Mun elämässä on synkkä kausi. Taas kerran ja ollut jo pitkään. Vahingoitan itseäni. Mietin kuolemaa. Haluaisin pois. Ihan oikeasti kuolla vain pois. Masennus on aika kova, enkä sen usko muuksi muuttuvan. Haluaisin huutaa. Ja pyytää apua. – Mutta korrekti kun olen, niin pysyn hiljaa. Pitäisikö hakeutua sairaalaan?!
Hei, Jaanas! 😍 Mun masennuksen tunnetta korostaa ainakin väsymys. Nyt mua väsyttää jo kovasti, ja masennus on myös voimistunut. Tekisi mieli soittaa itselleni apua. Jopa ambulanssin soittaminen mietityttää. Olenko niin itsetuhoinen ihan oikeasti...? Vai enemmänkin sitä, että saisin puhua. Ei mua kukaan ainakaan voi ymmärtää, kun ei kukaan kuule mua...? 😑❓
Mun on nyt lähdettävä nukkumaan. Se siitä muille puhumisesta.
Miten jakselet?
Mä oon ainakin ihan naatti, kun olin isossa kaupassa. Vielä pitäis isä jaksaa.
Hei, Saloka. Oon miehen luona huomiseen. Nyt on melko hyvä olla. Parempi kuin eilen.
Hei JP.
Mitä sulle kuuluu? Oletko paremmalla mielellä?
Hei, Jaanas! 😍 Olen taas yksin kotona, ja mieli on alakuloinen. En tiedä oikein, miten selviän jatkossa... Voin niin usein huonosti, kun olen yksin. Selviydynkö yksin asuen vai tarvitsenko tuetumpaa asumista...? Haluaisin olla itsenäinen, mutta onko se mahdollista... Nämä kysymykset ja epävarmuus lisäävät mun masennusta. ☹️ Nuo ajatukseni syntyivät ehkä ylen uutisen johdosta. https://yle.fi/uutiset/3-10680196 Tuossa uutisessa puhutaan mielenterveyskuntoutujien asumisesta.
Tuntuu, että joudun soittamaan jonnekin voidakseni puhua olostani, lähes yhtenään. Tai ainakin viikoittain. Ja useammin kuin toteutuneet yhteydenotot, on tarvetta soittaa. Mietin nyt, että kehtaanko tänään tarttua puhelimeen.
Outoa on se, ettei mulla ole nyt juurikaan halua vahingoitaa itseäni. Ei se kokonaan poissa ole, mutta ei niin pinnassa kuin usein.
Nyt on mietittävä, mitä teen seuraavaksi...
*hali* en osaa muuta sanoo. Mä pystyn jotenki vielä yksin asumaan, kun opetettiin ettei omista asioista saa puhuu. Siks kai hoitajallakin on ollut ongelmia.
Mulla ei ole tukiasuntoa, mutta mulla käy joka vko ja ehkä alkaa käymään 2x vko joku täällä. En va tiä miten saan aikataulun järjestymään.tuntuu et nyt jo on liikaa.
Toivottavasti saat asiat järjestymään. 🙂🌻
*Hali* sinulle, Saloka, ja kiitos! 😍 Mun lapsuuden perheessä vallitsi hiljaisuus. Ei puhuttu muille mitään siitä kauheudesta, missä elettiin. Emme puhuneet siitä myöskään perheen sisällä. En puhunut äidilleni enkä sisaruksilleni. Vaikeneminen oli täydellistä. Keino selviytyä? Olen sen oppinut. En kertonut aikanaan edes aviomiehelleni, mikä mun tausta on. Mutta terapian ja sairauden myötä olen avautunut. En selviäsi muuten. En, ellen saisi puhua siitä, mikä on ja on ollut totta mun elämässä. Mikä selittää mun oloni, tunteeni, pelkoni, itsetuhoisuuteni...
Mistä kaikesta sinä, Saloka, vaikenet?
Minä vaikenen miesystävälleni itsetuhoisuuden syvyydestä. Kuolemanhalusta. Mutta se tarkoittaa vaikenemista omasta pimeydestäni. Olen silloin ilman tukea, tyhjän päällä, kun edes hän ei tiedä missä mennään, pysty auttamaan. Toinen puoli on toisen suojeleminen pelolta ja toinen puoli jonkinlainen hylkääminen rehellisyydeltä.
Tyttö ei toivottavasti tiedä sitäkään kuin isänsä. Hän tietää, että olen ollut aika paljon sairaalassa, ja on silloin asunut kokonaan isällään. Ja hän tietää nykyään myös viiltelystäni. Asian ollut esillä kerran, eikä siitä ole sen jälkeen puhuttu. Perheinterventiosta on aikaa varmaan reilut 10 vuotta. Silloin hän kuunteli mielenkiinnolla, kun kerroin asioita voinnistani ym.
Mä menen nyt nukkumaan.
JP
Lueskelen Ylen uutista itsemurhista ja Mielenterveyseuran toiminnasta. https://yle.fi/uutiset/3-10690577 Mä ajattelen edelleen, etten niinkään hae itsemurhalla omalla kohdallani helpotusta tai vapautusta, vaan se on selkeästi kuoleman halua. En halua olla elossa.
