Im-vietti joo... olen nyt sen olemassaolon itselläni huomannut. Muulla keinolla en en enää jaksa, sillä en jaksa enää niinsanotusti vastaanottamaan masennusta ja surua, yksinäisyyttä, hylkäämistilanteita.

se on kuin ainoa ystävä / vaikkei se ole mikään ystävä / mutta se ei petä / se ei hylkää / se on se mitä se sanoo / se ei väitä mitään / se ei sano muhun voit luottaa / niinkuin sanoivat kaikki / ennen kuin häippäsivät / se tarttuu minuun ja  / ottaa minut pois minun luotani / uneen uuvuttaa / reidet levällään / musta tukka hulmuten / nainen katoaa unistakin / iso torakka hyppii lattialla / yritän osua siihen nyrkillä / virityskuva telkkarissa / sitten lumisadetta pelkkää lumisadetta / ja tuhansien kärpästen surinaa

Tuo im-vietti on hirvittävä juttu. Kun ajatukset menevät siihen suuntaan, että näkee elämän vain kaaoksena. Tai sitten voi tuntua ettei pärjää sosiaalisesti tässä maailmassa.

Minä käyn välillä urheilemassa yhdessä porukassa ja välillä tuntuu etten pärjää oikein siellä sosiaalisissa tilanteissa. Sen jälkeen kun tulen kotiin, niin minulle tulee noita im-ajatuksia.

Varmaan sitten ihmiselle on ehdottoman tärkeää se kuinka hän tulee toimeen porukassa... Onko se kaikkein tärkein asia? En tiedä...

Elämä on kyllä helvetin vaikeaa...

Luulen että on. Ihminen on laumaeläin, myös introvertit ihmiset. Vain poikkeustapaukset (poikkeavat?) eivät kaipaa seuraa, mutten usko tuotakaan, vaan hekin tarvitsevat jotain kontaktia tai kommunikaatiota voidakseen artikuloida toiseuttaan ja erikoisuuttaan.

Ihminen tosiaankin on laumaeläin. Sen takia tämä oma elämä välillä niin perseestä onkin, kun ei voi olla ns. laumassa.

Työtä ei tarvitse olla, mutta ihmisiä on nähtävä.

Tämä nykyaika ajaa ihmiset ahdinkoon, kun joudutaan olemaan liikaa yksin.

Linnoittaudutaan kämppään ja sitten ahdistutaan.

Elämä on rajua ja siitä pitää tehdä seikkailu, yksin siitä on vaikea tehdä seikkailu...

Sitä todellakin kaipaisi seuraa talvi-iltoihin... Yksinäisyys on kuin kipu...

Se on outoa, kun on seurassa niin haluaisi olla yksin ja päinvastoin...

Buddhalaisuudessa se ajatus että elämä on kärsimystä. Välillä auttaa kun sen tiedostaa...

Mikä siihen kärsimiseen sitten auttaa? Onko siihen mitään lääkettä?

Hullu paikka tämä maailma kyllä... Kuoleman jälkeen ei varmaankaan mitään ja elämä on täynnä kärsimystä...

Kaveri teki im:n muutamia vuosia sitten. Hän ei nähtävästi halunnut enää kärsiä. Tai sitten teki sen juovuspäissään...

Tämä elämä on ongelmista suurin...

Paradoksi: Kuoleman jälkeen ei ole kärsimystä, koska on ohi. Ts. elämä on täynnä kärsimystä ja kärsimys on täynnä elämää. Elämä ei ole siten tärkeää, vaan kuolema, kuolleena "oleminen", olemattomuus. Eihän nekään ihmiset ole olemassa niille ihmisille, jotka ignoreeraavat noita ihmisiä. Tuskaa ei ole kun sitä ei näe. Jokainen näkee vain oman tuskansa, oman horisonttinsa ja Daseininsa. Ihmisen pitää luopua ideaalityypeistä, yhteiskunnan ja kulttuurin määrittelemistä normatiivisista sekasikiöistä, kutem esim. ns. perinteinen joulu. Sillä oikea perinteinen jouluhan on monella ihmisellä jouluhelvetti, väkivaltaa...

