Ihanaa kun on tämä foorumi olemassa, on niin paljon mistä haluaa kirjoittaa taas. Olen toisaalla kirjoittanut takertumisesta ja siitähän seuraa syyllisyyden tunne kun torjutaan, ollaan ilkeitä ym.
Tunnistan itsessäni tuon liian herkän syyllisyydentunteen, olen niin herkkä sille etten saa illalla unta jos olen mielestäni jotain loukannut tai en ole tehnyt asioita niin kuin kuvittelen että minulta olisi odotettu. Joskus on pakko nousta sängystä ja kirjoittaa paperille kaikki ylös ja mitä aion seuraavan päivänä tehdä niille, siten saan pääni rauhoittumaan että saan unen päästä kiinni. aamulla sitten ehkä jo olen unohtanut tai mietin uudestaan onko oikeasti viisasta tehdä mitään. Mieli on herkkä kaikelle.
Usein myös rukoilen asioiden puolesta joille en voi mitään tai jotka ovat vaikeita.
Itseni puolustaminen on myös yksi ongelma, en sitä uskalla tehdä. Jos joku minua loukkaa, niin hyvin harvoin uskallan sanoa vastaan. Joskus uskallan jotain sanoa jollekin kun oikein olen suuttunut, ja sitten masennun kun menetän jonkin ihmisuhteen ja koen pahaa oloa. Mietin miksi sanoin niin ja niin, ei olis kannattanu, olis pitäny tehdä toisin. Koska tunnen itseni huonoksi ihmiseksi. Ärsyttävää se on.

Kiitos hyväntahtoisesta viestistä salainen55! Tuo paperille kirjoittaminen voisi olla hyvä juttu.
Nyt kun ajattelen aikaisemmin sanomaani muka kamalaa komenttia (joka aiheutti syyllisyyspuuskan), huomaan, että se ei ollut oikein mitään. Olimme tekemässä työkaverini kanssa aika tärkeää työjuttua ja työkaverini alkoi yhtäkkiä tehdä omia juttujaan. Vaadin häntä keskittymään siihen, mitä olimme yhdessä tekemässä. Jos olisin ollut vain hiljaa, olisin kärsinyt omissa nahoissani ja ollut pidempään sinä päivänä työpaikalla. Ehkä aavistuksen kohteliaammin olisin voinut asian ilmaista. Noin kolmen minuutin syyllisyys olisi riittänyt, kolmen-neljän tunnin syyllisyys olisi ollut liikaa.
Minäkin muuten harrastan rukoilua. Onko tuo uskonnollisuus tehnyt meistä erityisen syyllisyydentuntoisia?
No on syyllisyydessä hyvääkin. Kyllä oikeasti minua harmittaa, etten aina aidosti kuuntele, vaan kerron omia juttujani. Samoin joskus en ole kohtelias ja huomaavainen muita kohtaan. Näitä piirteitä on hyvä itsessään kehittää, ja syyllisyys on hyvä apukaveri.🙂
Kyllä kirjoittaminen auttaa.

No sainpa pääni auki täällä, niin tulee oivalluksia. Syyllisyys taitaa mulla liittyä taisteluun/valtataisteluun. Kun on määräaikaisessa työsuhteessa, alkaa "valtataistelu" toisen määräaikaisen kanssa. Se, mitä suusta tulee ulos, saattaa olla pientä, mutta taistelussa olen ja hyökkään toista vastaan. Juuri tuo hyökkäys aiheuttaa sen syyllisyyden. Eihän toista ihmistä vastaan saisi hyökätä. (Negatiivisten tunteiden ilmaisu ja omien rajojen pitäminen on toinen juttu.)
Syyllisyyttä edeltää siis tila, jossa olen pelokas. Pelkään oman asemani menetystä. Ikävä myöntää tämä asia. Lopputulos: Minun pitää tunnistaa pelokkuuteni ja myöntää taistelunhaluni - ja luopua niistä. Eihän tänne ole tultu taistelemaan vaan tekemään yhteistyötä.
Näin tänään, huomenna voinkin jo ajatella toisin😉

