Syyllisyys on hirveä taakka, mitä ei kenenkään pitäisi sairaudestaan tai ahdingostaan tuntea. Olen itse joutunut läheltä katselemaan kaltaisesi ihmisen surmanajoa itsensä kanssa ja kuitenkin sivullisena ja sivuun tyrmättynä, lopulta nähtävästi ollen tämän ihmisen silmissä kaiken hänen ahdistuneisuutensa ja masentuneisuutensa ruumiillistuma. Tapaukseen liittyi myös muutama lisäongelma masentuneisuuden lisäksi, joilla nähtävästi oli myös vaikutuksensa tuttavan mielialan syöksähtelyihin edestakaisin laajalla skaalalla, joissa oli vaikea pysyä mukana tai ne jopa ylittivät ymmärryksen tavalliselta ihmiseltä, jollainen tunnustan olevani.

Se mistä haluaisin sanoa, on se että täältä toisella puolelta aitaa on myös syyllisyyden tunteita ja avuttomuutta toisen ihmisen tuskaisesta olosta. Toisten on luontevampaa suhtautua asioihin, kuin toisilla, mutta ystävä yleensä välittää, eikä halua toimillaan tai yrityksillään tukea tehdä pahaa. Olet rauhasi ansainnut ja hiljaiset hetkesi asioiden jäsentämiseen, mutta pyydä itsellesi rauha kertoen miksi haluat nyt olla omillasi tai ottaen etäisyyttä. Ihmiset muistavat sairastuneestakin yleensä sen vahvemman ja iloisemman minän, jolloin vihamielinen tai tuskainen puolitiehen jäänyt "mene pois" voi särkeä kauan ystävän sydäntä ja tuhota suhteenkin pahimmillaan. Voi olla vaikea hillitä ja ilmaista itseään ajatusten vainotessa, mutta reilu totuus on kuitenkin parempi lähipiirille ja johtaa ymmärtämykseen tarpeeseesi omasta rauhastasi - ainakin paremmin kuin tietämättömyys ja tuskastuneet tiuskaisut.

Olen itse syyllistänyt itseäni monesti siitä, etten ollut jämerämpi, vaativampi ja itsekäs nyt jo menetettyä sairastunutta ystävääni kohtaan. Otaksuin tuttavani kykenevän harkitsemaan itse hoidontarpeensa ja vaikka kuinka yritinkin tukea, nostaa mielialaa sain kiitokseksi pahimmillaan lyöntejä, riitoja ja raivokohtauksia. Muutamankin kerran olen miettinyt, miksi en itse vienyt ystävää hoitolaitokseen tämän hajoillessa edessäni. Miksi kärsin kaikki vihanpuuskat nahoissani, alistuin asiaintilaan ja yritin olla vahva kunnioittaessani toisen oikeutta oman elämänsä päätöksissä. Ikävä kyllä samalla sokeuduin omalle ahdistuneisuudelleni johon tuttavani minua veti mukanaan.

Masentunut unohtaa ahdingossaan puhutun kielen merkityksen, ja kuuntelee sanotuista sanoista vain päällisimmät, mikä lienee syy miksi moni yhteydenotto käsitetään väärin tai uhkaavana. Jos tunnet tarvetta lepoon maailman hyörinästä ja liiasta informaatiotulvasta tai ihmisten pyrkimyksistä tulla lähelle, otaksuisin lepo osastolla tuskin on pahin vaihtoehto sen levon saamiseksi. Olisipa tuttavanikin ymmärtänyt tuon asian ajoissa. Kun sairastunut ihminen, periaatteessa kiristää psykiatriseen sairaalaan menolla tai itsemurhalla lähipiiriä, ensimmäinen vaihtoehto oikeastaan huojentaa lähipiiriä, mutta toinen ahdistaa ja huolestuttaa enemmän. Et ehkä kykene ajattelemaan selkeästi muiden ihmisten reaktioita tilanteestasi nyt, mutta toivottavasti levättyäsi ja rauhoituttuasi asiat alkavat pudota omiin uomiinsa ja syyllisyyden tunteet alkavat kadota ainakin sairauden osalta. Toivon vilpittömästi, että kykenet pääsemään irti syyllisyyden taakasta ja nousemaan masennuksestasi oikeanlaista apua saaden.

