Moi.

Tänä kesänä on ollut astma/allergia oireita ihmisillä joilla muutoin ei niitä ole.

ihminen ei ole yksin sitä yhtä tempperamenttiä hänessä on osaksi muitakin ominaisuuksia. Mutta tempperamentti painottuu yleensä yhdelle osa-alueelle.

Toivotaan että saat opiskelupaikan👍

Okei. No mun temperamentti kyllä selvästi painottuu melankolisen puolelle.

Onko teillä sitä että aamuisin on hirveän vaikeaa lähteä mihinkään?

Sitten sitä haluaisi vain olla kotona koko ajan. Mutta ei sekään oikein toimi.

Semmoinen katkera olo tulee välillä. Tiedän että pitäisi ajatella positiivisesti kaikesta, mutta se on tosi vaikeaa.

Pitää koko ajan vain purkaa ajatuksia tänne, kun en oikein tiedä mitään muuta kanavaa mihin niitä purkaa.

Terkussa ne ei oikein halua auttaa. Tai sanoo vain että popsi niitä lääkkeitä lisää.

Mietin että jos lääkäri kirjoittaisi niitä mieliala-lääkkeitä.

Luulen tosissani että minulla on masennus kaiken muun lisäksi.

Täytyy toivoa tuota opiskelupaikkaa.

Pakko tämän on olla masennusta, koska koko ajan tulee juuri niitä melankolisia ajatuksia. Väsymystä. Yms.

Tuntuu siltä että tämä elämä vaatii hirvittävän isoja ponnistuksia. Jo se että pääsee täältä kämpästä kauppaan on jo ponnistus.

Kavereita onneksi näin eilen. Se helpottaa aina oloa. Yksin ollessa alan aina kelailemaan kaikkea synkkää.

Ärsyttää kun koko ajan niin alakuloinen olo. Enkä oikein tiedä syytä sille...

Maailma tuntuu mustalta ja tuntuu että keuhkot ei pelaa.

Terkussa ne ei suostu auttamaan...

En ymmärrä mikä tätä mun elämääni oikein vaivaa.

Hirveitä ajatuksia koko ajan.

Terkussa ne sanoo ettei mua mikään vaivaa.

Miksei ne usko? Minkä takia ne ei ota vakavasti minua?

Jos sanon niille että henki ei kulje normaalisti, niin ne sanoo että se on psyykkistä.

Helvetti koko päivä taas mennyt siihen kun ahdistaa ja keuhkot ihan jumissa.

Mikä tätä yhteiskuntaa oikein vaivaa? Miksei ne terkussa halua auttaa? Jos ihminen kärsii, niin miksei ne auta? Tämä on kyllä ihan perseestä koko homma.

Ja vero rahoilla sitten pyöritetään yhteiskuntaa joka ei toimi. Ja sanotaan että Suomi on hyvinvointivaltio. Silti täällä tehdään paljon itsemurhia.

Jotain mätää tässä yhteiskunnassa on...

Moi.

Ei terveyden huollossa ole mitään muutta tarjolla kuin "popsi lisää lääkkeitä".

Seuraava olisi sitten osasto...kannattaisiko kokeilla masennuslääkettä ennen osasto vaihtoehtoa? En usko että kukaan syö masennuslääkettä huvikseen...sitä vaan joutuu korjaan aivokemiaa.

Monipuolinen ruokavalio korjaa hivenen aivokemiaa...mä söin keväällä kuurin nestemäistä monivitamiinia...ihmisessä kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Olin eilen rintaranka magneetikuvissa...oli harvinaisen ahdas magneetti...tai sitten muistin sen hivene isommaksi...ens viikolla kuulee sitten tulokset.

Mulla oli viimekesä pahempi kuin tää kesä mielen kanssa...nyt on sitten rintaranka ylävatsa särky pahempi kuin viimekesänä...silti on siedettävämpi olo.

Taidan painua kuuntelemaan äänikirjaa...

Ne masennuslääkkeet voisivat olla kyllä hyvä vaihtoehto.

Pitäisi syödä monipuolisemmin kyllä.

Mulla yleensä kesät kyllä hankalia.

Onneksi huomenna terapia.

Jotenkin vähän sellainen kyllästyminen kaikkeen on iskenyt. En tiedä miksi...

Koko ajan ajatukset kiertävät sitä im-kehää taas.

Tavallaan tekisi vain mieli syödä kaikenlaisia pillereitä kaapista. Onneksi en sitä tee.

Olen niin helvetin väsähtänyt tähän elämään.