Kyllä se uskonnollisuus on joskus rasite, kun omatunto on liian herkkä. Siksi kait olenkin uskossa. Mutta kun tajuaa sen että on olemassa armo, anteeksianto, myös itselle niin hivenen helpottaa. tahtoo vain aina unohtua tuo armo, sitä kun haluaisi vain itse selvittää asiat ja ei muista jättää niitä jumalan haltuun, niinkuin vanha kansa teki niiden asioiden edessä mille eivät voineet mitään.
Siinähän se on tekeminen että osaisi olla olematta ilkeä, osaisin olla kostamatta ja katkeroitumatta, osaisin olla vertaamatta itseäni muihin. Eikä tämä liity uskonnollisuuteen vaan taitaa olla sitä toista lajia mistä pitäis irti päästä.
Pahiten minua masentaa se kun vertailen itseäni "parempi-osaisiin", vaikken oikeasti tiedä kuka se parempiosainen onkaan. Yritän hyäksyä itseni tällaisenaan, menneitä en voi muuttaa enkä enää edes voi tehdä juuri mitään uudestaan. Koska ikääkin on jo niin paljon ettei esim. lapsia voi tehdä enää. Lapsia minulla kyllä onkin. Samoin työ-elämässä en voi enää vaikuttaa, enkä tehdä uraa, kun jouduin eläkkeelle ennen aikojaan vakavan kroonistuneen masennuksen takia. Mutta siitä olen toipunut niin ettei enää ole ollut vuosiin sitä pahinta vaihetta, enkä tarvitse lääkkeitä. Ja se on ollut uskoon tulon seuraus, eli hyvää seurasi siitä että löysin Jumalan.
Mutta nyt olen tajunnut sen asian, että minun on hyväksyttävä että joissain asioissa on tehtävä surutyö, melkeinpä kaikissa menetyksissä, sellaisissa asioissa mistä joutuu ennenaikojaan luopumaan. Ihmissuhteet, työ, terveys yms. En millään haluaisi kestää sitä hankalaa surua ja ahdistusta, puristusta. Nyt on tuntunut että taas elämä voittaa pitkän turran ajanjakson jälkeen 🙂)

Hei salainen!

Tartuin tuohon uskonnollisuuden ja masennuksen yhdistelmään. Syön nykyään kahta depressiolääkettä (yli puoli vuotta sitten aloitin, taitaa olla kohta 10:s kerta elämässäni, kun välillä saan lopetetuksi vuodeksi, pariksi).
Minä en ole enää uskonnollinen, luin muutaman vuoden aikana varmaan satoja kirjoja teologiasta, uskontotieteestä, varhaiskirkon historiaa ja Jessen elämänkertoja ja hänen sanojensa selityksiä. Uskovaisen näkökulmasta kirjoitetut alkoivat pian tökkiä, tieteellisestä näkökulmasta tuotetut antoivat tosiasiatietoa ja todennäköisyyksiä tapahtumille, joista oli vähän ja/tai ristiriitaista tietoa.
Nyt olen selkeästi ateisti ja senvuoksi minun kai uskovaisen näkökulmasta pitäisi olla itsekäs ja ilkeämielinen mummojenpotkija.
Mutta päinvastoin, omatuntoni on herkistynyt, tunnen syyllisyyttä pienistäkin virheistäni, tarkoituksellista pahaa en pysty tekemäänkään. Käytän sanaa "anteeksi" n. 100 kertaa enemmän kuin ennen epäuskoon tuloani.
Koska minulle ei ole jumalallista armoa, joudun itse sovittamaan kaikki syntini niille ihmisille, joita vastaan olen rikkonut. Sen vuoksi minulla ei juuri ole kiusauksia tehdä tahallani mitään, mistä omatunto kolkuttaisi.
Olen myös yrittänyt ja toivottavasti onnistunut antamaan anteeksi niille, jotka ovat minua huijanneet, pettäneet ja muuten kaltoin kohdelleet.
Toivon vielä joka päivä, niin pitkään kun niitä päiviä jäljellä on, pystyväni parantamaan kykyäni olla lähimmäinen nille, joille lähimmäisen tarve on.

Kaikkea hyvää Sinulle ja muillekin ketjun kirjoittajille!

T. Raakis

Kiitti keskustelun jatkamisesta Raakis! Tuli kirjoituksesta mieleeni kokemus, jonka Esko Valtaojan kirja "Kotona maailmankaikkeudessa" herätti vuosia sitten. Mielestäni kirjan loppu (muistaakseni loppu) on lähes hengellinen maailmankaikkeuden ylistys. Elämää voi arvostaa ja etiikkaa voi olla ilman uskontoa. Esko Valtaoja on ateisti. Valitettavasti taitaa olla myös niin, että voi olla uskovainen vailla etiikkaa ja maailmankaikkeuden arvostamista.
Tänään iski jälleen syyllisyys. Kun olen niin korvaamaton, että mua tarvittais siellä ja täällä, niin tuleehan siitä syyllisyys. Syyllisyyskö egoismia?
Kysymys: Onko osa syyllisyydestä turhaa? Miten erottaa terveellinen ja haitallinen syylllisyys toisistaan? Pitäiskö joistain tunteista pyrkiä pois ja millä keinoilla? Vai pitäiskö antaa tulla kaikki ja analysoida ja toivoa, että ens kerralla tunteet ei tule ihan samalla jyminällä.