Itsekin vaikeaa masennusta toistakymmentä vuotta sairastaneena olen hyvin tietoinen masentuneen ja hänen omaisensa välisistä kommunikaatiovaikeuksista. Omaiselle haluaisin sanoa, että vaikeasti masentuneelle kaikenlainen - hyväntahtoinenkin - patistelu on myrkkyä. Asiaa ymmärtämätön omainen tulee usein antaneeksi "hyviä neuvoja" tyyliin lähde lenkille, mene ihmisten ilmoille, hanki uusi harrastus sekä - ehkä kaikkein pahimpana - ota nyt itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydy. Vaikea masennus vie pahimmillaan voimat niin tehokkaasti, ettei kirjaimellisesti pääse edes vuoteesta ylös. Lähde siinä sitten ihmisten ilmoille. Hyvät neuvot saavat masentuneen tuntemaan itsensä tosi luuseriksi, kun kaikki muut kykenevät niitä noudattamaan, mutta minäpä en kykene. Siispä minussa on jotain vikaa.

Toinen hyvää tarkoittava, mutta vaikeasti masentunutta rasittava, tapa on vakuutella masentuneelle, että kyllä kaikki lopulta muuttuu paremmaksi. Valitettava tosiasiahan on, ettei kaikki aina muutu aivan kaikille paremmaksi, vaikka miten sinnittelisi ja vaikka useimmille muuttuisikin.

Monesti olen toivonut pystyväni vakuuttamaan omaiseni siitä, että jo heidän läsnäolonsa on iso juttu, eikä heidän tarvitse sanoa mitään. Olisi oikeastaan parempikin olla hiljaa, kuunnella ja antaa masentuneen itsensä tehdä aloite puhumisessa. En valitettavasti ole tähän päivään asti onnistunut tässä.

Depressio on sairaus monilla kasvoilla ja sen lonkerot tuntuvat tarrautuvan ympäristöön tahtoipa sitä tai ei.

Pahimpia kohtia sairaudessa niin sairastuneelle itselleen kuin ympärillä olevillekin on kun ihminen itse ei tiedosta tai halua tunnustaa tilansa vakavuutta, edes itselleen saati muille. Harvan ihmisen silmä huomaa, milloin on kyse epätoivoisesta selviytymisestä päivästä toiseen tai että kyseessä on näytelmästä, johon sairastunut verhoaa itsensä. Ristiriidat repivät jokaista masennuksen kanssa tekemisissä olevaa ja toisinaan tilanteet vain yksinkertaisesti menevät ylitse ymmärryksen itsekultakin.

On kohtuutonta joutua asetetuksi ystävän sijalta niiden kaikkien ihmisten sijaiseksi pahassa, jotta masentunut ihminen jaksaisi hymyillä ja toimia suhteellisen normaalisti läheisilleen, vakuutellen kaiken olevan hyvin. On huono juttu ruokkia toisen sairautta, otaksuessaan olevansa hyvä ystävälleen, oli tilanne mikä tahansa. On väärin alistua sairastuneen mielivaltaisuudelle aluksi hyvyydestä, lopussa väsymyksestä. Jonkun on asetettava rajat kuitenkin lopulta. Syntipukin rooli on raskas, eikä kenenkään sovi siihen joutua, syntipukki myös luo puitteet sairauden pitkittymiselle, hoitoon välttelyyn jos myös siihen, ettei muut tiedä asian vakavuudesta. Nämä lienevät niitä alueita, jotka harvemmin käyvät edes läheisten mielessä. Julma totuus on, että depression kourissa oleva ei kykene kuin rimpuilemaan eteenpäin ja saadakseen rauhaa tai lisäaikaa ja voi hyvinkin paeta mitä ikävämpien tekojen ja valheiden taakse. Moni myöskään ei ymmärrä, että hyvä ele, saattaa syöstä masennuksessa olevan syvemmälle itseensä. Sinäänsä, viaton kysymys "miten menee?" voi olla liikaa erikieltä puhuvien kesken. Kun puhutaan kuinka lähipiiri tuputtaa neuvoja, sekin voi olla kaksipiippuinen juttu - välttämättä ehdotus ei ole neuvo tai patistus mihinkään, vain ehdotus, kuten normaalissakin tilanteessa ihmisten kesken jutellessa. Kukaan ei osaa käsitellä läheistä ihmistä sairautena vaan ihmisenä, eikä aina jaksa muistaa ottaa niitä silkkihansikkaitakaan käteen tai olla varpaillaankaan kaikesta. Yksinkertaisesti masentuneenkin olisi hyvä muistaa, että se ystävä, tuttava saattaa kaivata seuraa eikä välttämättä halua hössöttämään tukena - ja jos ei jaksa ottaa vastaan, tällainen ihminen yleensä ymmärtää.