Olen ollut mukana tuossa Linity-ohjelmassa. Turvakortti on edelleen tukena ja löytyy lompakosta. Haen jo ehkä muutenkin apua, mutta tuntuu, että itsetuhoisuuteni on kroonista. Mikä kurja ilmaus ja ajatus... Ei mua tarvitse siis ottaa tosissaan.
En ole kuitenkaan kohdannut tuota kielteistä suhtautumista hoidossani. Iso kielteinen asia on vain se, että tapaan hoitajaa niin harvoin kerran 3-4 viikkoon, eikä se riitä. 🙄
Nyt oleminen ei ole aivan noin synkkää. On helpompi olla!
Hei JP.
Ei meilläkään puhuttu vaikeista asioista vanhempieni kotona, vain isäni kommentoi niitä sanomalla tuu vittuun. Isäni mielestä olimme keskimäärin helvetissä, hän oli kunkkuna kotonamme ja suurin ja kaunein mulkku jätkä. Heillä oli äidin kanssa vispilä kauppaa.
On jotain asioita, mitkä joku tietää. On jotain mitä en ole sanonut. En ole esim. Kertonut mitä mulle todellisuudes koulussa tehtiin. Luulin myös että on normaalia että isä ryyppää joka päivä. Olen myös sanonut sellaisille keneen luotan, mitä tytön isä mulle teki. Tyttö tietää. Syömisistä ja oksentelusta en ole puhunu, mut äiti varmaan arvaa kun en ota ees vettä. Kivuista ja kipeydestä meillä ei saa sanoo. Olen jopa melkein leikkauspöydältä joutunu äitille ja isälle keittää kahvia. Mun mielipiteellä ei ole painoarvoa.
En tiä vastasinko ees kysymykseesi.
Saloka, tuo, mitä kerroit tekee mut surulliseksi. On niin paljon pahaa. Olen itse tänä iltana muistellut sitä, kuinka isäni syytti äitiä uskottomuudesta (johon oli itse syyllistynyt mun synnyttyä. Oli nainut äitini siskoa, joka oli ollut hoitamassa mua.) Miten hän usein pakotti äidin soittamaan tuolle miehellä, jota syytti äitini kumppaniksi, ja nauhoitti puhelut myöhempää käyttöä varten. Se oli ihan helvetin pelottavaa.
En minäkään ajatellut, että muilla oli helpompaa. Isä ryyppäsi viikonloppuisin, oksensi sänkyynsä... Hakkasi äitiä... Miten äiti haki kosmetiikka-liikkeestä voidetta, jolla peittää kasvojen mustelmat. Se oli aikaa, jolloin tuo oli kai jotenkin normaalia. Ei kukaan suojellut silloin lasta.
En tiedä, miten päästä ylitse tuosta.
Tarvitsisin kai terapiaa, mutta ei mulla ole itselläni mitään mahdollisuutta kustantaa sitä. Eikä ihan lyhyellä terapialla tätä kaikkea kai käsitellä. Mulla on takana useamman vuoden terapiat, mutta jatkoa kaipaan. Ei riitä nykyisen sairaanhoitajan luona käynnit! Kerta kolmeen/neljään viikkoon on ihan liian vähän!
En tiedä, miten edetä. Onko mun mahdollista saada sairaanhoitopiirin kustantama terapia?! Pitäisi vissiin soittaa omahoitajalle.
☹️
Hei, Jaanas! 😍 Eipä sunkaan lapsuutesi hyvältä kuulosta. Ollanko me psyykkisesti sairaat pääsääntöiset lapsuutemme sairastuttamia? 😑❓ Varmaan oikkeasti hyvänkin perheen lapsi voi sairastua mieleltään, mutta ehkä lähes jokaisella on jotain, mikä ohjaa oireilemaan... Peitetiinkö ja salattiinko teillä perheen ulkopuolisilta, mitä kotona tapahtui?
Hei JP.
Tottakai, mistään ei saanut hiiskua, muttakun olin poissa koulusta jotain piti keksiä, itse sanoin että isä juopotteli eikä meillä nukuttu.
Minä kerroin isäni alkoholismista ensimmäisen kerran 16/17-vuotiaana. Ja silloinkin kovin valikoidusti, muutamalle ihmiselle. Kävin vajaan vuoden Alkoholistien Aikuisten Lasten (AAL) ryhmässsä. En tiedä, hyödyinkö siitä mitään. Salailu kun vain jatkui...
Isä joutu lopettaa kun sekos niin pahasti (lääkkeet ja kalja). Samoihin aikoihin vissiin altzhaimerkin todettiin, tai ekana se oli pelkkä muistisairaus. Isä ei ikinä ollu väkivaltainen, eikä nytkään ole. Monet muistisairaat on. Kerran isä on mun päälle käyny ja lähin mökin mettii kiertelee. Isä oli mulle nii vihane ettei antanu kenenkään tulla perään.
Nyt kotona istuu hiljainen omissa oloissaan oleva ihminen. Joka ei naura eikä vitsaile. Kattoo päivän lehtiä, jos ees näkee niitä. Ei aina ees tunne meitä. Ollaan va hoitajia.
Anteeksi korvissa soi lauri tähkän kipua ja kirjoittelen tätä itkien. Taas vaihteeksi.