HerKaramazov, tervehdys. Ja kiitos! Pointtisi on naulankantaan. Ei mun tarvi surra sitä jos ihmiset on julmia ja kylmiä mulle. Olen myös tehnytkin noin, polttanut siltoja. Toisaalta, on se silti surullista. Luulin että ne ihmiset oli kivoja, mutta he olivatkin kukin omalla tyylillään eri tavoin narskuja. 😔

Muhun kolahti juuri tämä pointtisi:

"Toimeen tuleminen on dialogi...kahden suuntainen kuten kaikki sosiaalinen kanssakäyminen...jos toinen ihminen ei käsitä "rikkovansa", niin ei toisen ihmisen kuulu olla "rikottavana"...paitsi on pitää siitä että toinen painaa suohon."

Mulla ei ole ollut elämässä oikeastaan koskaan sosiaalisia kontakteja tuon määritelmän mukaisesti. Olen aina epäitsenäinen ja epävarma ja helppo saalis narskuille, jos he on tarvinneet jonkun palvelijakseen, jonka ovat sitten voineet hylätä kun olen alkanut heitä kyllästyttämään tai kun he ovat saaneet minusta tarvitsemansa hyödyn. En todellakaan muista yhtäkään kaveruutta tai ihmiskontaktia elämäni varrelta että se olisi ollut tasa-arvoinen ja kunnioittava ja välittävä molemminpuolisesti. Ei myöskään kotiolot lapsuudessa ja nuoruudessa.

Toinen tärkeä pointtisi on luonto ja ihminen. Luonto on ihmiselle tärkeä. Ihminen virkistyy ja lohduttautuu luonnossa, oli se sitten metsässä tai merellä, sisämaassa tai saaristossa. Mutta ajattelen niin että ihmisen muokkaama luonto ja miljöö jo kadottaa sen parantavan hengen, kun siihen maisemaan ja tilaan ihminen on tuonut ahneuden ja epätasa-arvon. Se näkyy pääsy kielletty -kyltteinä, aitaamisena, tehotalousmetsänä, yhteisten miljöiden ja tilojen puuttumisena niin maalla kuin kaupungeissa.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: Lisäyksiä, pohdintaa

Minulla on ja on ollut sosiaalisia kontakteja aika paljon, mutta en ole saanut niistä useinkaan irti sitä mitä haluaisin. Tuo on toki totta että se on kahden ihmisen dialogia. Kummatkin tuovat oman panoksensa keskusteluun. Kummankaan ei pitäisi olla määräävä osapuoli. Vaikka aika usein se menee niin että dialogin toinen osapuoli määrää ja toinen komppaa.

Ihmissuhteet ovat usein aika vaikeita asioita. Kun pitäisi olla aina jotenkin kunnossa. Siis parhaimmillaan. Ja tarkoitan nyt sitä että kun tapaa kaveria tai tuttavaa, niin ei saisi jotenkin näyttää, että nyt ei mene hyvin. Tai voi siitä vähän mainita, mutta se ei saisi hallita keskustelua. Itsekin kun menen tapaamaan jotain tuttua, niin usein ponnistelen niin että saisin parhaan mahdollisimman ns. suorituksen. Välillä se toki on hyvä asia. Ihmisen vain on pakko välillä ponnistella. Se on elämän suola, vaikka toki se on haastavaa.

Luonnosta pidän itsekin ja surettaa se että luontoa tuhotaan niin hirveästi nykyään, vaikka toisaalta se on ihmisen koti. Me tarvitsemme puita ja kasveja ja eläimiä. Luonnossa voi kokea ylimaallisia olotiloja. Että on yhtä koko maailmankaikkeuden kanssa. Ilman luontoa ei olisi ihmistä.