Koko ajan väsyttää.

Sitten tämä yksinäisyys on vaikeaa.

Elämässä niin hirveästi erilaisia vaikeuksia etten jaksa edes kaikkia luetella tähän.

Tätä masentuneisuutta ollut jo jonkin aikaa.

Tänä kesänä olen ollut kyllä aika syövereissä.

Kävelylenkeillä ajatellut vain ikäviä ajatuksia.

Miten maailman voisi nähdä positiivisemmassa valossa?

Siis kun ihminen on tällainen lihaksista, luista ja hermoverkoista koostuva olio, jolla ei näytä olevan oikein mitään roolia maailmassa.

Siis tällaista ajan kuluttamista tämä vain on. Ei mitään syvempää tarkoitusta ole ihmisellä.

Sitten ihmistä piinaa kaikenlaiset ongelmat elämän aikana. On masennusta, syöpää yms. Ja hyvällä säkällä elää 80-vuotiaaksi.

Filosofitkin vain jauhavat ja jauhavat samoja asioita. Kuinka pitäisi elää hyvää elämää. Mutta kuinka ihminen pystyy elämään hyvää elämää? Tällaisessa maailmassa?

Alan pikku hiljaa käsittämään miksi jotkut juovat alkoholia. En toki sitä itse voi juoda koska varmaan kuolisin siihen, mutta pystyn ehkä käsittämään miksi sitä kulutetaan...

No, lähden kävelylle ja terapiaan...

Sovittiin terapeutin kanssa etten katso uutisia neljään viikkoon. Enkä mitään synkkiä ohjelmia. Ja yritän nähdä ihmisiä ja keksiä mielekästä tekemistä.

Sitten pitää vielä syödä terveellisesti.

No, kai sitä voi testata. Nyt ihan ok olo.

En ottanut allergialääkettä, joten ei väsytä hirveästi.

Täytyy mennä vain hetki kerrallaan...

Kun elämää tässä olen kuitenkin jo jonkin verran nähnyt niin voin todeta että loppujen lopuksi tämä on vain tanssia kuoleman kanssa. Luulen.

Siis sinnitellään vain aina seuraavaan päivään. Ja täytyy vain aina keksiä jotain tekemistä. Täytyy keksiä aina jokin asia jota tavoitella.

Elämä on vain tällainen aika pieni asia. Täällä maailmassa voi mokailla ja pahasti. Ja vaikkei mokailisikaan, niin silti voi käydä vain huono mäihä. Aika epävarmaa tämä oleminen on. Siis korona aikana ja kaiken muun pahan aikana. Koskaan ei voi olla täysin varma siitä että saisi elää terveenä vielä monta vuotta. Huomisesta ei koskaan tiedä. Onhan mahdollista aina että huomenna asiat olisivat paremmin, mutta mistä sitä tietää.

Onhan sitä sanottu että Jumala heittää noppaa. Ehkä tämä ihmisen elämäkin on vain nopan heittoa. Kortin pelaamista. Jotkut saavat värisuoran. Toiset eivät paljo mitään.

Maailma on ankara paikka ihmiselle. Ihminen ei voi sille oikeastaan mitään. Täytyy vain yrittää ja yrittää. Niin kuin sanotaan: kolkuttavalle avataan.

Elämä täytyy vain hyväksyä. Kaikkine suruineen ja toki iloineen.

Ei sitä kuitenkaan tiedä elääkö vielä 50 vuotta vai vuoden. Toki sitä toivoo että eläisi mahdollisimman pitkään, mutta kuka tietää?

Toiset turvautuvat Jumalaan, toiset ihmisiin, toiset viinaan. Jokainen tietää kyllä varmaan itse mikä auttaa hädässä.

Aika yksin me täällä loppujen lopuksi ollaan. Toki meillä on kavereita ja kumppaneita, mutta lopulta meillä on vain oma tietoisuus. Outoa ajatella että elämä olisi jotenkin hirveän iloinen asia. Toki on elämässä iloisia asioitakin, mutta en usko että tämä elämä kokonaisuudessaan on iloinen asia. Toki ei tämä välttämättä ole surullinenkaan. Elämä vain on. Elämä on vain asia joka on olemassa. Ihminen saa elää elämänsä, mutta mitään varmaa tietoa ei ole siitä että onko tällä kaikella mitään jumalallista merkitystä. Välttämättä ei ole. Elämä vain on ja sitten kun on kuollut niin ainakaan ei ole tämänkaltaista elämää. Voi olla jonkin muun kaltainen, mutta ei missään nimessä tämänkaltaista.

