Hei, Pikemiten. Tiedän, mitä keskustelu tämän hoitajan kanssa voi olla. Kävimme asioita läpi syvemmin vielä vähän aikaa sitten. Tuntui, että silloin puhuttiiin oikeista asioista. Nyt puhutaan kyllä jotain, mutta ei niin, että se voisi muuttaa ajatuksiani ja toimintaani. En osaa sitä paremmin selittää. Aiemmin keskustelu oli terapeuttisempaa...

Saloka, jo pelkkä virtuaalihalaus helpottaa. Kiitos siitä! Kai mullakin tuo syvempi keskustelu johti huonompaan vointiin. Silti sitä toivon. En siis kaipaa huonoa oloa, mutta sitä, että tiedän, että puhutaan asiaa...

Tänäänkin haluaisin ottaa yliannostuksen.

... mutta älä ota yliannostusta.

Mulla oli eilen illalla pelkotila, kun sammutin telkkarin. En pistänyt youtubesta mitään päälle kun menin iltatoimille. Toi käytävä oli pitkä ja pelottava. Tiesin ettei ketään tuu yms. En va saa järkeeni miksi pelkään.

Tuntoharhoja on ollu. Ihan ku joku kävelis koko ajan jossain. Käsissä enimmäkeen. Joskus on pikku kärpänen ollu, mut 90% en o syyllistä löytäny tunteelle. Jossain mielessä ajattelen et tuun hulluksi kohta, pahemmaksi ku nyt oon . En o uskaltanu kenellekkään kertoo ku nyt sulle.

Yritä jaksaa ❤ (punainen sydän)

Kiitos, Saloka! Harhat on joskus tosi todellisia... Mulla on ollut kahdesti kuuloharha. Tiedän ne harhoiksi, tiesin ne harhoiksi silloinkin, mutta "kuulin" ne silti. Tai ehkä toinen oli osittain myös ajatus, jonka kuulin. Se oli samalla itsetuhoinen. Vaikeaa selittää...

Mun on mentävä takaisin nukkumaan.

Oon lääkinnyt itseni, ja nyt mietin, menenkö pyykkäämään jo. Pyykkituvan koneet olisi varmasti vapaana vielä. Ei tarvitsisi ylimääräisiä siellä käydä. Voi kuitenkin olla, että mun on mentävä vielä lisää nukkumaan Väsyttään taas... Eli takaisin sänkyyn. Mä herään vähäksi aikaa, valvon hetken ja...

Tylsää.

Täällä yks väsyny kans ja sit menin juomaan liikaa kerralla, ei ehi imeytyy.

Kuuloharhoja mullakin on. Kuulen jonkun lapsen itkevän aina vähän välii ja joka puolel asuntoa. Sit astiakoneen vieres kuulin piippauksia.

Käsitöitä tein varmaan jonkin pari tuntia. Se on nyt ohi. Jatkaminen on hankalaa. Muuta en tunnu saavan aikaiseksi. En pessyt pyykkiä, en ole laittanut ruokaa, enkä jatkanut omien sukkieni neulomista. Mua ahdistaa. Tekisi mieli ottaa Truksalia tai jotain. Se yliannostus, mistä olen kirjoittanut tänne, houkuttaa. Mietin jälleen niitä yliannostuksia, joita olen vuosien varrella ottanut. Mutta en nyt sitä tee... Haluaisin kirjoittaa: "valitettavasti".

Muistan yhden kerran, kun olin ollut osastolla, ja mut laitettiin kai kotilomalle vai lähdinkö omasta aloitteesta - en muista -, olin päättänyt juoda kotona viskiä. Join, mutten sitten kuitenkaan uskaltanut jäädä kotiin. Palasin osastolle. Mut puhallutettiin, ja laitettiin odottamaan huoneeseen jatkoa. Toisen puhallutuksen jälkeen, jos tulos ei olisi ollut riittävästi laskenut, en olisi saanut kaikkia iltalääkkeitäni. Sain olla kaikesta huolimatta osastolla tuolloinkin. Musta pidettiin silloin huolta. Niin sen koen.