Vielä noihin ihmiskontakteihin: Koskaan ei ole liian myöhäistä tutustua uusiin ihmisiin. Aina voi saada kavereita. Itse yritän ajatella niin etten lyö lukkoon mitään asiaa. Sillä tavalla että toteaisin etten voi enää milloinkaan saada kavereita, että nuoruus tuli ja meni ja että loppu elämä on vain laskujen maksua ja kaupassa käyntiä. Toki asia voi olla niin että nuoruus tuli ja meni ja vastaavaa, mutta ei se tarkoita sitä että elämä olisi jotenkin ohi. Koko ajanhan me eletään. Ihan sama minkä ikäinen on. Jne.

Toiset ihmiset voi olla julmia, kylmiä, hienoja, ihania yms. On vaikea määritellä yhdellä sanalla ketään. Toki jokaisella on se perusluonne. Kai.

Itse tapailin joskus vuosia sitten ns. nuoruudessani yhtä tyttöä ja se oli fantastista. Heitimme hyvää ns. läppää. Mutta en ole häntä tavannut enää vuosiin. Se on jotenkin surullista. Ajattelen usein että silloin olin parhaimmillani. Taisin olla 24 tai 25. Onneksi mulla on muistot siitä. Vaikka sanoin etten lyö lukkoon esim. sitä että nuoruus tuli ja meni, niin kyllä se varmaan on totta että se meni. Mutta onneksi tapailin sitä tyttöä. Minua vaan harmittaa se että tuntuu siltä kuin olisin jotenkin mokannut koko homman. Että mulle olisi voinut avautua ns. kokonainen uusi maailma, jos vain olisin jatkanut tapailua. Mutta... Ihmissuhteita syntyy ja kuihtuu. Niin se vain menee. En ole katkera kuitenkaan, koska niin se vain menee noissa seurustelu jutuissa. Tai en tiedä oliko se seurustelua, mutta hyviä aikoja ne olivat... Mutta joo...

On tämä elämä kummallista, kun heti ahdistuksen lakattua alkaa im-ajatukset. Onneksi ne on vaan ajatuksia. Liikaa ehkä yksinoloa. Mutta mitäpä sitä muutakaan voi näin korona-aikana... Kuin olla yksin...

On kyllä vaikea ymmärtää tätä ihmiselämää. Silloin kun ei ahdista tai ole esim. fyysistä kipua, niin silloin on im-ajatuksia. Tämä maailma on ihan kummallinen paikka. Minkä takia ihmisellä pitää olla niin paljon ongelmia?

Hirveän kusessa on kyllä ihminen, kun nyt korona-aikana ollaan vain yksin ja siitähän ne ongelmat vasta alkavat. Im-ajatukset, masennus, ahdistus kaikki liittyvät yksinäisyyteen. Mutta sitten jotkut ihmiset ovat niin v-mäisiä ettei heidänkään seurassa viitsisi olla. Siinä just se ongelma. Eipä tämä elämä ikinä varmaan hirveen helppoa ole, mutta ei sen pitäisi olla näin vaikeaa.

Yksinäisyys ajaa ihmisiä aivan kuilun partaalle.

Netflix on. Kaikenlaisia tv-kanavia on. Netti ja kaikkea muutakin on. Mutta ne ei korvaa ihmistä.

Kun joskus aikanaan asuin tukiasunnossa, niin mulla ainakin oli päivittäin juttelu-kavereita. Nyt asun kerrostalo yksiössä ja välillä tuntuu että enemmän kyllä pitäisi olla ihmiskontakteja.

Mietin vaan että pitäisikö muuttaa takaisin tukiasuntoon... Vaikka toki ei se elämä sielläkään helppoa ollut... Eipä se varmaan missään ole...

Im-ajatuksen tuhoaa kun elämään tulee sisältöä. Kun näkee etäämpää, missä ajatuksissa ei enää halua ajatusten pyörivän. Maan vetovoimaa vai ei, mutta magneetinomaisesti kuoleman ajatus vaan vie usealta elämästä suolan. Terapioissa saisi lisätä ihmisiin tahdonvoimaa; tahtoa ja voimaa vastustaa tuota kuilun reunalla kulkua. Kun terapiaan vaikeaa päästä, jotenkin ihmisten kohtaamisista kun osaisi ottaa lisää voimaa antavan positiivisen.

