Mun elämässä on synkkä kausi. Taas kerran ja ollut jo pitkään. Vahingoitan itseäni. Mietin kuolemaa. Haluaisin pois. Ihan oikeasti kuolla vain pois. Masennus on aika kova, enkä sen usko muuksi muuttuvan. Haluaisin huutaa. Ja pyytää apua. – Mutta korrekti kun olen, niin pysyn hiljaa. Pitäisikö hakeutua sairaalaan?!
Minä luovutan joka päivä, nyt 4 päivä ilman tupakkaa.
Onneks huomenna enää lämmintä ja sit viilenee...
Mul on aivot ihan solmussa. En osaa kirjoittaa mitään järkevää.
Hei, Pikemiten ja Saloka! Kiitos, kun olette kirjoittaneet... Viime yönä nukuin kellon ympäri, ja olisin nukkunut varmaan paljon pitempään ellei mies olisi herättänyt. Näin lyhyesti unta siitä, että suunnittelin tekeväni unessa itsemurhan. En kuitenkaan päässyt siihen vieraaseen taloon, missä mun oli tarkoitus toteuttaa se. Eli uniin tulee...
Ulkona on jo viilentynyt keli, mutta sisällä on lämmin. Mulla on kotona lämpöä yli 26 astetta. Noussut parilla asteella eilisestä. Mutta ei tämä minua haittaa. Kunhan pukeutuu riittävän kevyesti, niin pärjää.
Mulla on ollut jo useamman päivän 32 astetta lämmintä sisällä vaikka parvekkeen ovi on auki kokoajan. Onneksi lupasivat huomisen jälkeen tulevan viileämpää. Pikemiten näin.
Mua ahdistaa. Haluaisin riehua. Kukaan ei estäisi mua. Haluan hakata itseni mustelmille. Ja oikeasti: Haluan kuolla.
Oikeesti, et olisi kauankaan suhteessa sellaisen miehen kanssa joka tekisi sinulle tuollaista. Miksi yrität tehdä pahaa itsellesi? Vaistoatko toisten tuskat?
Raju kysymys sinulta, Pikemiten. En sietäisi sitä muilta. Mutta vahingoittaa itseään...
Nukkumaanmeno viivästyi taas eilen, vaikka olin ottanut lääkkeet aiemmin. Nyt aamusta oli tosi vaikea jaksaa nousta. Sekin viivästyi. Olen nyt kuitenkin jo keittämässä toisia kahveja ja istun koneella. Päivävaatteetkin on vaihdettu. On iltapäivällä menoa.
Entiselle puolisolle kuuluu hyvää. Olen siitä iloinen.
Ajatukset on hetkittäin synkät.
Istun, ja luen itsemurhaan liittyviä sivuja. Mietin, miksen tekisi ja miksi tekisin itsemurhan. Mun on paha olla. Joskus haluan lepoon. Nyt en tiedä. Kello on jo niin paljon, etten tahdo käydä soittamaan päivystykseen. Menisi pitkään ennen kuin olisin tavannut lääkärin. En jaksaisi tätä aina. Ehkä mikään ei tunnu miltään. Tätä kirjoittaessa olo pahenee.
Olen ylpeä, etten enää pelottele läheisiäni itsemurhallani. Siitä tietää vain hoitopuoli. Kyllä se on niin pinnassa, että tulee puheeksi aina tavatessa. Puhun luovuttamisesta, turhuudesta, kaiken merkityksettömyydestä - ja kuolemasta.
Kuolema helpottaisi. Ehkä myös läheisiäni. Ehkä itsekästä, mutta välittäisinkö?
Tulee sitä itekkin ajateltuu. Nyt vielä ku elämäni on ihan sekaisin. Tuntuu ettei ketään kiinnosta tai halua uskoo etten jaksa. Että pitää tehä, näyttää, että ne uskoisi. Olen va niin väsyny, joka ei nukkumisella lähe.
Voimia sulle sinne arkeen.
Väsyttää. En saanut yöllä oikein nukuttua, ja herätys oli ennen kahdeksaa. Kävin lääkärissä, mutta vikaa ei löytynyt. Käyn vielä labroissa ensi viikolla. En osaa mennä enää nukkumaan, vaikka väsyttää. Tuntuu, että sisällä on kuuma.
Olen miettinyt kuolemaa viime päivät. Välillä se tulee voimakkaammin ajatuksiin. Tuskin lähden tänään päivystykseen.
Tuntuu pahalta.
Kotona. Mihinkä tästä... Olo on kipeä, vaikken ole sairas. Mieli ei ole niin synkkä kuin monena muuna päivänä tällä viikolla, mutta ehtiihän se vielä. Tekisi mieli käpertyä seinän viereen tai nurkkaan ja hakea turvaa kovasta ja kylmästä tuesta. Mennä piiloon. Itseäänkin.
