemmän sellaista melkeen jatkuvaa taustahälyä, vähän niinkuin liikenne jos on kaupungissa. Siihen ei välttämättä niinkään kiinnitä huomiota, mutta se on läsnä ja on usein tilannekohtaista.

 Esimerkiksi autoa ajaessa päässä pyörii erilaiset skenaariot siitä miten kuolla, sen suurempaa halua niin tehdä. Esimerkiksi jos tulee bussi vastaan, niin päässä pyörii se mitä kävisi jos ajaisi päin. Tai risteysalueella taas ajatukset menee siihen että joku rysäyttää kylkeen. Tätä kaavaa voi soveltaa myös kävelemiseen, ja vaikka katolta putoavaan jäähän, tai mikä nyt ikinä onkaan tilanne. Ikäänkuin aina väkisin tulee mieleen miten juuri siinä hetkessä voisi henkensä heittää. 

Minulla on kolme lasta (2, 8 ja 10 vuptiaat) sekä vaimo. Tämän perheen ajatteleminen varmaan on se suurin im-ajatuksista irtaantumisen apu, vaikka se onkin vaan hetkellistä.

Nuorempana tähän vähän ristiriitaisesti liittyi myös kova pelko kuolemasta ja monet yöt tuli valvottua koska en saanut unta. Vitutti ja ahdisti niin paljon että olen syntynyt koska kuitenkin kuolen ja kaikki päättyy eikä millään elämässä ole lopulta mitään merkitystä.  Samaan aikaan toivoin kuolemaani. Ajatus kaiken loppumisesta ja olemattomuudesta on yhä vaikea asia, mutta suurin pelko katosi kuin taikaiskusta eskikoisen synnyttyä. Tämä oli todella erikoinen fiilis...

Summasummarum, parisuhde ja perhe on ne jotka pitää im-ajatukset ja varsinkik niiden toteuttamisen aisoissa. Ei tää kyllä kivaa ole, mukavampaa olis nauttia elämästä ja ajatella vaikka ympörillä oikeasti tapahtuvia asioita...

Moi.

Hieno juttu että lapset ja parisuhde kantaa ettei im-ajatukset muutu teoiksi. Jokaisen on kuitenkin itse etsittävä motiivinsa elämään, ei kaikilla ole lapsia ja parisuhdetta.
Minun lapset ovat lukiossa enkä asu heidän kanssaan...muistan kyllä ajan kun lapset olivat pieniä ja olimme perhe, siinä ei ollut kovasti aikaa miettiä motiiveitaan elämään, koska motiivit olivat niin konkreettisesti käsin kosketeltavissa.
Olen lapsiini yhteydessä melkein päivittäin joskus menee viikko, ettei kuulla toisistamme.
Jonkinnäköinen ystävyys parisuhde minulla on, mutta emme asu yhdessä, enkä tiedä pystynkö asumaan parisuhteessa saman katon alla viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen...elämä on näyttänyt että minusta ei ole siihen, syitä en lähde tähän puimaan.
Minua pelotta sitoa elämän motiivin/motiivit sellaisiin asioihin jotka voin menettää. Esim. vaikka koiraan, koirani on jo melko vanha 9-vuotta...tulen menettään sen jos vain itse elän pidempään. Samaan aikaan ihmisen olisi hyvä elää hetkessä eikä pohtia tulevaa...melko ristiriitaista tää elämä on, se on varma.

Olen huomannut että unen määrä ja laatu vaikuttaa hirveästi siihen että tuleeko im-ajatuksia. Kun olen nukkunut hyvin, niin pystyn helpommin sivuuttamaan ne.

Nyt olen huomannut kun ikää on tullut lisää että aika menee nopeammin kuin nuorempana ja se auttaa siihen että kestää paremmin ne synkät ajatukset. Kun miettii että tämäkin olotila menee pian ohi, kun aikaa kuluu.

Minulla ei onneksi enää niin synkkiä ajatuksia kuin esim. oli pari vuotta sitten. Täytyy vain pysyä ns. liikkeessä. Se olisi pahinta, jos jämähtäisi täysin kotiin...

minäitse89 kirjoitti:
Olen huomannut että unen määrä ja laatu vaikuttaa hirveästi siihen että tuleeko im-ajatuksia. Kun olen nukkunut hyvin, niin pystyn helpommin sivuuttamaan ne.