Ei varmastikaan ole oikeaa tapaa kohdata masentunutta, vaikka olisi miten viisas ja tietäisi asioista. Jos itse olisin tiennyt mitä ystäväni avunpyyntö joskus aikoinaan sisälsi, olisin kääntänyt selkäni jo tuolloin ja pysytellyt poissa, kuulosti julmalta tai ei. En yllättävässä tilanteessa vain tajunnut, ettei apua pyytänyt enää se ystävä jonka olin tuntenut, vaan sairaus, joka hankki lisäaikaa itselleen. Varmasti parasta mitä ystävälleni olen tehnyt, ei ollut se, että yritin ymmärtää, auttaa ja olla hyvä, vaan se, että viimeiseksi teokseni ystävyydessämme kohtelin häntä terveenä, kuten tämä kaikille muille halusi esittää ja samalla tavalla kuin tämä kohteli minua - samalla syljin kaiken nielemäni pahan mielen itsestäni ulos, jota oli kertynyt jo pitkän aikaa.
Tiet erkanivat, mutta toivottavasti kaikki se viha, kauna ja epätoivo on jo nyt löytäneet tiensä oikeisiin kohteisiinsa ilman sijaiskärsijöitä ja entinen ystäväkin on ehkä toipumisen tiellä ja hakenut vihdoin tarvitsemansa hoidon.

Hei Tweek ja Veda,

Tweek, sinulla on täysi oikeus elää elämääsi haluamallasi tavalla, etkä ole velvollinen selittämään ratkaisujasi kenellekään toiselle. Voit vapaasti sanoa, että haluat olla rauhassa ja jos jaksat, niin voit lisäksi kertoa miksi. Jos läheisesi sitten eivät asiaa ymmärrä, on se heidän ongelmansa, ei sinun. Kuulostaa karkealta, mutta on juuri sellaista tervettä itsekkyyttä, jota mielestäni peräänkuulutit viestissäsi. Ei se todellakaan tee sinusta huonoa ihmistä.

Uskon, että jokaisen vaikeasti masentuneen sairaudessa on sekä yksilöllisiä, ainutlaatuisia piirteitä, sekä myös sellaisia piirteitä, joita samasta sairaudesta kärsineet hyvinkin tunnistavat. Olen lueskellut muitakin viestejäsi ja saanut sinusta empaattisen ja hyväsydämisen vaikutelman. En tiedä mitään elämästäsi, mutta pelkästään kirjoittamasi viestit ovat minusta hyvin tärkeitä monelle täällä. Et todellakaan ole tarpeeton ihminen. Toivon sinulle sydämestäni voimia ja parempaa huomista. 🙂🌻

---

Veda, olen pahoillani siitä, että vilpittömässä auttamishalussasi sait vastaasi vahvaa katkeruutta ja vihaa. Et ole sellaista tietenkään ansainnut. Toivon kuitenkin, ettet katkeroidu entistä ystävääsi kohtaan. Omasta kokemuksestani tiedän, että mitä syvemmälle ihminen uppoaa masennuksen suohon, sitä rajatummaksi hänen näköalansa muuttuu. Lopulta mielen täyttää vain loputtomalta tuntuva tuska, eivätkä edes lähimmät omaiset mahdu enää noihin lohduttoman synkkiin mietteisiin.

Syvästi masentunut voi inhota itseään katkerasti ja jopa haluta häätää ilkeilemällä kaikki auttamishaluiset ympäriltään, koska ei enää usko ansaitsevansakaan mitään apua, vaan vain loputtoman tuskan. Ei kenenkään kuitenkaan tarvitse eikä kannata syntipukin asemaan jäädä.

Vaikeasti masentuneelle on todella vaikea sanoa mitään, siksi itse ehdotankin omaiselle vain hiljaista läsnäoloa ja puhumisen aloitteen tekemisen jättämistä masentuneelle itselleen. Jopa viattomat ehdotuksetkin, joita ei ole lainkaan tarkoitettu patistukseksi, voivat olla masentuneelle myrkkyä, koska masentunut helposti ajattelee, että "ehjät" ihmiset kykenevät noita ehdotuksia helposti noudattamaan, joten minussa täytyy olla jotakin pahasti vialla. Toivotan hyviä vointeja myös sinulle. 🙂🌻

Hei ElbJet !