Ne ihmisten kohtaamiset kyllä todellakin on avain asemassa elämässä. Ei kai sitä muuta lopulta tarvita kuin kohtaamisia.

Terapioissa yleensä vaan voivotellaan maailman kovuutta. Ainakin niissä missä itse olen ollut.

Tahdonvoimalla tässä olen viimeiset vuodet mennyt. En tiedä mitä tapahtuu, jos tahdonvoima loppuu. Luulen että ainakin niin kauan pystyn elämään, kun en koske alkoholiin. Onneksi ei ole suunnitelmissa ruveta juomaan. Silloin elämä olisi todellista helvettiä, jos vielä tämän kaiken lisäksi alkaisi kittaamaan viinaa.

Hyvään yksilöterapiaan on todellakin vaikea päästä ja ne ovat usein kalliita. Pitäisi olla varmaan todella huonosti asiat että pääsisi hyvään terapiaan.

En ymmärrä aina miksi jotkut vaikka kaupantyöntekijät, voivat olla niin v-mäisiä? Kun eikö kuitenkin kaikille ole hyväksi, että tullaan jotenkin toimeen toistemme kanssa ja eikö kaikille ole hyväksi ettei olla niin v-mäisiä tuolla ulkomaailmassa?

En tiedä millaista on muissa maissa..? Kyllä Suomessakin hyvää palvelua välillä saa, mutta liian harvoin...

Kun kohtaan kaupassa vaikka kassatyöntekijän, joka ei jaksa sanoa mitään tai on muuten töykeän vaikutelman antava, koitan ottaa sen niin että mietin mitä mahtaa olla hällä elämässään menossa. Että miten vaikea on ollut lähteä töihin, näinä aikoina kun kauppoja suljetaan jopa. Jos on jo tiedossa, että toimeentulovaikeuksia lähiajat tuo. Tai mitä muuta voi olla vaikeaa elämässä joka hiertää mieltä. Koitan ottaa tilanteen en henkilökohtaisena ongelmana vaan semmoisena kuin se tulee. Arjen harmautena, semmoisena, että jokaisella omat vaikeutensa, vaikka ikävän säväyksen se töykeys päivään antaakin. Oletko koskaan kokeillut kysyä mitään kassalta? Nykyäänhän ne isommissa paikoissa istuvat sermin takana, hankalaa lähestyä kun eivät välttämättä kuule, korvilla kuulokkeet.

Olen välillä jutellut kassatyöntekijöiden kanssa. Vitsaillut joskus. Toki kyllä sen ymmärtää välillä että niillä voi olla rankkaa töissä tai muuten, mutta silti sitä jotenkin toivoisi että olisi ainakin jotenkin positiivinen kohtaaminen se.

Itselle välillä ollut tärkeää puhella kassatyöntekijöiden kanssa, kun muuten sen verran paljon olen yksikseni.

Toki ei sitä aina itsekään jaksa oikein mitään sanoa niille. Onneksi olen nyt nähnyt kavereita ja urheillut. Tuo sisältöä elämään.

Pitäisi kyllä löytää joku kumppani varmaan, mutta miten? En tiedä löytääkö sitä tällaisina aikoina... Mutta pakko olisi enemmän saada seuraa. Ja pitäisi enemmän nähdä ihmisiä...

Olen taas miettinyt koko päivän itsetuhoisia ajatuksia. Aika hankalaa niitten kanssa, varsinkin tällaisina päivinä kun ne on mielessä koko ajan. Pitäisi kai silti olla kiitollinen, että on vain itsetuhoisia ajatuksia. Siis vain. Ettei mitään pahempaa. Vaikka nuo ajatukset on kyllä ärsyttäviä.

Mietin vaan sitä, että mitä jos ne jatkuu tällaisena päivästä toiseen. Tai jopa viikosta toiseen. Olisi niistä kai hyvä jollekin puhua, mutta kun en oikein tiedä että kenelle niistä puhuisi?

Tämä nyt sitten varmaan on minun taakkani elämässä. Joillakin toisilla on muita taakkoja...