No sain tämän asian jonkinlaiseen ratkaisuun, kun aloin puhua tästä työpaikalla ja muutenkin. Muutama "normaalina" pitämäni ihminen tunnusti samoja oireita. Miten naurettavilta tuollainen pikkuasioista syyllistyminen kuulostaa toisen suusta! Toivottavasti tästä lähin muistan tämän ja punnitsen tarkasti, mikä on syyllisyyden arvoista ja mikä ei ja kannattaako kaikesta todella tuntea syyllisyyttä. Tämä ei siis tarkoita, etten lainkaan tuntisi syyllisyyttä, jätän vain turhat pois.
Hyvää kaikille lukijoille!🌻🙂🌻

Hei Tähdenlento2

Lainaus Sinulta: "Kysymys: Onko osa syyllisyydestä turhaa? Miten erottaa terveellinen ja haitallinen syylllisyys toisistaan?"

Mielestäni sellainen syyllisyys, jota ei ole tahallaan tai huolimattomuudellaan aiheuttanut kuittautuu yleensä anteeksipyynnölllä, mutta joissakin tapauksissa vaatii vahingonkorvauksia.

Mutta ilkeyttään, vihaansa tai välinpitämättömyyttään aiheuttamaansa pahaa ei korvata pelkällä yliolkaisella anteeksipyynnöllä, se on hyvitettävä pohjanmaan kautta. Ja kaduttava aiheuttamaansa pahaa. Mutta sitähän he eivät yleensä tee.
Heidänlaisiaan on joukossamme ilmeisesti enemmistö.

Jos vilpittömästi pyydät anteeksi ja korvaat mahdolliset aiheuttamasi vahingot kaksinkertaisesti, mutta vastapuolesi siitä huolimatta pitää vihaa edelleen sinua vastaan, se ei ole enää sinun ongelmasi, vaan hänen, edellyttäen, että olet arvioinut tapahtuman tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti.

Sairaalloinen syyllisyys vaatii psykiatrista hoitoa se on eri asia kuin herkkä oma- ja syyllisyydentunto, joka ohjaa meitä tässä maailmasa toimimaan enemmän lähimmäistemme hyväksi kuin oman ahneuden alttarilla.

Onnea ja iloa elämääsi Tähdenlento2 j amyös teille kaikille muille.

t. Raakis (ateisti)

Pitänee jatkaa tuota uskonnollisuuden ja masennuksen yhdistelmää minussa.
Olen ex-alkoholisti ja en tosiaan ollut uskossa silloin kun join. Omatunto kyllä soimas ja oli hirveissä syyllisyystunnoissa ryyppy-illan tai -putken jälkeen. Teot kun olivat aika härskiä humalassa. Syyllisyystunnot, omatunto, mikä lie ajoi minut kuitenkin hakemaan muutosta elämään ja löysin vertaistuen jonka kautta raitistuin. Sen jälkeen koin vielä pikkuhiljaa "uskoontulon", en sellaisena kuin jotkut uskonlahkot sen mainitsee, se vain pikkuhiljaa minuun tuli ja lähinnä kiitollisuutena siitä että koin saavani avun rukouksiini. Metsä, merenranta ja muu luonto oli alussa minun kirkko, ja on vieläkin, vaikka käyn joskus myös kirkossa.
Olin masentunut varmaan jo lapsena ja nuorena, mutta alkoholi peitti sen. Alkoholi antoi voimaa kestää paineet, ja antoi itsevarmuutta niiksi päiviksi kun tarvitsin, kun tiesin että voin nollata itseni viinan avulla, unohtaa kaiken muun. Mutta se ei enää tehonnutkaan ajan kanssa vaan alkoin tuhota minua kokonaan, ei mitään hyvää oloa tullutkaan, päinvastoin.
Nykysin en uskalla kuunnella radiosta tai katsoa tv:stä liian utopistisia ja liian henkeväksi meneviä ohjelmia. Huomasin että ne lisäsivät masennustani kun tunsin olevani huono, ja monissa lauluissa ja puheissa puhuttiin kuolemisesta ja kuinka surkeaa elämä on täällä maan päällä. Esim. joululaulu "varpunen jouluaamuna" on yksi sellaisista lauluista jota en uskalla usein kuunnella, koska itken sitä kuunnellessa ja olo menee maanrakoon.
Olen huomannut (ehkä on vain omaa harhaa) että evankelistoilla on tapana osoittaa ihmisten syntiä ja syyllistää ihmisiä, herkkä ihminen voi kokea kauheaa ahdistusta siitä että on niin syntinen. Pitäisi enemmänkin anteeksiantoon ja rakkauteen ja ihmisen hyväksymiseen sellaisenaan syventyä. Vaikka tietnkin herätys tapahtuu osoittamalla ihmisten syntiä ja samalla omatunto hereille.
Mutta niinkuin joku jo täällä kirjoitti omatunto on jo liian herkkä. Sellainen on kait minullakin ja vielä päälle syyllisyys joka ei tahdo lähteä vaikka kuinka sanosin että kaikki on anteeksi annettu olen hyvä ihminen. Kun joku jotain tölväisee niin olen taas maanraossa, nousen kyllä ylös sieltä jo ominkin avuin, mutta on ihmisiä joilla ei ole ketään eikä mitään minkä avulla ylös pääsevät. Siksi minulla on usko Korkeimpaan Voimaan joka on suurempi kuin kukaan tai mikään.