Vastauksesi antoi minulle vähän itseluottamusta juuri tuohon, että saisin elää omalla tavallani ja jos muut joutuvat välillä sopeutumaan sairauteeni, niin en saisi tuntea siitä syyllisyyttä. Tämän asian kanssa tulee kamppailtua melko paljon joka päivä ja se on raastavaa. Lähiaikoina olen jopa yrittänyt puhua läheiselle ystävälle vaikeista, mieltäni painavista asioista. Olen kovasti yrittänyt avautua ja selittää, etten pysty tekemään enää sitä ja sitä asiaa, koska se ahdistaa aivan liikaa..jne. Aina kun avaan suuni, ne oikeat sanat vaan eivät tule ulos ja jos tuleekin, niin heti syyllisyyden ryöppy ja toisen luokkaamisen pelko valtaavat päänupin. Sitten saatan jopa heti perua kaiken sanomani, ja arvaa olenko taas lähtöruudussa: vielä enemmän ahdistuneena, ongelma ei ratkennut, koska en ollutkaan jämäkkä. Tässä hajoaa pää ihan oikeasti! Ei tällaista jaksa kukaan..muut kävelee ylitseni eivätkä sittenkään välitä pahasta olostani ja massiivisesta ahdistuksesta. Jos pystyn kerrankin avaamaan suuni ja oikeat asiat tulevat ulos, muiden ei pitäisi heti tuomita, loukkaantua/luoda minulle syyllisyyttä. Jos tämä kierre ei lopu, en jaksa enää yrittää yhtään mitään..

Myöskin psyk.polilla psykologi välillä ärsyttää. Välillä hän rohkaisee minua olemaan jämäkkä ja puolustamaan omi oikeuksiani (esim. jos en halua olla jonkun ystävä niin sitten jätän sen ihmisen, tai jos haluan kieltäytyä jostain jne.), ja sitten sanookin, että tavoitteeni ja haluamani identiteetti on täysin outo eikä suurimman osan ajasta yksin oleminen ja joidenkin ahdistavien asioiden välttely ole hyväksi minulle. Toisaalta saatetaankin ehdottaa psykiatrista sairaalajaksoa (taas), jotta voisin olla rauhassa oikeasti. Hän kuitenkin siis tukee sitä, että tarvitsen rauhaa ihmisiltä ja ettei pitäisi joutua tekemään liian ahdistavia asioita. Jotain ristiriitaa taas havaittavissa 😀

Noh, mutta en usko tämän helvetillisen syyllisyyden koskaan loppuvan tai tulevan edes siedettävälle tasolle. Pitäisiköhän vaan alkaa olemaan jonkunlainen tunteeton kone, ehkä elämäni helpottuisi huomattavasti kun ei tarvitsisi ajatella muiden tunteita jatkuvasti. Vaikka eivät ne muutkaan minun tunteistani paljoa välitä jos eivät kerran anna minulle sitä rauhaa.🙄

Moikka Tweek,

Mua surettaa kovasti, ettei sulla ole sellaista ystävää, joka tajuaisi, kuinka tärkeää on olla tuomitsematta. Me ihmiset tuppaamme tuomitsemaan toisiamme vähän turhankin herkästi ihan mitättömänkin pienistä asioista. Sen voin luvata, että mä en sua ainakaan tuomitse. Ja mä lupaan asioita todella harvoin, koska lupaukset ovat mulle tärkeitä ja haluan tehdä kaikkeni pitääkseni ne.

Ei omista syvästi henkilökohtaisista asioista puhuminen ole kenellekään helppoa. Tuli mieleeni, että voisit kokeilla kirjoittaa ajatuksesi puhtaaksi. Silloin voit tekstiä muokata haluamaksesi. Eikä sitä tarvitse edes näyttää kenellekään, ellet halua. Se saattaisi auttaa sinua hahmottamaan ja järjestämään ajatuksesi paremmin, jolloin niistä saattaisi olla hieman helpompi myös puhua. Voit halutessasi viedä tekstisi myös psykologille.

Omien kokemusteni perusteella en suosittele tunteettomaksi koneeksi ryhtymistä. Terapeuttini mukaan tunteiden kieltäminen ei ole terveellistä. Kun oma masennukseni oli viimeksi reilu vuosi sitten erittäin tuskaisessa vaiheessa, alkoi tuon tuskan eteen tulla kuin kevyt harso, joka vähensi tuskaa, mutta myös muita tunteita. Itse kutsun tuota harsoa apatiaksi. Harso paksuni vähitellen täydellisen peittäväksi paksuksi verhoksi, enkä tuntenut enää mitään. Siinä tilassa totesin - todellakin vain totesin aivan tyynesti ilman surua, vihaa, katkeruutta tai helpotusta, iloa, siis aivan tunteetta - että tapan itseni. Onneksi en niin tehnyt, vaikka ehdin tehdä jo erittäin varman oloisen suunnitelmankin. Jälkeenpäin apatian mentyä olin sitten kovasti järkyttynyt tokaisuni täydellisestä tunteettomuudesta, kuin olisin todennut ostavani kaupasta leipää.

Mieltä painavat ja ahdistavat asiat olisi todellakin parempi käsitellä kuin loputtomasti vain vältellä niitä. Mutta ei niitä kaikkia tarvitse käsitellä yhdellä kertaa. Nämä ovat vaikeita asioita, ja niitä pitäisi käsitellä pienin askelin, vähän kerrallaan. On myös tärkeää levätäkin välillä.

Jos jatkat tähän ketjuusi kirjoittamista, niin mäkin jatkan. Ehkä voimme tukea toisiamme. Mä ajattelen sua lämmöllä. Vaikken sua tunne, musta tuntuu, että olet hyvä ihminen, jolla vain on nyt kovin vaikeaa. Tsemppiä! 🌻🙂🌻

Minäkään en kannata tunteettomaksi ryhtymistä. Saman apatian olen kokenut minäkin. Siinä vaiheessa, kun ahdistus ja tuska kasvoivat riittävän suuriksi, jotenkin vain sietokyky ei enää riittänyt ja menin lukkoon eli vaivuin apatiaan. Makasin vain, enkä kyennyt enää mihinkään. Siinä vaiheessa mieheni vei minut sairaalaan. Kesti kauan päästä siitä ylös takaisin elämään.

Tuo on vaikea asia, että miten ilmaista ystäville ja läheisille ettei jaksa ja että jotkut asiat tuntuvat liian vaikeilta. Luulen kuitenkin, että totuus tosiaan olisi paras vaihtoehto. Eli sanoa, että on asioita, joita et jaksa ja jotka tuntuvat liian vaikeilta tai raskailta. Minusta sellaisia voi todellakin välttää. Sen sijaan voi pyytää ystävältä jotain sellaista, josta luulee olevan apua itselleen. Minua auttoi pahimmassa vaiheessa se, että naapuri vei minut lyhyelle kävelylle ja vielä sanoi, että mennään vain sellainen matka, jonka jaksan. Välillä olimme hiljaa, välillä puhuimme jotain. Teki hyvää päästä ulos ja jutella jostain ihan muusta kuin omasta pahasta olosta.

Kunpa osaisin itsekin olla tarvittaessa hyvä ystävä.

Ei masennukseen ihan välttämättä liity toisten syyllistäminen, eivät kaikki masentuneet luonnonlainomaisesti sysää pahaa oloaan muitten niskoille, heidän on vain niin kamalan paha olla. Silti masentuneen läheiset varmasti helposti tuntevat syyllisyyttä, kun eivät voi auttaa. Masentunut on varmasti tosi rasittava kaveri, kun häneen ei tepsi mikään, vaikka kanssaihminen mitä yrittäisi.
Minusta syvästi masentunutta ihmistä ei kannata neuvoa yhtään mitenkään, kyllä hän tietää, miten pitäisi olla ja toimia. Hän ei vain kerta kaikkiaan oikeasti pysty, niin vaikea kuin sitä terveemmän onkin ymmärtää. Itse en odota läheisiltäni mitään muuta kuin että saan ottaa heihin yhteyttä ja sanoa, että minun on paha olla. Tiedän, että sekin on väsyttävää, mutta kunpa läheiset jaksaisivat sen verran! On aika kamalaa, jos ei kenellekään saa puhua pahasta olosta, vaan täytyy aina yksin kitua tuskissaan. Fyysinen läheisyys ja kosketus voi myös olla tärkeää: halaus tai kädestä pitäminen voi auttaa enemmän kuin tuhat sanaa.

Moikka taas!

Kiva kuulla, ElbJet, että et mua tuomitse 🙂 ehkä on helpompaa olla tuomitsematta, kun tietää toisen kärsivän samanlaisista masennusoireista. Jos kaverit tai läheiset eivät tunne mitä me koemme, on helpompaa tuomita ja syyllistää. Vanhempani esim. eivät tiedä yhtään mitä sisälläni liikkuu. He sanovat auttavansa ja tukevansa, mutta kun minulta kysytään sellaista palvelusta, mitä en kertakaikkiaan voi tehdä sairauteni takia, he eivät ymmärräkkään ja suuttuvat siitä minulle ja huutavat toisilleen, sanovat myyvänsä koiran kun mä en sitä näköjään hoida..ja siitäkös itselleni taas tulee maailman syyllisin olo.

Joo, olen tuota ehdotustasi kokeillutkin muutaman kerran. Kirjoitin asiat ylös, jotka halusin sanoa. Mutta se paperi jäi käyttämättä - pelkäsin niin paljon tätä ko. henkilöä, että jätin vain kaiken sanomatta. Tosin pääsin hänestä eroon, mutta hän ei koskaan saanut kuulla, miksi halusin hänestä eroon.
Kirjoitan paljonkin ajatuksiani ylös, siis tosi paljon 😀..joitakin kirjoituksiani näytän polilla ja niistä puhutaan. Musta ajatusten avaaminen ja jäsentäminen on auttanut hirvesti ja suosittelen muillekkin.

Tuo kommenttini tunteettomaksi koneeksi ryhtymisestä oli lähinnä vitsi 😋 mutta löydän kyllä itsestäni tunteettomuuden merkkejä. Oikeasti kiinnostukseni ihmisiin on aika pitkälti nolla. Muut sitä ei vaan tiedä, koska luonteeltani olen "liian kiltti", mukava ja yritän tukea muita, enkä halua satuttaa ketään.

Jos on välillä tunteeton, siitä on hyötyä. Esim. jos haluaisin kieltäytyä jostakin eikä minulla ole jämäkkyyttä vain sanoa "ei", jämäkkyyttähän pitäisi saada jostakin. Jos voi olla tietyissä tilanteissa tunteeton (eli ei tunne syyllisyyttä) auttaisi se mielestäni olemaan myös jämäkkä.
Muistan myös ollessani n.15-16-v. Olin tosi sairas jo silloin, masennusta, ahdistusta, paha anoreksia, itsemurhatoiveita...etäännyin kokonaan perheestäni ja toivoin heidn jopa kuolevan. En tuntenut iloa, surua, myötätuntoa tai mitään muutakaan. Ihan sellainen en enää ole, mutta tunteettomuutta on jäänyt päähäni noilta ajoilta.

Onneksi et tappanut itseäsi ja olosi parani! Sinäkin olet ollut todella vahva ja ainakin minä arvostan sitä tosi paljon. Toivottavasti sinäkin jaksat tänne kirjoitella, kirjoituksiasi on mukava lukea ja tosiaan, ehkä pystymme tukemaan toisiamme ja muitakin täällä 🙂🌻

ymmärrän sinua. Mulla on myös jatkuvaa syyllisyyttä, tosin jaksan vielä jonkin verran esittää "jaksavaa", piilottaa hiukan pahaa oloani. Ikäänkuin mulla ei olisi lupa näyttää sitä,vaan jaksaa vain hammasta purren. ehkä osaksi sen takia kun koen ettei kukaan oikein ymmärrä minua. tulee tosi turhautunut ja toivoton olo, ja silloin on parempi itselle kun on omissa oloissaan.ainakin itsestäni tuntuu siltä, voi näyttää sen miltä sisällä tuntuu ja olla ; itkeä ja raivota jos siltä tuntuu. ilman sitä painetta että minkä vaikutelman annan toiselle ihmiselle.

Mulla ei kyllä juuri ole ketään kuka vointiani kyselee ja se tuntuu pahalle. tosin en kyllä haluaisi sitäkään,että kokoajan joku soittaisi tms. en mäkään jaksaisi selitellä oikein kelleen enää mitään, jotenkin yritän pitää kiinni elämän syrjästä. jaksaa 3 lapsen äitinä, yhden miehen vaimona ja vielä erillisenä ihmisen kasvaa ja tulla toimeen itseni kanssa. pyrkimys olisi että oppisin rakastamaan ja arvostamaan itseäni.. vaikeaa.

Rohkaisisin sua ihan suoraan sanomaan kyselijöille,miltä susta tuntuu. siis että nyt on voimat niin loppu,ettet jaksa (eikä sulla ole velvollisuutakaan) selitellä. Joskus parasta mitä toinen ihminen voi tehdä on vain olla lähellä ja kuunnella.

Voimia sulle kovasti!🙂🌻

Miksi olen tällainen heikko luuseripaska, etten jaksa elämää? Mikä oikeus minulla on edes valittaa? Asiat ovat kuitenkin kohtuullisen hyvin. Arki on kyllä haastavaa kahden autismipiirteisen ja ylivilkkaan lapsen kanssa, enkä tee kuin osa-aikatyötä, mutta silti... olen jatkuvasti uupunut, ahdistunut jne. Mikä minua vaivaa, kun olen tällainen? Ei, en todellakaan ajattele sisimmässäni, että ongelman nimi olisi masennus, vaan syy on minussa, siinä minkälainen minä olen. Minussa on jotain vikaa, minä se syyllinen olen, epäonnistunut yksilö, jolla ei ole oikeutta edes elää.

Tällaisia olen vaihteeksi mietiskellyt viime päivinä. Ihan sama, kuinka pontevasti järjen äänellä yrittäisi vakuutella, että kyse todellakin on sairaudesta, eikä persoonan epäonnistuneisuudesta. Nuo ajatukset ovat niin tiukassa ja niin syvällä, että niihin en (ainakaan vielä) kykene vaikuttamaan.

et todellakaan ole mikään luuseri etkä syyllinen pahaan oloosi!
Mielenterveysongelmiin ei oikein itse pysty vaikuttamaan,siihen vaikuttaa niin monet tekijät.
Eikä vanhemmuus ole helppoa,edes niillä joilla on terveet lapset. sinulla vielä haastavampaa.

Onko Sinulla terapiaa? Se voisi olla hyvä keino purkaa pahaa oloaan puolueettomalla ulkopuoliselle hlölle.

Muista että olet tärkein ja rakas lapsillesi,heille riität sellaisenaan! olet heidän ainoa äitinsä.

yritä olla syyllistämättä itseäsi, syyllistäminen syö ihmistä. tiedän kokemuksesta.
Voimia!!<3

Hei kaikki,

Bongailin netistä turkulaisen psykiatrin Jukka Turtosen kirjoittaman 20-sivuisen tietovihkosen masennuksesta: http://www.coronaria.fi/www/poliklinikka/masennus/Tietoa_masennuksesta.pdf

Musta se kannattaa luetuttaa läheisille, jotta heidän olisi helpompi ymmärtää sairautta ja suhtautua sairastuneeseen. Kannattaa toki sairastuneenkin sitä lukea. Esim sivulla 13 alussa lukee: "Vaikeassa masennuksessa omat voimat ja sopeutumismekanismit on käytetty loppuun. Läheisten hyvää tarkoittavat ohjeet eivät auta vaan usein pahentavat syyllisyydentunnetta." Sivulla seitsemäntoista puolestaan lukee: "Vaikeasta masennuksesta ei parane tahdonvoimalla."

Tweek: Kiitos kauniista sanoistasi! Yleensä tulee syyteltyä itseä turhan paljon, eikä muista antaa itselleen kiitosta. Siksi tuntuu hyvältä saada sitä toiselta. Sekin on pieni voitto, että jaksaa kirjoittaa tänne. Jaksamista sinulle ja kaikille muillekin! 🙂👍