Luin netistä että mukavuusalueelta pitäisi lähteä mahdollisimman usein, mutta en tiedä sitten että johtuuko im-ajatuksetkin usein siitä että lähtee mukavuusalueelta liian kauas. Mutta kun toisaalta, on pakko lähteä mukavuusalueelta pois, sillä ei elämästä tule mitään jos ei sieltä lähde. Mutta se on juuri se suurin ongelma, että mukavuusalueella on niin mukavaa välillä. Ei ole ahdistusta ei stressiä. Mutta kun toisaalta niitäkin kai pitäisi olla.

Mutta sittenkin kun tulee ahdistusta ja stressiä, niin im-ajatukset nousee pintaan. On tämä elämä kyllä monimutkaista. Että tutkimusten mukaan ihmisellä ei saisi olla ns. mukavaa. Että koko ajan pitäisi taistella hillittömästi mukavuudenhalua vastaan. Mutta onko elämä minkään arvoista, jos ei koskaan ole mukava olo?

Pitäisi kai vain olla kotoa poissa koko ajan. Ettei olisi sitten siellä mukavuusalueella. Mutta jotenkin tuntuu ihan järjettömältä tämä elämä välillä. Että ihminen voi saada jonkin sairauden yhtäkkiä ja sitten se on siinä. Ja kuitenkin sanotaan ettei saisi olla mukavuusalueella liikaa. Mutta eikö kannata olla niin paljon mukavuusalueella kuin pystyy, sillä elämästä ei koskaan tiedä? Eikö kannata vain kieriskellä nautinnoissa? Ei ainakaan tutkimusten mukaan.

Mutta sitten myös sanotaan ettei saisi olla kyyninen elämää kohtaan...

Tavallaan koko ajan elämä haastaa. Mikään ei kestä elämässä. Ainut mikä on lopullista on kuolema, kaikki muu on väliaikaista.

Mietin että mikäköhän loppujen lopuksi sai ihmiset miljoonia vuosia sitten, kipuamaan alas puista? Tai siis apinoitahan me silloin vielä oltiin. Miettii että jos me oltaisiin vielä puissa ja ei tajuttaisi maailman menosta mitään, niin olisiko se huono asia? Mutta kun ei auta. Me tultiin alas puista ja sillä hyvä...

Elämään pitää kai vaan sopeutua koska ei ole oikeastaan mitään muuta vaihtoehtoa...

Elämä ei kyllä ole muuta kuin hengissä selviämistä. Ei ole oikein mitään sisältöä tässä olemisessa. Ja sitten se vielä, että on yksinäisyyttä niin paljon.

Netti on oikeastaan ainut asia mikä auttaa.

Tämä on niin ristiriitaista: silloin kun on erittäin huonossa kunnossa, niin ajattelee, että kunpa parantuisin. Mutta sitten kun elämässä on kaikki ns. hyvin, niin sitten sitä pohtii, että elämänlaatu on huonoa ja elämä on merkityksetöntä. Eli koko ajan elämä on ongelma tavalla tai toisella.

Mikään asia ei oikein ratkaise tuota ongelmaa...

Asenne ratkaisee...

Niin... Taistelu asenteella olen mennyt jo monta vuotta... Mutta en tajua mistä tämä epätoivo oikein kumpuaa... Jos voisi palata aikaan kun olin kymmenen vuotias ja saisi uuden yrityksen, niin tekisin kaiken toisin. Mutta kun on vain tämä yksi yritys... Vain kerran saa elää...

Jos pääsisi edes kymmenen vuotta ajassa taaksepäin, niin sekin auttaisi. Mutta kun ei niin ei...