Olen ollut ihan hullu.

Kerran, kun mun seuranta oli ohi ja osaston ovi avattiin, lähdin heti pois, juoksin oikein. Olisin tarvinnut silloin edelleen sitä, että mut olisi pidetty tiukemmin otteessa, että ovi olisi pidetty edelleen lukittuna. Tein silloinkin jotain typerää, en muista. Tuo osasto oli oikeasti avo-osasto, mutta mun takiani ovea oli pidetty lukossa. Ja heti kun seurantani loppui ja ovi aukeni, minä toimin. Mun oli osoitettava, etten ollut siinä kunnossa kuin mun oletettiin olevan. Olihan se muille osaston potilaille hankalaa, kun aina piti pyytää hoitajia avaamaan ovi, olipa sitten menossa tai tulossa. En vain keksinyt, miten muuten olisin saanut ilmaistua avuntarpeeni.

Nyt osastot täällä, missä nykyisin asun, ovat suljettuja. Tosin mua eitietenkään mikään estäisi lähtemästä sieltä, kun en olisi tarkkailussa tai muuta...

Kaipaisin vahvempaa kiinni pitämistä nytkin... Miksi mun annetaan toimia näin? Miksi mun annetaan miettiä ja hautoa itsemurhaa? Niitä keinoja kun on. Tuntuu, ettei musta välitetä. Vaikka mun varmaan pitäisi tehdä edes aloite siitä, että tarvitsisin nyt apua. Soittaa edes päivystykseen.

Tarvitsisin ehkä osastohoitoa. Mutta, kun ei ole aikaa. Eikä rahaa maksaa se. En uskalla näyttää tarvettani. Jos jäisinkin ilman, ja sitten se tuntuisi vielä kauheammalta...

Päivällä oli parempi olo. Eikä nytkään oikeastaan ole paha, mutta en vain haluaisi... mitään. Olen viime päivät puhunut täällä itsetuhoisuudestani. Se oli poissa. Nyt en kuitenkaan tiedä, mitä ajattelen. En ole tänään tehnyt mitään käsitöitä. Ehkä se on vähän siinäkin. Huomenna on ohjelmaa. Voimakkaasti vain se olo, etten sinne haluaisi mennä. Tuntuu, että joudun esittämään paremmin voivaa. Olen - kuin - iloinen ja pirteä. Mutta kun se ei taida olla totta.

Jaksoin käsityöt. Ja kyllä iltapäiväkin meni. Nyt illasta alkaa olo taas mustenemaan. Olen kai väsynyt. Eilen kävin nukkumaan normaalia aiemmin, mutta silti aamusta oli vaikea nousta. Ja huomenna on herääminen vielä aiemmin. Eli se tarkoittaa vielä vaikeampaa nousemista.

Mulla on äiti sairaalassa. Tuntuu, ettei sillä ole mulle väliä. Oli kommentoinut musta ikävästi. Ei hän yksinkertaisesti selviä enää kotona yksin, vaikka avustajia siellä käykin.

Sovin tänään yhden työntekijän kanssa, että tulee ensi viikolla käymään mun luona. Josko olisi yhdessä mahdollista miettiä, miten mä voisin omaa kotiani paremmin siivota ja järjestää. Tuntuu vähän inhottavalta.

Lunta sataa, ja se jää ainakin hetkeksi maahan. Olin vasta herännyt, kun mies kysyi, olinko katsonut ikkunasta ulos. Arvasin heti. Näytti ihanalta!

Mua väsyttää. Menen varmaan vielä nukkumaan. Ja sitten kurkkaan taas ulos.

Puhuin eilen ihmisen kanssa, jonka läheinen oli tehnyt itsemurhan. Ei hän sitä heti tosiaankaan kertonut. Minä kerroin omista itsetuhoisista ajatuksistani, ja kun hän niihin vastasi, saattoi arvata, mitä takana oli. Mua alkoi itkettää. Ei paljon, mutta kuitenkin. Se, että toiminnallani vaikutan myös muiden oloon. Ei ole toisten kannalta helppo juttu, jos tekisin itsemurhan. Vaikka olen tiedostanut siihen ja minuun liittyvän vihan ym., tuo keskustelu avasi jotenkin munkin ajatuksiani.