Hei! Olen kärsinyt toistuvasta vaikeasta masennuksesta vuosikymmeniä jo, ja siihen liittyy muutakin persoonallisuuden häiriöitä. Syyllisyys, häpeä, itseinho yms. ovat joskus vierailulla vieläkin, vaikka hyvän terapian avulla opinkin jo ne tunnistamaan ja pitämään ne loitolla. Ensimmäinen terapia oli psykoterapiaa, puhuin ja puhuin ja puhuin, eikä siitä sen valmiimpaa tullut muuta kuin sainpahan puhua menneisyyteni moneen kertaan. Sitten kokeilin kognitiviista terapiaa, mutta olin silloin siinä vaiheessa että kaikki ärsytti ja inhotti etten pystynyt sopeutumaan siihen. Meni vuosia ja sitten löysin ihanan terapeutin kirkon perheneuvonnasta, joka vihdoin alkoi opettamaan pieniä elämisen oppia miten torjua noita ikäviä mielentiloja jotka hyökkäävät päälle. Opettelin yhdessä elämänkaaren piirtämistä, tähän hetkeen maaduttamista, menneisyyden irti päästämistä yms. Käytännön oppia.
Ihaninta oli se kun opin että olen vain tässä hetkessä, enkä anna minkään tunteen minua viedä mihinkään. Istun tukevasti tuolissa ja pidän kädet käsinojalla, katson ympärille ja keskityn tähän päivään.
Ja yksi hyvä keino jonka opin vuosia sitten oli se, että kun on oikein itsetuho ajatukset päällä niin lupaan itselleni aina vielä yhden vuoden, katson vielä yhden vuoden, jospa se sitten... Se helpottaa, kun ei tarvi heti parantua.
Monia muita hyviä opetuksia on maailma pullollaan ja se on ihan hyvä asia.
Minä olen taas sellainen masentuja että pelkään ihan hirveästi sitä tunnetta että putoan siihen mustaan aukkoon ja alan soitella ystäville ja he hermostuvat minuun välillä, kun puhua pajatan asioitani ihan liikaa, ehkä se nykyisin on sellainen varokeino, kun tuntee jo itseänsä sen verran. Masennukseni kroonistui mutta ajan oloon on hellittänyt eikä ole enää niin paha olo. Mutta ymmärrän etten tästä enää parane, jos tässä vaiheessa pysyy niin hyvä on. Näinkin voi elää. Ympäristöllä on ollut vaikeaa se hyväksyä, sain suvulta "hyviä neuvoja", mutta nyt ovat jo tottuneet tähän. Mutta näen edelleen joidenkin silmissä kärsimättömyyttä jos vahingossa puhun sairaudestani, se kun heidän mielestä on itse aiheutettua tai itsekurin puutetta yms. Mutta varon puhumasta enää heidän kuullen niin säästyn itse mielipahalta.
Tällaista tuli mieleen kun luin näitä viestejä.

Kylläpä oli viisasta tekstiä, salainen55. Monta hienoa oivallusta ja asiaa. Tuota terapia-asiaa minäkin olen miettinyt. Käyn kyllä kognitiivisessa psykoterapiassa kaksi kertaa viikossa, mutta en oikein saa suhdetta terapeuttiin rakennettua. Hän on hyvin flegmaattinen vuorovaikutuksessa, eikä oikein reagoi mihinkään, mitä sanon. En saa häneltä vastakaikua. Eikä hän mitenkään vie terapiaa eteenpäin. Homma menee aina niin, että minä puhun sen kolme varttia; välillä ahdistuneena omia kuolemantoiveitani, välillä toiveikkaampaa pohdintaa, mutta mitään vastakaikua ei tule. Niinpä junnaan paikallani, koska en osaa itse oikein edetä. Pahin oli se, kun olin eräänä päivänä aivan hajalla. Istuin varmaan puoli tuntia ihan hiljaa sykkyrällä pää käsien välissä ja vielä sanoin ääneen, että on vaikea puhua. Lopulta sain sanottua, että on paha olla ja vähän muutakin. Kunnes terapeutti vain totesi, että rupeaa aika loppumaan. Lähdin, mutta ulkovaatteita pukiessani itkin valtoimenaan eteisessa ja hän sen varmasti kuuli. Sain kuitenkin jotenkin itseni koottua ja menin kotiin. Matkalla yritin käyttäytyä kuin ei mitään olisi tapahtunut, ettei kukaan huomaa mitään. Olisi voinut terapeutti edes hiukan tukea, tai auttaa rentoutumaan tai jotain, että se helvetillinen tila olisi helpottanut. Seuraavalla kerralla hän vain totesi, että taisin olla hiukan apealla mielellä edelliskerralla. Mitä helvettiä? Apea on minusta melkoisen aliarvioiva termi siitä ahdistuksesta. Oikeastaan olen aika vihainen hänelle. Ei kai se ole minun vastuullani ruveta sitä vuorovaikutusta rakentamaan ja kaivamaan hänestä jotain irti. Eikös sen pitäisi mennä toisinpäin? Olen niin kiltti ihminen ja minun on hyvin vaikea antaa kritiikkiä. Niinpä en saa hänelle sanotuksi, mikä rassaa.

Tulipa vuodatus. Anteeksi.

Tuollaisia käytännön neuvoja ja harjoituksia toivisin, että oppisin olemaan. Hienoa, salainen55, että sinä olet sellaisia oppinut. 🙂