Tunnen oloni ristiriitaiseksi. Toisaalta sairaalassa olo voisi auttaa selviämään taas tästä kaudesta. Toisaalta en haluaisi sinne. Tarvitsenko sinne? Häiritsenkö muita potilaita? Muille riittäisi omat olonsa... Ja jaksanko minä heitä?
Mietin varsinkin iltaisin yliannosten ottojani. Ja muita "itsemurhaleikkejäni". Ei niitä voi kutsua itsemurhayrityksiksi, kun en ole ottanut riittävästi lääkkeitä. Olen saanut apua, jos olen sitä pyytänyt. Sairaalassa olen ollut ambulanssin viemänä joitain kertoja. Yliannostusten oireet on olleet aina erilaiset. Koskaan en kai ole ollut todella suuressa vaarassa. Mutta on mua kuljetettu muutamia kertoja yliopistollisiin sairaaloihin. Eilen nukkumaan käydessä - ja nytkin - mietin vaarallisimpia lääkkeitäni, mitä mulla nyt on haluusssani. Tunnen itseni niin pieneksi.
Mun on paha olla! Pelottaa...
Oon taas selannut nettiä itsetuhoisissa ajatuksissa. Viimeksi katselin yhden yliannostukseen ottamani lääkkeen vaikutuksia elimistöön. Mut olisi pitänyt saada oksentamaan mahdollisimman nopeasti, mitä ei tapahtunut lainkaan. Hiiltä varmaan sain. Muistan kuulleeni, että mulla oli aikamoinen takykardia. Siitä syystä mut kai siirrettiin yliopistolliseen sairaalaan silloin. Olikohan mulla myös rytmihäiriöitä? Samat ambulanssimiehet, jotka oli tuoneet mut hyväkuntoisena Kaupunginsairaalaan, saivat myöhemmin keikan siirtää mut kävelykyvyttömänä eteenpäin.
Ehkä tämä kuoleman ajattelu on pakko-oire? Tuntuu, etten kestä.
Hei JP.
Kuulostaa siltä että kartutat syitä ja seurauksia. Etkö toimi yleensä näin ennenkuin yrität sitä.
Hei, Pikemiten. Olen kai menossa huonompaan suuntaan, totta. Nyt olen jopa miettinyt sitä, että, jos joudun taas sairaalaan, harkitsen jopa sähköä. Mitä menetettävää mulla on? Pelkään muistin puolesta, mutta jos muutenkin voin jo näin huonosti... Puhuin pitkän puhelun ystävän kanssa. Käytettiin jopa termejä itsetuhoisuus ja itsemurha, mutta en kertonut todellakaan kaikkea. Ehkä mua jo pelottaa oloni. Siitä kai tuo ajatus sähköön suostumisesta osaltaan kertoo.
Hankin mahdollisimman paljon tietoa itsemurhaan liittyen. Lääkkeet ym. tekotavat. Nyt tiedän, millä lääkkeellä mun kannattaisi yrittää sitä. Luulen kuitenkin, että tulen hakeutumaan päivystykseen ennen kuin teen mitään vakavampaa. Kertooko se elämänhalusta vai pelosta? Vai jostain muusta? Päättäkööt sitten siellä, mikä on parasta.
En tiedä, olenko vaarassa. Ajatukset pyörivät yksin ollessa kuoleman ympärillä. Tai ei oikeastaan kuoleman, vaan itsemurhan. Nyt mulle ei ole keskeistä, ettei kuoleman jälkeen tarvitsisi enää elää. Merkitystä on sillä, että teen itsemurhan. Itsemurha sinänsä houkuttaa. Hoitaja on sanonut, että romantisoin kuoleman. Ehkä en niinkään. Romantisoin itsemurhan.
En ole montaa kertaa ottanut yliannostusta niin, että olisin ollut sen jälkeen sairaalassa. Mulle ne on kuitenkin olleet tärkeitä hetkiä. Ja niitä nyt muistelen. Kuulostaa aika hurjalta puhua itsetuhoisuudesta tärkeänä hetkenä. Niille mun tämän hetken oloni rakentuu. Kyllä mulla on ollut useita kertoja, kun olen ottanut yliannostuksen menemättä/joutumatta sairaalaan. Jossain vaiheessa tein sitä useinkin. Taidan olla aika sairas. Ihannoin itsemurhaa.
Hoitaja on töissä vasta maanantaina. Huomenna voin soittaa päivystykseen. Mutta kun en halua sairaalaan. Miten sitten selviydyn hengissä?!
Mitä haluan...