En oikein tiedä mitä tästä loppuelämästä oikein tulee? Koska silloin kun on hyvä päivä, niin olen ns. vain epätoivoinen ja masentunut. Ja silloin kun on huono päivä, niin elämä on helvettiä. En ymmärrä miksei sitä voi olla kiitollinen tai onnellinen..?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä

Eipä sillä kai loppujen lopuksi ole mitään väliä miten tämä elämä etenee... Kun kuitenkin kuolee... Sydän ei enää lyö... Säkällä täällä maailmassa vain eletään... Jotkut kuolevat jo nuorena kun käy huono säkä... Toiset elävät vanhaksi... Jokin sairaus voi iskeä koska tahansa... Ihan minä päivänä tahansa... Yhtäkkiä tulee syöpä ja se on siinä sitten... Ainut mitä ihminen voi tehdä on se että yrittää syödä terveellisesti jne. mutta ei sekään lopulta auta. Tai voi se jonkin verran auttaa, mutta ei sillä ikuista elämää saa... Hetken täällä vain heilutaan... Sitten jokin kaunis päivä täällä ei enää olla... Eikä universumi välitä ihmisen olemassaolosta pätkääkään... Universumille on aivan sama mitä ihminen tekee... Vaivainen pieni elämä täällä maanpäällä vain eletään... Kunnes yhtäkkiä valot sammuu ja tietoisuus katoaa... Ei ole mitään vastausta sille, että minkä takia ihminen syntyy maailmaan... Ei ole mitään ylhäältä annettua syytä sille minkä takia ihminen on juuri sellainen kuin on... Kaikki on vain sokeaa luonnonvalintaa... Evoluutiota... Kaikki on vain biologiaa... Ihmisen keho on vain biologinen kone... Jossa erilaiset nesteet virtaavat... Me vain koetaan koko ajan mitä kehossa tapahtuu... Ei maailman olemassaololle ole mitään pyhää syytä... Maailma on vahingossa olemassa... Luonto on vain kehittänyt ihmiselle monimutkaiset aivot, jossa on paljon hermoverkkoja... Mutta ei aivojen olemassaolollekaan ole mitään tavallaan tarkoitusta... Evoluutio on vain vuosi miljoonien aikana kehittänyt monimutkaisempia ja monimutkaisempia olioita ja monimutkaisin niistä tällä hetkellä on ihminen... Tällaista tämä nyt sitten on...

Aivan poikki olen ollut. Pitäisi urheilla, mutta kun lihakset tulevat hirveän kipeäksi. Pitäisi syödä terveellisesti, mutta silti ostan kebabia ja juon Colaa. Pitäisi mennä moneen paikkaan, mutta en tiedä jaksanko... Jos mulla olisi kylpyamme, niin makaisin siinä varmaan koko päivän... Suihkussa voin joskus olla jopa 45 minuuttia... Olen syönyt ihan liikaa viime aikoina... Pitäisi siivotakin, mutta kun ei saa oikein mitään tehtyä... Laskujakin pitäisi maksaa ja muuta... Elämässä kasaantuu hirveästi näitä juttuja... Minua väsyttää tuo yksi injektio lääke... Se pistetään kuukauden välein... Monta päivää yleensä aina väsyttää sen jälkeen... Kyllä tämä elämä voikin olla vaikeaa... Kun ei voi tai saa nauttia asioista, koska jos liikaa nautiskelee niin elämä menee kaoottiseksi... Mutta mitä tässä voi oikein tehdä? Kun on niin poikki, että nukkuu sellaiset 10 tuntia ja ei jaksaisi mennä kauppaan tai mihinkään... Siirrän koko ajan asioita... Että huomenna teen sitä sun tätä.

Kun olisi vaan löytänyt silloin joskus kumppanin. Päässyt opiskelemaan yliopistoon. Silloin joskus parikymppisenä. Saanut töitä jne. Mutta kun ei tämä elämä ole mennyt yhtään niin miten olisin toivonut. Ja sitten yhtäkkiä sitä varmaan on nelikymppinen eikä ole työpaikkaa tai vastaavaa... On tämä maailma outo paikka...

Mietin vain päivästä toiseen synkkiä ajatuksia... Paljon katsonut ohjelmia Kurt Cobainista... En tiedä miksi olen niin masentunut... Haluaisin olla kotona koko ajan... Helvettiä tämä välillä on...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä