Syyllisyyden tuska
Miten päästä eroon syyllisyydestä?
Olen aina halunnut vain olla muiden varjossa enkä koskaan halua olla huomion keskipiste.
Olen ollut masentunut, syömishäiriöinen ja itsetuhoinen yms. n. 13 vuotta. Ennen olin kaikille mieliksi, kiltti ihminen enkä osaa vieläkään pitää puoliani ja sanoa ei.
Olen alkanut tuntea kovaa vihaa läheisiä ja muita ihmisiä kohtaan, ahdistun kovasti joka päivä kun mietin milloin joku soittaa tai tulee käymään. Nyt voimani ovat täysin loppu. En jaksaisi enää yhtäkään yhteydenottoa.
Olen niin turhautunut ja huonovointinen, etten enää jaksa edes välittää jos sanon kerrankin, että nyt on paha olo enkä jaksa sosialisointia. En jaksa enää selitellä pahaa oloani, saikulla olemista ja ahdistuksesta johtuvaa saamattomuuttaa kuten puhelimella soittoja ja asioiden hoitoa. Haluaisin oppia nyt olemaan vihdoin itsekäs ja jämäkkä, jotta en tapa itseäni massiivisen masennuksen ja ahdistuksen takia.
Kukaan ei ymmärrä mikä helvetti pääni sisällä mylvii joka päivä joka sekunti.
En jaksa enää selittää muille, että nyt on todella huono ja itsetuhoinen olo. Joka kerta kun yritän avata suuni ja kertoa pahasta olostani, muut ajattelelvat varmasti että olen vain itsekäs ja pitäisi vain ”lopettää sairaana olo”..en jaksa enää esittää iloista ja energistä, ettei muut vain loukkaantuisi. Voisinpa vain sanoa heille, että voimat loppui nyt, poistukaa elämästäni, jotta saan korjata itseni rauhassa. Silti muut yrittävät saada minut tuntemaan syyllisyyttä, jotta he saisivat tyydyttää omat tarpeensa.
Minusta minulla on vähintäänkin nyt oikeus puolustaa itseäni ja olla tuntematta syyllisyyttä pahasta olostani. Jos ihmiset eivät ymmärrä ja jätä minulle rauhaa, on kai taas reissu psykiatriseen sairaalaan vain päästäkseni eroon heistä.
Voimat on vain niin loppu.😯🗯️
Hei kaikki,
Vasta syksynä opin, että terapiassa on hyvin tärkeää toimiva henkilökemia terapeutin ja potilaan välillä. Reilu kymmenen vuotta sitten minulla oli ensimmäinen aallonpohja masennuksessani. Tuolloin en itse edes ymmärtänyt, että synkät mietteeni johtuvat sairaudesta. Häpesin ja syyllistin itseäni sairaudestani ja sen peittäminen kaikilta ulkopuolisilta oli minulle aivan elintärkeää. Niinpä opin näyttelemään ulospäin suuntautunutta, vitsailemaan muiden mukana ja näyttämään hymyileviä kasvoja.
Silloinen terapeuttini oli minulle aivan liian passiivinen ja helposti jallitettavissa. Hän antoi minun vain puhua ja johdatella keskustelua. Tietenkin hyvillä puhetaidoillani pidin keskustelun näennäisesti terapian kannalta kiinnostavilla vesillä todellisuudessa samalla vältellen vaikeimpia asioita. En halunnut jallittaa häntä, mutta se vain oli ehtinyt mennä minulle veriin - sillä tavalla automaattisesti suojaan itseäni kipeiltä asioilta. Se terapia kesti vuosikausia, eikä siitä ollut minulle sanottavammin hyötyä. No, masennus kyllä lieveni lopulta, mutta pahimmat kipukohdat sisälläni säilyivät ja suistivat minut uudestaan itsemurhan partaalle vuosien 2009 ja 2010 vaihteessa.
Nykyinen terapeuttini on aivan toista maata. Hänellä on suorastaan hämmästyttävän tarkka havaintokyky, ja hän tuntuu huomaavan kaiken. Häntä ei todellakaan voi jallittaa - yrittänyt olen, kun en osaa olla yrittämättäkään. Hän pitää hienovaraisesti ohjakset koko ajan itsellään siten, ettei se tunnu mitenkään painostavalta. Luotan häneen paljon enemmän kuin ensimmäiseen terapeuttiini.
Ymmärtääkseni psykodynaamisessa terapiassa, jota siis molemmat terapiani ovat olleet, on tarkoituksena luoda potilaalle turvallinen tila ja aika valottaa itselleen kipeimpiä asioitaan ja näin kasvattaa itsetuntemustaan. Mutta ei se todellakaan tarkoita sitä, että terapeutin ei tarvitse tehdä mitään, vain vetää lonkkaa. Kyllä hänen kuuluu pitää keskustelun langat käsissään ja aina välillä kysymyksillään, ehdotuksillaan ja huomioillaan varovasti ohjailla potilasta pois harhapoluilta.
Repukka, olen surullinen siitä, ettet ole saanut itsellesi kunnollista terapeuttia. Nykyinen terapeuttisi vaikuttaa jopa työhönsä leipiintyneeltä. Hän ei todellakaan hoida tehtäväänsä kunnolla, eikä se ole sun vikasi. Voin vain toivoa, että vielä löytäisit jostain paremman terapeutin.
Tweek, mitä sulle kuuluu? Onko yhtään helpottanut syyllisyyden kanssa?
Moikka taas,
Tuosta terapeuttiasiasta voin sanoa, että minunkin eka psykologini oli hyvin flegmaattinen eikä keskustelut johtaneet mihinkään. Nykyinen psykologi on mukava ja tunnen, että hän haluaa ihan oikeasti auttaa. Hän teettää kotiläksyjä, haastaa minua ja ottaa puheeksi raastaviakin aiheita. Hän myöntää virheensä ja välillä pysähdytään miettimään, miten saamme sen 45min kulumaan mahdollisimman tehokkaasti. Toisaalta tulee koko avohoidossa esiin aina sama asia: työntekijät haluavat käyttää samoja valtavirran yleisiä hoitokeinoja ja uskovat niiden tehoavan myös minuun. Minä olen alusta asti ollut eri mieltä, mutta välillä vain naureskellaan sosiaaliselle ahdistukselleni ja "oudoille" identiteettiongelmilleni, mikä on minusta melko alentavaa. Minusta yksilön tarpeita ei oteta tarpeeksi huomioon ainakaan avohoidossa. Psykologikin totesi, ettei siellä polilla ole ammattitaitoa minun monimutkaisille identiteettiongelmilleni. Psykoterapiaan ei ole rahaa, syömishäiriöyksikköön ei voi mennä ja sairaala on vain tilapäinen ratkaisu. Melkoisen masentavaa..
Syyllisyys ei ole kadonnut mihinkään eikä se ole lievittynyt.
Olen jopa kokeillut jämäkkyyttä käytännössä. Sain ilmaistua jämäkästi ja rauhallisesti tunteeni läheiselle. Aluksi tuli hyvä olo, vaikka oli paniikki. Toinen osapuoli alkoikin itkemääm ja oli hyvin surullinen sanoistani. Tuli tietenkin hirveä syyllisyyden tuska ja halusin vain vetää sanani takaisin. Samoin kävi myös kun yritin samaa äitini kanssa. Hän vain suuttui. Näin tämä siis aina menee; kerrankin kun saan aikaiseksi ilmaistua omat tunteeni, muut suuttuvat/itkevät/loukkaantuvat ja minä jään potemaan syyllisyyttä ja lopulta ne omat tunteeni unohdetaan ja toiveitani ei kuunneltu. Niin, ja muut saavat edelleen haluamansa ja olen taas kuin ovimatto. Ei tällaista taistelua jaksa.
Joudun myös vähän väliä tukemaan perhettäni, vaikka voimia minulla ei siihen ole. Lähinnä vanhempien avioliittokriisejä joudun kestämään ja se on minulle ihan liikaa. En pysty näköjään edes omille vanhemmilleni ilmaisemaan itseäni jämäkästi, koska pelkään heidän reaktioitaan. Olen jopa kertonut näistä syyllisyyden tuntemuksista äidille ja isälle, mutta eivät he minua edes kuuntele.
Arvostan toki sitä, että minulla on tiivis tukiverkko ja perhe on tukenutkin minua paljon. Tällä hetkellä he vain tuntuvat suurimmaksi osaksi taakalta, joka kontrolloi ja dominoi minua eikä sairauttani ja tunteitani oteta tosissaan.
Tsemppiä kaikille
🙂🌻
Tweek kirjoitti 28.5.2011 12:39
Syyllisyys ei ole kadonnut mihinkään eikä se ole lievittynyt.
Olen jopa kokeillut jämäkkyyttä käytännössä. Sain ilmaistua jämäkästi ja rauhallisesti tunteeni läheiselle. Aluksi tuli hyvä olo, vaikka oli paniikki. Toinen osapuoli alkoikin itkemääm ja oli hyvin surullinen sanoistani. Tuli tietenkin hirveä syyllisyyden tuska ja halusin vain vetää sanani takaisin. Samoin kävi myös kun yritin samaa äitini kanssa. Hän vain suuttui. Näin tämä siis aina menee; kerrankin kun saan aikaiseksi ilmaistua omat tunteeni, muut suuttuvat/itkevät/loukkaantuvat ja minä jään potemaan syyllisyyttä ja lopulta ne omat tunteeni unohdetaan ja toiveitani ei kuunneltu. Niin, ja muut saavat edelleen haluamansa ja olen taas kuin ovimatto. Ei tällaista taistelua jaksa.Joudun myös vähän väliä tukemaan perhettäni, vaikka voimia minulla ei siihen ole. Lähinnä vanhempien avioliittokriisejä joudun kestämään ja se on minulle ihan liikaa. En pysty näköjään edes omille vanhemmilleni ilmaisemaan itseäni jämäkästi, koska pelkään heidän reaktioitaan. Olen jopa kertonut näistä syyllisyyden tuntemuksista äidille ja isälle, mutta eivät he minua edes kuuntele.
Arvostan toki sitä, että minulla on tiivis tukiverkko ja perhe on tukenutkin minua paljon. Tällä hetkellä he vain tuntuvat suurimmaksi osaksi taakalta, joka kontrolloi ja dominoi minua eikä sairauttani ja tunteitani oteta tosissaan.
Kertomuksesi perusteella vaikuttaa tosiaan siltä, että vanhempasi ja kaverisi ovat oppineet luottamaan ainaiseen apuusi ja käyttävät sua hyväkseen - tieten tahtoen tai tiedostamattaan. Musta tuntuu, että olet tehnyt voitavasi yrittäessäsi kertoa tilanteestasi. Ei ole vikasi, jos sua ei haluta kuunnella. Tosi kurjaa, jos sulla ei ole yhtään todellista ystävää, joka haluaisi kuunnella ja tukea sua. Kunpa sellainen löytyisi vaikkapa jonkin uuden harrastuksen tai vertaisryhmän parista. Hyvä sentään, että saat tänne kirjoitettua. Luen viestejäsi mielelläni ja huomaan oikein odottavanikin niitä.
Kenenkään lapsen tehtävänä ei todellakaan ole setviä vanhempiensa aviosotkuja. Se on ihan heidän itsensä vastuulla. Lapselle siitä koituu pelkkää harmia. Tiedän tämän omasta kokemuksesta yritettyäni turhaan tukea omia vanhempiani vuosikausia. Isäni on rakkaudesta äitiini luopunut terveestä itsekkyydestä jo heti avioliittonsa alussa. Niinpä äiti on vähitellen oppinut ilkeilemään ja manipuloimaan isää yhä tehokkaammin, koska ei koskaan joudu vastuuseen sanoistaan. Lapsena pelkäsin tästä syystä äitiäni. Kumpikin on tilanteeseen yhtä syyllinen. Äiti itsekkäässä, minäkeskeisessä ilkeilyssään ja isä laiminlyötyään rajoistaan kiinni pitämisen. Rakastan edelleen vanhempiani, mutten kunnioita kumpaakaan. Kunnioituksesta pääseminen oli tässä kohtaa ihan terveellistä mulle, sillä se on auttanut mua pysymään erossa heidän järjettömistä, täysin turhanpäiväisistä ja loputtomista sotkuistaan ilman, että kärsisin enää omantunnon tuskia.
Tweek, toivon sun pääsevän irti vanhemmistasi. Itse he ovat asiansa sotkeneet. Yritä elää omaa elämääsi. Tsemppaan sua koko sydämestäni! 🙂🌻
Heippa taas,
Kiitos ElbJet välittämisestäsi! Viestissäsi kerroit, kuinka olet myös joutunut keskelle vanhempiesi riitoja. Siitä tuli olo, etten ole ainoa, joka taistelee näiden asioiden kanssa. Vanhempasi käyttäytyvät hyvin samalla tavalla kuin omani. Äiti on aina ollut avioliitossaan hyvin itsekäs, eikä ota vastuuta isän jatkuvasta kiusaamisesta ja manipuloinnista. Isälläkin on varmasti rooli tässä, mutta ei monen vuoden jatkuvaa syyttelyä ja huutoa kyllä jaksa. Joskus toivon, että olisi vain parempi molemmille jos he vain eroaisivat. Toisaalta siitä taas koituisi minulle ja siskolleni kauheampi taakka kun äiti käyttäisi meitä manipuloidakseen isää. Noh, pitäisi vain antaa heidän taistella omat riitansa, eihän se meille lapsille kuulu!
Kaikista pahinta katkeruutta minulla on äitiäni kohtaan liittyen teini-iän aikoihin. Kun sairastuin vakavaan masennukseen, syömishäiriöön, viiltelyyn yms., äiti oli liian itsekäs. Hän inhosi siskoaan paljon. Kun hänen siskonsa yritti selittää, että tarvitsen heti apua ongelmiini (hän oli sairaanhoitaja), äiti vain suuttui ja huusi siskolleen. Hän ei halunnut sukulaistensa tietävän minun ongelmistani ja jopa manipuloi isänkin tähän sotkuun mukaan. En siis saanut apua ollenkaan, koska äiti häpesi sairauttani. Vuoden päästä yritin itsaria. En saanut silloinkaan apua. Jos tämän kertoisin äidille, suuttuisi hän niin paljon, että varmaan katkaisisi yhtedet jopa minuun ajatellen vain hänen olevan uhri.
Noh tuosta syyllisyydestä en ole päässyt eroon, en sitten millään. Yritykseni kertoa omat tunteeni ovat aina tuottaneet minulle vain pettymyksiä ja kovia vihantunteita. Inhoan ihmisiä koko ajan enemmän, kun jämäkkyysyritykseni tyrmätään lähes joka kerta.
Syyllisyyttä lisäsi rutkasti myös, kun lähiaikoina minulle tuli totaalisia romahduksia. En koskaan itke, mutta yhtäkkiä itkin niin, ettei henki kulkenut äitini ollessa kylässä. Olin sekava ja psykoottinen ja ajattelin vain itsaria. Jouduin tukeutumaan vanhempien apuun ja siitä jäi tosi syyllinen olo. Kierre syyllisyydestä ei näytä vain loppuvan.
On tosi hienoa, ElbJet, että olet päättänyt olla tuntematta vastuuta vanhempiesi riitelystä. Se antoi minulle tsemppiä, että ehkä minäkin siihen kykenen.
🙂🌻
Hei vaan Tweek,
Mielialani kohosi heti, kun huomasin, että olit jaksanut jatkaa ketjuasi. Ainakin sinulla on energiaa siihen, hienoa!
Kiitos ElbJet välittämisestäsi! Viestissäsi kerroit, kuinka olet myös joutunut keskelle vanhempiesi riitoja. Siitä tuli olo, etten ole ainoa, joka taistelee näiden asioiden kanssa. Vanhempasi käyttäytyvät hyvin samalla tavalla kuin omani. Äiti on aina ollut avioliitossaan hyvin itsekäs, eikä ota vastuuta isän jatkuvasta kiusaamisesta ja manipuloinnista. Isälläkin on varmasti rooli tässä, mutta ei monen vuoden jatkuvaa syyttelyä ja huutoa kyllä jaksa. Joskus toivon, että olisi vain parempi molemmille jos he vain eroaisivat. Toisaalta siitä taas koituisi minulle ja siskolleni kauheampi taakka kun äiti käyttäisi meitä manipuloidakseen isää. Noh, pitäisi vain antaa heidän taistella omat riitansa, eihän se meille lapsille kuulu!
Tuo kaikki kuulostaa niin tutulta, mun kohdallani pitäisi oikeastaan muuttaa vain kohta "minulle ja siskolleni" muotoon "minulle ja veljelleni". Terapeuttini selitti minulle kerran tätä kuviota hienosti. Pienelle lapselle äiti, sitten isä ja oma koti ovat koko maailma, ja piskuisen elämänkokemuksen mukaan vanhemmat ovat täydellisiä. Siispä jos heille tulee riitaa, koko pieni maailma järisee, mikä tietenkin on pikkuisesta kauhistuttavaa. Eivätkä täydelliset vanhemmat voi mitenkään olla järistykseen syypäitä, joten lapsi syyttää itseään, ketäpä muutakaan.
Mulla on tapana mielessäni kutsua äitiäni tohtorissa Jekyll / rouva Hydeksi (kuuklasin varmistaakseni, että nimessä todella on lopussa kaks ällää 😉). Rauhallisessa mielentilassa hän on aivan järkevä ja kohtuullinen - välillä jopa herttainenkin. Rouva Hydeksi muuttuessaan hänestä tulee täydellisen itsekäs ihmishirviö, jolle kaikki toiset ihmiset - jopa omat lapset - ovat vain joko astinlautoja tai tieltä raivattavia esteitä. Kaiken huipuksi äitini on äkkipikainen, arvaamaton ja pitkävihainen. Kerran hän raivosi päivätolkulla isälle suututtuaan tälle siitä, kun tämä pölyjä pyyhkiessään oli siirtänyt kukkaruukun pari senttiä väärään kohtaan. Kerrassaan mikään ei ole äidilleni niin pientä, etteikö siitä voisi nostaa kolmatta maailmansotaa. Se olisi naurettavaa, ellei se olisi niin surullista ja ällöttävää. Äitini on myös kehittynyt erittäin taitavaksi syyllistäjäksi käyttämällä apunaan marttyyripeliä. Hän valittelee, kuinka hän joutuu ihan yksin huushollaamaan ja kantamaan vastuun päätöksistä, kun kukaan ei häntä auta. Tosiasiassa hän laittaa isän raatamaan, eikä anna isän koskaan päättää mistään. Sitäpaitsi hän on aivan itse mennyt isän kanssa naimisiin ja päättänyt perustaa perheen, kukaan ei silloin pitänyt asetta hänen ohimollaan. Hän moittii isää aloitekyvyttömäksi. Jos isä sitten omin päin tekee jotain, ei se koskaan kelpaa äidille; joko isä on tehnyt asian väärin tai sitten hänen olisi juuri silloin pitänyt tehdä jotakin muuta.
Jos kirjoituksistani on sulle hyötyä, niin ole hyvä vaan! Itse asiassa sun kirjoituksesi auttavat myös mua laittamaan vanhempieni hölmöilyt oikeaan perspektiiviin. Siispä kiitos myös itsellesi!
Kaikista pahinta katkeruutta minulla on äitiäni kohtaan liittyen teini-iän aikoihin. Kun sairastuin vakavaan masennukseen, syömishäiriöön, viiltelyyn yms., äiti oli liian itsekäs. Hän inhosi siskoaan paljon. Kun hänen siskonsa yritti selittää, että tarvitsen heti apua ongelmiini (hän oli sairaanhoitaja), äiti vain suuttui ja huusi siskolleen. Hän ei halunnut sukulaistensa tietävän minun ongelmistani ja jopa manipuloi isänkin tähän sotkuun mukaan. En siis saanut apua ollenkaan, koska äiti häpesi sairauttani. Vuoden päästä yritin itsaria. En saanut silloinkaan apua. Jos tämän kertoisin äidille, suuttuisi hän niin paljon, että varmaan katkaisisi yhtedet jopa minuun ajatellen vain hänen olevan uhri.
Tuosta tulee jälleen kerran mieleeni, että kyllä vanhemmuuteenkin vain pitäisi olla jonkinlainen ajokortti. Sä et ole mitenkään syypää yllä olevaan. Sairaudessa ei ole mitään hävettävää. Ei kukaan ehdoin tahdoin heittäydy sairaaksi. Äitisi olisi pitänyt ymmärtää tukea sua. Toivottavasti et loukkaannu tästä, mut äitisi ei vaikuta kovinkaan hyvältä ihmiseltä. Ja isäsi olisi pitänyt uskaltaa puolustaa sua häneltä, jos todella rakastaa sua, anteeksi vaan.
Noh tuosta syyllisyydestä en ole päässyt eroon, en sitten millään. Yritykseni kertoa omat tunteeni ovat aina tuottaneet minulle vain pettymyksiä ja kovia vihantunteita. Inhoan ihmisiä koko ajan enemmän, kun jämäkkyysyritykseni tyrmätään lähes joka kerta.
Syyllisyyttä lisäsi rutkasti myös, kun lähiaikoina minulle tuli totaalisia romahduksia. En koskaan itke, mutta yhtäkkiä itkin niin, ettei henki kulkenut äitini ollessa kylässä. Olin sekava ja psykoottinen ja ajattelin vain itsaria. Jouduin tukeutumaan vanhempien apuun ja siitä jäi tosi syyllinen olo. Kierre syyllisyydestä ei näytä vain loppuvan.On tosi hienoa, ElbJet, että olet päättänyt olla tuntematta vastuuta vanhempiesi riitelystä. Se antoi minulle tsemppiä, että ehkä minäkin siihen kykenen.
Mä haluan uskoa, että se päivä vielä koittaa, kun et enää syyllistä itseäsi vanhempiesi toilailuista. Mä tuen sua sillä tiellä niin kauan, kuin vain sallit. Vanhempien kuuluu auttaa lastaan, ei siitä tarvitse tuntea syyllisyyttä. Eikä mistään muustakaan kertomastasi. Se on niiden toisten ihmisten häpeä, kun eivät halua kuunnella sua. En yhtään ihmettele inhoasi heitä kohtaan. Mä puolestani ihailen sua, kun olet jaksanut näinkin pitkälle läpi kaiken tuon paskan. Enkä mä vaan sano sitä, vaan tarkoitan todella. Tiedoksesi, että olen aina inhonnut kaikenlaista kaunistelua ja muuta teeskentelyä - johtuen kenties äitini loputtomista marttyyriteeskentelyistä - enkä koskaan kehu ketään vain kohteliaisuudesta. Musta sä olet arvokas ihminen, taatusti kaiken tuen arvoinen. Mä jaksan leikkiä papukaijaa ja hokea, että et ole syyllinen, et todellakaan.
Toivon, että saat kokea elämässäsi vielä paljon kaikkea kaunista!
🌻🙂🌻