"salainen55 21.06.2012 klo 09.09

Olen herkkä syyllistämään itseni milloin mistäkin asiasta, jota en muka osaa tai en kykene suorittamaan. Tunnen ahdistavaa huonommuuden tunnetta, jos en tee kuten muut ihmiset tekevät tai ainakin kehuvat tekevänsä, tai olevansa.
Aloin tuntemaan syyllisyyttä siitä, etten kykene olemaan hoitajana yhdelle lapsenlapsistani, joka käyttäytyy ilkeästi ja vihamielisesti minua kohtaan. En tiedä mistä käytös johtuu, mutta alan jännittää heti kun tuo lapsi tulee minun luo. Olen kriittinen ja ehkä moittiva ja neuvon aika hanakasti ettei noin saa käyttäytyä. En osaa olla rento ja iloinen niinkuin muiden lasten seurassa olen, suoraan sanottuna pelkään ja toivon että tilanne on äkkiä ohi ja häpeän suunnattomasti itseäni ja tunteitani.
Mielessäni olen tätä pohtinut jo kauan, mutten ole kehdannut myöntää edes itselleni että inhoanko tuota lasta ja miksi? Mikä aiheuttaa moisen tunteen? Pelkään että olen epänormaali mummo, jos muut tietäisivät niin mikä häpeä ja nolo tilanne se olis.
Muistelin omaa lapsuutta ja ei silloin viety lapsia mummolaan hoitoon. Omia lapsiani vein äidille silloin kun olin vuorotöissä tai oli menoa, kun mieheeni ei voinut luottaa lasten hoidossa. Teinkö virheen siinä, että vein lapseni hoitoon, enkä vaihtanut esim. työpaikkaa sellaiseksi että olisin voinut hoitaa lapseni itse. Turha jossitella jälkikäteen, virheitä olen tehnyt, mutta yritän järkeillä tätä ongelmaa joka on hankala ja vie voimia paljon.
Eniten se vie voimia siinä, että tunnen olevani itsekäs ja ilkeä ihminen, vain omaa etua ajatteleva narsisti."

Ensinnäkin, tokkopa mikään narsisti olet, kun tuollaisia tuntemuksia itsessäsi tunnistat. Toiseksi, hieno juttu, kun tunnistat niitä tunteita, sittenhän voit lähteä niitä miettimään, jos ne sinua vaivaavat. Ja teet asiat, niinkuin sinun elämässäsi on sopivaa ja hyvä...sitäpaitsi, niin nuo kaikki muutkin ihmiset tuntevat jossain alueella elämässään joitakin pystymättömyyden tuntemuksia tai vajavuutta.

Tuo lapsi siis käyttäytyy eritavalla, kuin muut lapsenlapsesi? Jokainenhan me ollaan yksilöitä ja toisen ihmisen oleminen vaikuttaa aina toiseen, tulee vastareaktioita ja lisäksi meillä on ne sisäiset asiat, luonne ja jo elämässä tapahtuneista muisti.

Itseni kohdalla alkaisin miettimään, miksi minun on niin vaikeaa kestää toisen vihantunteita ja ilkeyttä. Toki myös sitä, mistä moinen käytös lapsella johtuu. Onko niin, ettei lapsi saa jossainkohtaa elämässään sitä, mitä tarvitsee? onko ilmassa turvattomuutta? Ja sitä myöten ehkä miettimään sitä, miten voin kohdata tuon lapsen ilkeyden ja vihan.

Itse olen kaivannut ihan käytännön vinkkejä joihinkin tilanteisiin ja siksi mietin tähänkin ihan yksinkertaista liikkeellelähtöä: Jos vain toteaisit lapselle, että oletpa sinä vihaisen oloinen? Tuosta lauseesta jo voi paljon lähteä liikkeelle ja se sisältää sen tärkeän asian, että lapsi on ihan oikeasti nähty, hänen tunteensa on tunnistettu. (johtoajatus) Mitä , jos kokeileisit mennä tilanteeseen sellaisella ajatuksella ja asenteella, että tuo lapsi saa olla vihainen , jos haluaa? Hyväksyisit hänen olotilansa, että tuo lapsukainen se nyt on vihainen, selvä pyy.

Onhan sinullakin tuntemuksia, niinkuin kerrot. Ei kenelläkään ole oikeutta tulla sanomaan sinulle, että ahdistuksesi ei nyt vain kuulu olla olemassa, etkä nyt vain saa tuntea syyllisyyttä tai huonommuuden tunnetta.

Kysymys kuuluukin nyt, hyväksytkö sinä omat tunteesi? Siinä vaiheessa, kun ne hyväksyt, on sinun varmastikin helppo hyväksyä toistenkin ihmisten tunteet, niinkuin myös nuo lapsenlapsesi tunteet ja kohtaaminen ei olekaan enää kynnyskysymys. Pystyt katsomaan tilannetta aivan eritavalla.

Toinen asia tietysti on se, ettei lapselta voi hyväksyä millaisia tekoja tahansa, mitkä kenties johtuvat tuosta vihasta. Jos hän ilkeästi lyö tai tekee jotain muuta, mikä ei ole hyväksyttävää, on sille tietysti heti laitettava stoppi. Eli, vihaa saa tuntea, mutta mitä vaan ei saa tehdä, koska täällä olisi kaikkien opittava yhdessä ja kommunikoiden elämään niin, että asiat sujuvat.

🙂🌻 mummolle voimia ja arvostusta jo tehdystä työstä ja yrittämisestä!

Hei!
Olet onnekas ihminen kun olet mummon asemaan jo päässyt. On varmaan ihan inhimillistä, että lasta kohtaan herää kielteisiäkin tunteita jos hänen käytöksensä on hankalaa. Tuossa edellisessä vastauksessa olikin paljon hyvältä kuulostavaa asiaa siitä, miten voisi tähän ongelmaan lähteä suhtautumaan. Onhan lapsen vihaisuudelle tietysti joku syy (et varmaankaan sinä). Toivottavasti et joudu kovin usein hoitajaksi, ettet rasitu liikaa. Et varmaan ole tehnyt oikeastaan mitään mistä pitäisi syyllistyä. Tunteet ovat tunteita, niitä tulee ja menee, myös kielteisiä. Ja on hvä että myöntää itselleen, että kielteisiä tunteita on. Silloin ei sorru ylikompensoimaan asiaa liiallisella hemmottelulla tai jollain muulla lahjomisella jolla joutuisi mieltään rauhoittamaan.

Voi myös olla, että se lapsi vaistoaa ettet hänestä pidä niin paljon kuin muista lapsista ja siksikin on vihainen. Lapset yleensä vaistoavat herkästi asioita.
Jos seuraavalla kerralla, tekisit vain tämän yhden lapsen kanssa jotain erityisen kivaa ja yrittäisit katsella mikä teidän suhteessa mättää.