Nyt olen huomannut kun ikää on tullut lisää että aika menee nopeammin kuin nuorempana ja se auttaa siihen että kestää paremmin ne synkät ajatukset. Kun miettii että tämäkin olotila menee pian ohi, kun aikaa kuluu.

Minulla ei onneksi enää niin synkkiä ajatuksia kuin esim. oli pari vuotta sitten. Täytyy vain pysyä ns. liikkeessä. Se olisi pahinta, jos jämähtäisi täysin kotiin...

Se lamaantumisen pelko...vaikka ahdistus ei ole lamaannuttanut koskaa ihan täysin...silti sitä pelkää. Pelkää jotain jota ei ehkä koskaan tapahdu jos pysyy edes pienessä liikkeessä.
Oikeastaan se on älytöntä pelätä jotain joka ehkä voisi tapahtua🤭

Ei ole mitään järkeä omistaa tämmöistä oletuskoneistoa...mihin evoluutio tarvii oletuksia?

Ihmisellä on lupa pelätä mitä vain. Ihminen voi tavallaan valita pelkonsa. Voi valita ahdistuksensa. Ja sitten ei tarvitse enää muuta tehdä kuin ahdistua. Ahdistuksen aiheita elämässä on vaikka kuinka paljon. Varsinkin jos jää johonkin ajatukseen ns. roikkumaan. Eihän sitä tarvitse muuta kuin katsoa uutisia niin eiköhän sitä sitten ahdistu...

En tiedä mihin evoluutio tarvitsee oletuksia, mutta kyllä jostain syystä ihmiset vain sitten olettavat usein että jotain pahaa tapahtuu lähi aikoina. Tai sitten jotain hyvääkin ehkä joskus. On vain niin outoa, kun tuntuu siltä kuin maailmassa olisi niin paljon enemmän pahaa kuin hyvää. Mutta en nyt kuitenkaan halua saarnata mistään maailman pahuudesta liikaa. Maailmassa on niin paljon eri puolia ja on vain sopeuduttava niihin...

Moi89.

Mietin että onko meidän suhtautuminen im.ajatuksiin muuttunut, kun ei ole ollut puhe im.ajatuskehistä joista on oli tuskallista päästä pois?

Moi.

En tiedä. Tuntuu että tämä maailma on vain pelon ja ahdistuksen tyyssija. Haluaisin pois, mutten uskalla tehdä sitä tekoa. Päivästä toiseen vain ahdistusta. Kun tietäisi varman tyylin, niin ehkä lähtisin pois tästä universumista. Maailma on paha. Ihminen on paha olento. Elämä on vain katastrofista toiseen kulkemista. En enää kohta löydä syitä jatkaa eteenpäin. Päivä päivältä elämä on vain ahdistavampaa ja ahdistavampaa. Tiedän sen että kuolemassa ihminen katoaa maailmasta. Tiedän että kuolema tuntuu hirveältä. Mutta ihminen voi aina valita kuoleman. Se on sallittua. Onnittelen niitä, jotka jaksavat elää. Te olette sankareita. Te jotka jaksatte elää harmaata tai mustaa arkea. Te jotka pidätte vuorokausirytmistä kiinni. Kunnia teille.

Eksistentiaalinen hätä on. Tiedän kuitenkin etten uskalla tehdä im:ää. Tunnen itseni. Tiedän että se on itsekäs teko. Tiedän että lähipiiri ei sitä hyväksy. Tiedän että se on moraalisesti väärin. Mutta...

Olen nyt vasta nähnyt elämän todelliset kasvot... Raakaa, brutaalia kaikki... Anteeksi...

Ehkä sitten vika on minussa. En tiedä enää, missä se vika on? Tarviiko täällä olla? Kysyn vaan...