Vaikeaahan tämä elämä loppujen lopuksi on. Siis kun ihmisellä on tämä tietoisuus. Eläimet eivät tiedä osaansa maailmassa. Ne vain toimivat vaistojen varassa. Mutta ihmisellä on tämä taakka kun hän tietää niin hirveästi kaikesta. En sitten tiedä onko se siunaus vai kirous?

Ihan poikki taas. Nukuin paljon ja olisi asioita tehtävänä, mutta kun ei oikein mitään jaksaisi tehdä.

En nyt haluaisi valittaa. Elämä nyt vain on tätä ja on vain siedettävä tätä kaikkea.

Täytyy lähteä mökille.

Moi.

Paikan vaihtaminen fyysisesti parantaa "näköalaa" omiin juttuihin...ainakin tuntuu että "lähelle" näkee paremmin kun katsoo toisesta vikkelistä.

Ei se elämän tosiasioita muuta, mutta toisesta kuvakulmasta katsominen voi antaa perspektiiviä omiin juttuihin.

Useampi katsontakanta voi auttaa hyväksymään, luulen?

Juuri edellisestä johtuen musta-valkoinen ajattelu (usein uskonnoissa, ideologioissa, jne.) ei elä...vaan pienetää maailmaa.

Joo se tosiaan välillä auttaa, kun vaihtaa maisemaa.

Olen harjoitellut positiivista suhtautumista elämään. Positiivisuus auttaa kyllä etenemään elämässä.

Olen yrittänyt vältellä musta-valkoisia ajatus rakennelmia.

En viitsi katsoa uutisia koska niissä aina vain toitotetaan negatiivisia asioita.

On toisaalta aivan turhaa vaipua epätoivoon. Siitä ei ole mitään hyötyä.

On juurikin vaihdettava maisemaa, jotta saisi uutta virtaa elämässä etenemiseen...

Positiivisuus on vaan sen takia vaikeaa koska ihmiselle tulee negatiivisia ajatuksia useammmin päähän kuin positiivisia. Se johtuu evoluutiosta.

Olen todellakin nyt viime aikoina huomannut kuinka ohuen trapetsin varassa täällä mennään ja eletään. Yksikin väärä liike, niin tippuu kuiluun. Ihan hius karvan varassa on kaikki.

Pakko vain yrittää elää.

Olen taas alkanut lukea Arosutta. Se kirja tuo lohdutusta. Vaikka onkin vähän synkän puoleinen.

Tarvisin vain kumppanin vielä. Sitten ehkä asiat olisivat paremmin...

Ihmisen elämä on kummallista: Kun ei ole mitään vaivaa yms. Niin kelaa koko ajan jotain im-ajatuksia tai vastaavia. Ja sitten kun oikeasti on jokin vaiva niin sitten ajattelee että voi kun saisin elää vain tavallista elämää. Tästä jo jossain vaiheessa kirjoitinkin.

Ihmisen elämä on suuri ristiriita.

Luulen kuitenkin että elämässä me kuitenkin yritämme vain selvitä hengissä edes jotenkin. Vaikka sitten puoliksi hengissä. Siltä osin kyllä Darwin oli aivan oikeassa. Eloonjäämiis kamppailua tämä on. Niin kuin olen sanonutkin aikaisemmin.

On vaikea nähdä mitään Jumalallista tässä ihmisen elämässä. Nietzsche oli kyllä oikeassa kun hän kritisoi kristinuskoa siten että hän sanoi että kristinuskossa toivo on siirretty kuoleman jälkeiseen elämään vaikka toivon pitäisi olla tässä elämässä. Niinhän on sanottu että niin kauan kun on elämää, niin on toivoa.

Oli sitten minkälaisia sairauksia tahansa ihmisellä, niin silti niin kauan kuin hän on elossa niin hänellä on toivoa. Oli sitten vaikka syöpä tai jokin vastaava. Hän voi elossa ollessaan vielä vaikuttaa asioihin. Mutta kuolleena hän on lopullisesti poissa. Oli sitten taivasta tai ei, niin se on varmaa ettei hän palaa enää kuoleman rajan takaa. Jäljelle jää vain muut ihmiset joiden tietoisuudessa hän elää ja sen takia toiset ihmiset ovat niin tärkeitä. Sillä jos ei meistä mitään muuta jää, niin ainakin se että me olemme toisten mielessä. Sekin voi jo lohduttaa, eikä siten tarvitse olettaa että olisi jokin Jumala jossain tuolla korkeuksissa.

On aivan oikein vain yrittää elää, vähän itsekkäästikin. Jossain määrin ihmisen tulee olla itsekäs. Sen kyllä oppii kantapään kautta tässä elämässä.

Vaikeita aikoja tulee väistämättä ihmiselle kun vanhaksi elää. Me olemme tällaisia olioita joiden täytyy pitää keho kunnossa tai sitten ne vaikeudet alkavat. Tai vaikka kuinka yrittäisikin pitää itsensä kunnossa, niin silti maailmassa tapahtuu hirvittäviä asioita. Ihan vain tuurista kaikki on kiinni. Se on kyllä huomattu tässä pandemian aikana.

Jeesus oli kyllä siinä oikeassa että päivä kerrallaan. Välillä jopa minuutti kerrallaan.

Minäkään en tilanteelleni mitään voi, on vain pidettävä toivo elämässä. Sillä jos toivoa ei ole niin ei ole mitään. Niinhän siellä pandoran liippaassakin oli viimeisenä toivo.

On vain nähtävä valo kaiken synkkyyden keskellä. Oikeastaan ihan sama mistä sen valon saa. On vain pakko yrittää kurottaa sitä kohti...

Ihmettelen todella itsessäni välillä sitä että haluaisin heittää kaiken lekkeriksi.

Mikä ajaa ihmisen siihen?

Kun hyvää tulisi tavoitella.

Tulee väkisinkin mieleen että onko olemassa sittenkin jokin paha voima? Esim. jokin Saatana tai vastaava?

Ihmetyttää se että ihmisessä on se sellainenkin puoli joka nauttii rappiosta. Mikä ihmeen puoli se oikein on?

Minkä takia synkät asiat saavat ihmisen mielenkiinnon? Onko ihminen virheellinen olento sen takia kun häntä kiinnostaa synkkyys? Siis pitääkö kääntyä uskonnon puoleen ja löytää siitä valo?

Jordan Petersonkin on tavattoman synkkä välillä. Miksi? Onko hän lukenut liikaa sodista yms.?

Vaikka elämässä on synkkiä asioita niin ei niihin tarvitse jäädä piehtaroimaan. Itseäni nyt lähinnä tässä tarkoitan.

Kun uppoaa tarpeeksi syvälle synkkyyteen niin sieltä ei meinaa päästä enää pois.

Niin monia virheitä ihminen voi tehdä elämässä. Virheitä on helppo tehdä. Mikään ei ole helpompaa kuin tehdä virhe. Itsensä voi ajaa niin rappiolle että ei pysty enää elämään elämää.

Mutta toisaalta ihminen pystyy myös kukoistamaan. Ihminen pystyy elämään siedettävää elämää.

Mietityttää vain tuo synkkyys asia. Tiedän mihin maailmanloppu fantasiat ihmisen vievät. Tiedän mihin liiallinen rappio vie.

Tommy Hellsten sanoi että heikkous on ihmisen vahvuus. Varmaan juuri se että hän myöntää heikkoutensa ja yrittää parantaa tapansa.

Elämässä on monta tietä helvettiin. Siis maan päälliseen helvettiin. Mutta maan päälliseen taivaaseen ei ole montaa tietä. Tai ne tiet ovat kapeita. Niin kuin Raamatussakin sanotaan.

Sekin ihmetyttää meissä että meillä on niin kamalan monta puolta. Olemme uskonnollisia välillä, ateisteja välillä, synkkiä, hilpeitä, masentuneita ja tyytyväisiä. Ainakin tunnen itsessäni nämä kaikki puolet. Tuntuu että ihmisellä ei ole vain yhtä persoonaa. Aivan niin kuin Arosudessakin mainitaan että ihmisessä on tuhansia puolia. Tuhat eri sielua.

Täytyy vain pärjätä maailmassa koska tuntuu siltä että mitään muuta ei voi tehdä.

Täytyisi vain löytää kumppani, mutta ne parisuhde asiat on niin monimutkaisia. Ei sitä nyt toisaalta loppu elämää voi olla sinkku. Tai voi, mutta olisi se kyllä kiva kun jonkun löytäisi.

Kaikki on niin pirun monimutkaista tässä elämässä. Koko kehon toiminta. Ihmisen aivot.

On kumma kun tämä elämä on muovautunut tällaiseksi. Ihmisen elämä todellakin aina tuntuu olevan ns. ongelma. Mutta mitä muuta meillä sitten on? En tiedä. Ehkä meillä on vain tuo ongelma ja sen kanssa on elettävä.