Hei!
Pyytäisin sinulta esirukousta koska olet uskossa. Minulla on erittäin paha olo ja yritän pärjätä ilman sairaalaan Ole hyvä ja rukoile puolestani että saisin taivaan isältä voimia. Haluaisn pärjätä täällä kotona perheeni kanssa enkä joutua sairaalaan. AUTA MINUA!

Terve salainen ja kaikki muutkin!

Ateistiksi muuttumisen kautta alkanut syylllisyydentunne oli mielestäni tervettä, koska katumiseni ja anteeksipyyntöni niiltä, joita olin jotenkin loukannut ja sanaton pyyntö niille, joita ei voinut enää tavoittaa, rauhoitti kummasti oloa. Mitään varsinaisesti rikollista en kai ole tehnyt, niin ei tullut asiaa poliisiasemalle tunnustuksia tekemään.
Se, että omatunto tuli herkäksi, estää minkäänlaiset toisten ihmisten sanalliset ta muut loukkaukset, mistään väärinkäytöksistä puhumattakaan.

Anteeksianto toisille ihmisille otti paljon kovemmin voimille, koska niin monet ihmiset ovat hyväksikäyttäneet minua taloudellisessa ja muussakin mielessä, oma vaimo mukaanluettuna.
Kovalla yrittämisellä se kutakuinkin onnistui, mutta aina joskus vieläkin käy katkeruuden värähdys läpi kropan, kun joku tilanne tai ihminen tahtomattaan siitä muistuttaa. En siis vielä aivan perillä ole.

Lainaus kirjoittajalta salainen:
"Mutta niinkuin joku jo täällä kirjoitti omatunto on jo liian herkkä. Sellainen on kait minullakin ja vielä päälle syyllisyys joka ei tahdo lähteä vaikka kuinka sanosin että kaikki on anteeksi annettu olen hyvä ihminen. Kun joku jotain tölväisee niin olen taas maanraossa, nousen kyllä ylös sieltä jo ominkin avuin, mutta on ihmisiä joilla ei ole ketään eikä mitään minkä avulla ylös pääsevät."

Minä ajattelisin, että tässä on kyseessä huono itsetunto ei omatunto. Minulla on itsetunto välillä milloin mitäkin, mutta omatunto ei vaivaa jos en ole tehnyt mitään väärää.
Itsetuntoasi voit vahvistaa katsomalla rehellisesti kaikki vahvuutesi ja heikkoutesi ja päättämällä ryhtyä korjaamaan jälkimmäisiä. Rehellisyys itsensä näkemisessä on tärkeää.

Sairas omatunto, joka syyttelee anteeksisaaduista tai itsetunto, joka on maan raossa, vaatii ehkä ammattiapua (mielenterveystoimisto), ei lahkosaarnaajien tai muiden hörhöjen julistusta!

Onnellista elämää koko porukalle!