Anteeksi, jos valitan liikaa tai pahennan jonkun oloa. Unohtakaa kaikki mitä olen kirjoittanu. Jatkakaa elämää. Älkää kuunnelko minua. Minä olen liian synkkä ihminen varmaan... Ainakin ajatuksiltani...Täytyy vain elää, maksoi mitä maksoi... Kai...

Lopetan nyt tämän monologini... Ei tästä mitään hyötyä ole kenellekkään... Sori...

Ei, Minäitse! Sinä et saa lähteä pois täältä. Minä luen sinun pohdintojasi ja tarvitsen sinua. Sinusta on ollut minulle hyötyä. Olen pahoillani etten ole jaksanut kirjoittaa, syynä on masennus, tarkemmin syistä voi lukea aloittamassani ketjussa. Mutta sinun ketjussa on syvällistä pohdintaa. Kerran aioin huolella kirjoittaa koska herätit niin paljon ajatuksia. Mutta olen veltto ja hajamielinen ja se vain jäin, anteeksi.

minäitse89 kirjoitti:
Moi.

En tiedä. Tuntuu että tämä maailma on vain pelon ja ahdistuksen tyyssija. Haluaisin pois, mutten uskalla tehdä sitä tekoa. Päivästä toiseen vain ahdistusta. Kun tietäisi varman tyylin, niin ehkä lähtisin pois tästä universumista. Maailma on paha. Ihminen on paha olento. Elämä on vain katastrofista toiseen kulkemista. En enää kohta löydä syitä jatkaa eteenpäin. Päivä päivältä elämä on vain ahdistavampaa ja ahdistavampaa. Tiedän sen että kuolemassa ihminen katoaa maailmasta. Tiedän että kuolema tuntuu hirveältä. Mutta ihminen voi aina valita kuoleman. Se on sallittua. Onnittelen niitä, jotka jaksavat elää. Te olette sankareita. Te jotka jaksatte elää harmaata tai mustaa arkea. Te jotka pidätte vuorokausirytmistä kiinni. Kunnia teille.

Eksistentiaalinen hätä on. Tiedän kuitenkin etten uskalla tehdä im:ää. Tunnen itseni. Tiedän että se on itsekäs teko. Tiedän että lähipiiri ei sitä hyväksy. Tiedän että se on moraalisesti väärin. Mutta...

Olen nyt vasta nähnyt elämän todelliset kasvot... Raakaa, brutaalia kaikki... Anteeksi...

Ehkä sitten vika on minussa. En tiedä enää, missä se vika on? Tarviiko täällä olla? Kysyn vaan...

Anteeksi, jos valitan liikaa tai pahennan jonkun oloa. Unohtakaa kaikki mitä olen kirjoittanu. Jatkakaa elämää. Älkää kuunnelko minua. Minä olen liian synkkä ihminen varmaan... Ainakin ajatuksiltani...Täytyy vain elää, maksoi mitä maksoi... Kai...

Lopetan nyt tämän monologini... Ei tästä mitään hyötyä ole kenellekkään... Sori...

Moi.

Se mitä kerrot tuntevasi ja havainnoivasi maailmasta on kokemuksesi elää ajassa ja paikassa. Minun on helppo olla samaa mieltä tästä "murheen laaksosta".

Eksistentiaalinen hätä myös minulla.

Jotain kuitenkin jää näkemättä tai ymmärtämättä kun viha kääntyy itseen. Tarkoitan että im. ajatuksessa viha on olemassa sitä ei "näe" ja/tai ei löydy kohdetta vihalle se kääntyy toivottomuudeksi ja/tai on lähes mahdotonta löytää mieltä tähän elämään. (Edellinen on psykologinen teoria)

Kaiken lisäksi elämästä ei voi tehdä valitusta mihinkään osoitteeseen, vai voiko?
Voiko evoluutiolle, tai Jumalle kertoa että olet synnyttänyt kauhean maailman?
Mä olen kateellinen ihmisille jotka voi nähdä Jumalansa hyvyyttä tässä ajassa....syystä että itse näen pelkkää toivottomuutta.

Nyt olen taas siinä pisteessä itseni kanssa että ahdistaa välillä niin massiivisesti, että im. ajatus houkuttaa.

Mistä kaivetaan se "kipinä" jatkaa eloa?