Miten se olemattomuus voi olla tärkeää? Miten jokin asia voi olla tärkeä, jos kerran sitä asiaa ei ole? Mitäpä jos kärsiminen on tärkeää? Vain sen itsensä takia? Jos tärkeintä onkin se, että kauanko pystyy ns. syleilemään kärsimystä? Jos koko elämän pointti on se että kuinka kärsiä oikein? Ja elämän tarkoitus: kärsimys. Jos täällä vaan otetaankin ns. mittaa miehestä? Että miten ihminen pystyy kestämään?

Se on totta että ihminen ei koe toisen tuskaa. Koska ketkään eivät ole täysin identtisiä. Jokaisen ihmisen tuska on omanlaistaan. Jokainen kipu on subjektiivinen kipu. On vaikea verrata kipuja. Jotkut oppivat kestämään tuskaa ja kipua. Toiset pakenevat olemattomuuteen... Olemattomuudessa se huono puoli, että ei voi olla enää osa mitään. Ennen kaikkea ei voi olla osa mitään yhteisöä. Kuolleet eivät ole yhteisö...

Mitä sitten jää enää jäljelle, jos joulut ja juhannukset perutaan? Pelkkiä tavallisia päiviä vaan... Mun mielestä on ihan hyvä että on noita juhlapäiviä. On sentään jotain yhteisiä asioita siten ihmisten elämässä...

Pyydän anteeksi sinulta nihilismiäni. Kyseenalaistan jonkin normatiivisen auktoriteetin tai imperatiivin syystä että jos ja yleensä kun aina se johtaa ihmisyksilön pakottamiseen. En osaa sanoa laumaan kuulumisesta mitään muuta kuin etten ole kuulunut laumaan. Masis lienee ihmisen luontaista kaipuuta päästä joukkoon eli tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi. Kaikki poikkeavat eristetään ja osittain he itse eristäytyvät. Kaikkein selvin erottelija on fyysinen puoli, ulkonäkö tms. fyysinen piirre jolla yhteisöt muodostuvat ja jotkut jätetään niiden ulkopuolelle. Psykologiset ja sosiaaliset poikkeavuudet aiheuttaa myös eristämistä mutta mielestäni paljon vähemmän kuin fyysisten erojen perusteella. Kuulostan sosiaalipsykologian tenttikirjalta... Voisin sanoa vielä sen, että jos ihmisen mieli kaipaa eläimellisten vaistojen puuttuessa ihmiseltä sitä että kaikki todellisuus pitää merkityksellistää niin ne jotka ovat erilaisia niin heillä ei ole merkityksiä. He elävät tyhjyydessä ja mielettömyydessä. Elämä kivun kestotestinä on hyvä pointti. Toiset ulkoistavat kivun toisten osaksi ja ns.menestyjät nauttivat onnestaan. Ok mä yksinkertaistan. Jokin asia unohtuu minulta vielä mainita tässä. Mutta... kärsimyksessä ei ole mitään kivaa, ei kukaan saisi kärsiä. Joo... yhteiskunta virallisessa diskurssissaan puhuu kaikkien huomioonottamisesta ja tsemppaamisesta, esim fyysisesti erilaiset... mutta sitten todellisuus on toinen... ei ole resursseja, ei poliittista tahtoa, ei kiinnostusts ym... kaksinaismoraalia...

Niin no, ei kaikkien välttämättä kai tarvitse laumaan kuulua... Jos on esim. introvertti, joka tykkää olla koko ajan yksin. Tietenkään on ole ihan varma että pystyykö ihminen eristäytymään täysin... Luulen että ihminen joka eristäytyy täysin, niin ei opi tuntemaan täysin itseänsä. Hän tavallaan vain elää jossain haave-maailmassa. Voihan siellä välillä elää, mutta kun elämässä täytyy toimiakin. Kun pitää käydä ulkona, tehdä ruokaa yms. Ja ennen kaikkea kyllä jonkinlaista sosiaalista vuorovaikutusta on välillä harrastettava. Oli sitten kuinka introvertti tahansa. Luulen...

Se on totta että laumaan ei aina oteta poikkeavia yksilöitä. Jonkinlaiset säännöt on yhteisöissä aina ja välillä nuo säännöt on täysin absurdeja, mutta aina tässä elämässä säännöt on. Miettii vaikka 1900-lukua, niin kyllä silloin oli kaikenlaisia ryhmiä ja sääntöjä, ja useimmat niistä ryhmistä olivat julmia ja halusivat valloittaa maailman. Varmaan useimpien ihmisten tarve kuulua ryhmään on niin kova, että suostutaan noudattamaan kaikenlaisia hulluja sääntöjä.