T. Raakis

Hei vielä tästä aiheesta.
kiitos Raakis kun otit kantaa, olen samaa mieltä että en tarvitse nyt maallikko enkä muutakaan saarnaajaa, vaan itsetunnon parantajaa, toisen ihmisen kautta.
Ihmeellistä tässä on se, että olen jo ilmoittautunut ryhmään joka alkaa kohta ja käsittelee juuri itsetunnon kohottamista. Rukoilin Jumalaa että apu tulisi.
Välillä olen voinut ihan hyvin, en osaa sanoa miksi taas alan vetämään itseäni maanrakoon. Olen yrittänyt miettiä. No, yksi tapahtuma oli,jossa minun miesuhteet otettiin esiin aika halventavasti sanottuna, kait se sai minut pois raiteiltaan. Niin herkkä olen että se sairas omatunto alkoi syytellä että olen huono...
Sen olen oppinut että kun rukoilen apu on jo lähellä.
Tuossa päivällä kirjoittelun jälkeen tuli kauhea olo, että olenkohan liian avoimesti puhunut aiemmin joillekin ihmisille itsestäni ja siksi saan kärsiä. On se aika kurjaa ettei voi olla avoin jos on elänyt eritavalla kuin joskus aiemmin. Ei kannata antaa kenellekään "kiviä" käteen, ihminen kun on vain ihminen.
Viime talvi oli kyllä aika raskas, monen sattuman summa ja sain tehdä tavallaan surutyötä joidenkin ihmissuhteiden vuoksi, sekin lisäsi huonouden tunnetta. Nyt olen jo niistä selvillä vesillä, hyväksyn ja annan anteeksi, kun en muuta voi.

Vielä vähän aiheen sivuun edellisistä kommenteista: Mulla ja mun työkavereilla (ylisuuri) syyllisyys liittyi nimenomaan työelämään. Olemme kaikki uusia/melko uusia työntekijöitä, joilla on määräaikainen suhde. Olemme vastuullisessa työssä, jossa ollaan ihmisten kanssa tekemisissä. Työpaikalla asiat muuttuvat kiivaaseen tahtiin, vanhakaan työntekijä ei aina tiedä, mikä on oikein. Uudella työntekijällä on kaikki tavat ja säännöt opeteltavana. Lisäksi on paine olla pätevä, että määräaikaisuutta ehkä jatkettaisiin. Ihan tietämättään tekee virheitä ja sitten niistä kokee kohtuutonta syyllisyyttä. Syyllisyys liittyy pelkoon työpaikan menettämisestä? Sen olen oppinut, että kun oma virhe paljastuu, kannattaa myöntää se heti ja pyytää anteeksi (jos siis oikeasti on itse jollain tavoin aiheuttanut virheen).

Joskus pyytelin ihan liikaakin anteeksi. Jotkut ihmiset halusivat nähdä minussa pahaa ja virheitä, joita minussa ei ollut/en ollut tehnyt. Henkilöillä lienee ollut omia ongelmia. Pyytelin aina varmuuden vuoksi anteeksi, mutta enää en siihen lähtisi. Silloin syyllistin itseäni asioista, joita minussa ei ihan rehellisesti ottaen ollut/en ollut tehnyt.

Siinä yhdyn edellisiin, että ihmistä täytyy aina kunnioittaa ja hänelle täytyy puhua kunnioittavasti. Jos näin ei tee, on syytä pyytää anteeksi. Kun liikuskelee sopivalla kunnioittavalla asenteella, niin tulee harvemmin tölväistyä.

En ole enää töissä, mutta samaistun kyllä tuohon Tähdenlento2:n kokemukseen että liian herkästi kokee syyllisyyttä tekemisistään. ja oli se ennenkin kova kilpailu työpaikasta. ja siten turha kauhea yrittäminen ja liiallisen täydellisyyden tavoittelu. Milloinkahan ihmiset pääsis pois tuosta rattaasta että on kilpailtava?
Illalla mietin edelleen itseäni (itsekäs olen ollut näinä päivinä, vain omiani miettinyt) ja sitä miten olen jopa vertaistukiryhmässä tuntenut häpeää itsestäni ja varsinkin kun olen puhunut omista kokemuksista menneisyydessä. Hirmuinen häpeän tunne tulvahti mieleen kun sain ääneen sanottua jonkun asian mikä oli tapahtunut joskus kauan sitten, jonkun sellaisen asian missä joku toinen oli minua kohdellut väärin, varsinkin perheenjäsen jos oli tehnyt jotain pahaa niin tuntui pahalta siitä kertoa missään, vaikka seolisi ollut luottamuksellista.
En tiedä ketä Arka tarkoitat, että on rukoiltava ja autettava sinua. Mutta anna yhden vinkin mistä saat apua: kirjoita lapulle rukous Jumalalle, usko siihen lujasti ja joka kerta kun meinaa ahdistaa, muista se lappu, ota se esille ja usko siihen. Ja ala tekemään sellaisia asioita jotka ovat terveellisiä, lähde lenkille, kävele vaikka mikä olis, jos on kotieläimiä puhu niille, tee jotain josta on hyötyä, siivoa, laita ruokaa, leivo, parsi sukkia tms. ihan mitä tahansa muuta kuin olet vain ja mietit synkkiä.