En saa tehdä itsemurhaa. Mun on haettava apua ajoissa. Aina. Jääkö tämä mieleeni?

Vakavia aiheita. Viime kädessä voit kuitenkin olla vastata vain omasta hyvinvoinnistasi (ja luottaa siihen että ympärillä olevat ihmiset kertovat jos heitä risoo jokin asia sinussa), joten toivon ettet jätä pyytämättä apua tai peitä pahaa oloa muita säästääksesi.

Kivaa että sielläkin oli tullut lunta! Täällä ehti aurinko juuri laskemaan mutta vielä on valoisaa ja sain työt kerrankin ihmisten aikaan loppumaan, joten taidan pötkiä pihalle katselemaan noita värejä.

Ostin tänään uuden tunikan/mekon. Se on ehkä hiukan tiukka ja hihat on liian pitkät... Hihat saa kääntämällä oikean mittaisiksi. Ei mulla olisi siihenkään ollut rahaa... Mutta ostin kuitenkin - sovittamatta. Tuolla makuuhuoneessa se nyt roikkuu.

Mulla on ihan hirveästi kukkakärpäsiä. Pörräävät keittiössä. Olen sprayannut niitä myrkyllä. Josko siitä nyt vähenisivät.

Puhuttiin tänään hoitajan kanssa terapiasta. Mulla on omat toiveeni sen suhteen. Haluaisin ihan oikeaa terapiaa. Haluaisin purkaa kaiken, ja rakentaa kaiken taas uusiksi. En tiedä, onko se mahdollista. On kai ainakin pari kysymystä siihen liittyen. Onko sellaista mahdollista saada täällä, missä asun? Ja olenko minä kykenevä sellaiseen? ...

Hei, Soroppi! Nukuin yhdeksään, kun sisko soitti. Äiti kiukuttelee. Kettuilee ym. jopa siskon tytölle. Minä sitten soitin äidille, mutta ei siinä selvinnyt mitään...

Kukin on kai vastuussa ensisijaisesti itsestään. Jos on oikeustoimikelpoinen. Mitä se sitten merkitseekään. Niin minä, kuin äitikin. En todellakaan käy äidin luona riittävästi, mutta ei hän pyydäkään käymään luonaan. Mun luokse hän ei pääsisi, portaita liikaa. En haluaisi vastata kommunikaatiosta yksin. Se turhauttaa!

Löysin uudesta Suuri käsityö -lehdestä kivan sukkamallin. Voisin alkaa neuloa niitä(kin).

Toivottavasti tuo terapia-asia ratkeaa johonkin suuntaan ja pääsisit sellaiseen, jos koet, että olisi hyödyksi. Rankkaa se kai on, siksi minuakaan ei ole terapiaan laitettu kun ei voimat riitä. Sinänsä hyödyttömiähän nuo hoitajakeskustelut on, liian harvoin aikoja eikä siinä 45 minuutissa ehdi paljon mitään.

Osaisinpa mäkin tehdä käsitöitä, kadehdin heitä, jotka osaavat. Joskus ompelin joitain vaatteita, mutta aika surkeita tekeleitä niistä tuli.

Mistä kummasta niitä kärpäsiä tulee ja noin paljo. Sit iltaa kohen ne villiintyy ja syöksyy kohti naamaa. Päivällä tapoin keittiön ikkunasta 3 ainakin. Ei ne ees vastustanu. Haluun ne pois täältä, mutta miten?

Käytiin äitin kans ostaa isälle taas uusia vaatteita kun vanhat on pienet.

Ootamme lääkärin lausuntoa isän filmistä. Ahdistaa. Ahdistaa mennä huomenna isän luo, kun tietää että se vinkuu hengitys ja sydämeen sattuu.

En halua itkeä tänään, enkä huomenna. Yritän olla vahva, vaikka sisältä olen hiekkaa....