Mutta sitten jos ei kuulu mihinkää porukkaan, niin mitä elämästä tulee? En tiedä...

Ei kärsimys ole kivaa. Ei elämä useinkaan ole hirveän kivaa. Oletko tutustunut eksistentialismiin? Se painottaa juuri ahdistusta ja olemassaolon ongelmia. Että elämään kuuluu tietty epävarmuus.

Niin no, ne poliitikot kyllä lupailee vaikka mitä, mutta sitä ne ei voi taata että jokainen ihminen eläisi Suomessa hyvän elämän. Tai millainen se hyvä elämä sitten oikein on? Ehkä voi olla joskus jokin hyvä hetki elämässä. Muutaman minuutin mittainen, mutta että koko elämä olisi jollain tavalla hyvä, niin kyllä vähän mietityttää. Vaikea uskoa että kenenkään elämä on täysin hyvä tai nautinnollinen. On vain asioita joita tarvitsee tehdä. Asioita jotka tarvitsee hoitaa. Siinä kai se koko elämän tarkoitus. Pitää syödä, sitten pitääkin lähteä ulkoilemaan, sitten pitää lukea uutiset jne. Tehtäviä tehtävien perään... Ja sitten vaan aika kuluu ja kohta on jo vanha...

Minkä ikäinen muuten olet Eieiei? Mietin, että oletko täyttänyt jo 30?

Olen 50. Im-ajatukset joka päivä. En ole kuitenkaan lyönyt itseäni joka päivä.50senä suren etten elänyt tai etten onnistunut elämään. Niinkuin sanot, aika vaan kuluu ja kohta olen vanha. Tai no... esim. työmarkkinoilla olen jo poistettava tuote, haitta vetreälle nykyajalle. Varsinkin kun en ole iloinen enkä ajattele positiivisesti.

Se tässä nykymaailmassa mättääkin, että ihmisen tulisi olla koko ajan hirveän energinen, positiivinen, paras mahdollinen versio itsestään, nuori. Kun fakta on se että ihminen kaiken aikaa vanhenee, nuoruus on häviävän lyhyt aika elämässä. Eikä todella nuorena vielä välttämättä tajua kuinka nopeasti ihminen on jo esim. keski-iässä. Eikä todella nuorena vielä välttämättä tajua kuinka loppujen lopuksi lyhyt jakso koko maailmanhistoriassa yhden ihmisen elämä on. Vaikka ihminen eläisi sata vuotta, niin ei sata vuotta ole kovin pitkä aika. Tai tietenkin riippu mistä vinkkelistä sitä tarkastelee. Mutta toisaalta kun tiedostaa, että satakin vuotta on lyhyt aika, niin elämän voi nähdä aika arvokkaana asiana. Että meillä on vain tämä silmänräpäys täällä maapallolla, joka on arvokas. Vaikkei ihmisestä tulisi esim. minkään ammatin harjoittajaa, niin elämä voi olla silti arvokas ja onkin. Aina tietenkin plussaa jos pystyy töitä tekemään tai opiskelemaan, mutta ihminen voi olla sitenkin arvokas, että hän vain on olemassa ja jatkaa olemassaoloa mahdollisimman pitkään.

Viktor Frankl määritteli tiettyjä elämisen tapoja muistaakseni niitä oli rakastaminen, työn teko tai vain taistelu itsetuhoa vastaan. Jotain tuollaisia ne oli.

Kun minulle joskus tulee noita im-ajatuksia niin pääsen niistä parhaiten eroon lukemalla esim. jotain romaania, kävelylenkillä tai juttelemalla jonkun kanssa vaikka ihan arkisista asioista. Usein vaikuttaa hirveästi niihin se että paljonko on nukkunut. Jos nukun liikaa niin usein niitä im-ajatuksia tulee enemmän kuin esim. silloin jos nukun liian vähän.

Rajoissa pysyminen auttaa myös, ainakin olen joutunut suostumaan omiini.

Joo. Kyllä sitä jonkinlaiset rajat tulee olla.

Kun kaikki muutenkin on rajallista.

Itseäni auttaa eniten ehkä se, että saan puhua jollekin. Vaikka sitten kriisipuhelimessa...