Kiitos oikein paljon vastauksista.
Ihan kyyneleet tuli silmiin, kun ei minua tuomittukaan, syylliseksi ja sairaaksi hirviöksi.
Hieman tuon tapauksen jälkeen aloin kuulemaan "äänen" olkapäälläni, ja eräs laulu soi koko ajan kuin kaikuna päässä.
Nyt pitkän ajan päästä luin tämän minkä olin kirjoittanut kesäkuussa ja myös muut kirjoitukseni ja tajusin kuinka ahdistunut olin kesäkuussa.
Pitäisi muistaa että ensimmäiset asiat ensiksi, eli minun olisi pitänyt lukea vastaukset jo silloin, mutten uskaltanut, koska pelkäsin että minut tuomitaan.
Enhän oikeasti tule toimeen muidenkaan lastenlasten kanssa, tämä yksi vain näyttää sen minulle ettei pidä minusta. Koska en ole sellainen kuin muut minun ikäiset ja "mummot", en osaa kysellä oikeita kysymyksiä, en uskalla enkä tiedä mitä juttelisin. Olen hyvin arkinen ja totinen. laitan ruoan ja muun, mutten osaa olla "hauskuuttaja" ja leikkisä mummeli.
Kauhean kateellisena katson muita naisia, jotka leikkivät omiensa kanssa ja hellivät jo nuoriksi kasvaneita lapsenlapsiaan. Pitävät yökylässä, käyvät matkoilla, keksivät kaikkea hauskaa peliä ja toimintaa ja minä en osaa enkä "hoksaa", olen ihan lukossa lastenlasten seurassa. Nolottaa myöntää ettei minun luo tulla yökylään kuin itkun ja huudon saattamana, kun vanhemmat pakottaa. Olen kuitenkin yrittänyt leikkiä heidän kanssaan. Lukenut satuja ja halannutkin jos on annettu.
Kun ensimmäinen lapsenlapsi syntyi olin vähän päälle 40v ja sairastunut masennukseen, jota kesti vuosia. Ja olen asunut aina kaukana heistä. Joten ei minun luo ole voinut tullakaan yöksi, sen myönnän. Suru ja pettymyshän se on kun kuvitteli kaikenlaista mukavaa tekevänsä ja ne jää vain kuvitteluksi ja haaveeksi. Kaikenlisäksi lapsilla on niin kiirettä etteivät edes ehdi käydä minun luona lastensa kanssa, eivät ole oikein koskaan ehtineet, joten välit lastenlasten kans on etäiset.
Tuo lapsenlapsi joka oli minun luona ei ole ihan "terve", on erilainen ja ei tule toimeen missään. Ehkä se on tässä vaikein asia kun täytyy hyväksyä kaikenlaista eikä voi mitään sanoa, ettei aiheuta lisäpaineita vanhemmille. tai sanomiseni ovat loukkauksia.
Tuntuu surulliselta että paras on olla hiljaa ja niellä pettymykset. Eihän minulla ole oikeuksia mihinkään.
Sen päätin etten uskalla enää ottaa lasta luokseni, kun en pärjää enkä osaa, siitä tulee katastrofi vain ja joudun vielä syytteeseen jos vaikka alan komentaa ja pitämään kuria lapselle.

Sinä taidat vaan olla erilainen mummo, kuten tuo yksi lapsenlapsikin.
Jos sinä uskaltaisit olla erilainen mummo, niin voisit samalla hyväksyä lapsenkin erilaisuuden.
Minä luulen, että lapsenlapsista on kiva kertoa muille vähän erilaisesta mummosta.

Kuuntelin Juha Tapion "ohikiitävää" laulua ja sen myötä kykenin itkemään ja suremaan asioita joita en ollut surrut. Kunnon itku auttaa. Yksin ja rauhassa ja levollisena, ettei mitään katkeruus tai itsesääli itkua ollut.
Nyt on levollinen olo, kun myönsin että elämä on tällaista, kaikki haaveet eivät toteudu.
Muistelin kuinka olin nuori ja levoton, halusin päästä pois lapsuusmaisemista suureen maailmaan onnea löytämään. En päässyt kauas, mutta lapset olivat minun onni ja autuus ja heidän vuokseen yritin tehdä työtä, siivota, leipoa, olla hyvä hyvä äiti ja puoliso. Sekään ei onnistunu ihan nappiin, kun mieleni oli liian levoton.
Itkin myös sitä kun muistin miten lapseni lähtivät maailmalla, kukin vuorollaan. Kuinka pelkäsin ja sattui hirveästi katsoessani lasta joka käveli pois, ehkä vilkutti vielä ja sitten hän meni. meni omaan onnen etsintäänsä. Eikä se onni ole minun luona, vaan se on jokaisella jossain. Yhteys säilyy jossain muodossa, mutta en ole heidän tasollaan, enkä ole ollut nuori heidän aikakautenaan, joten en puhu "samaa" kieltä. Niinkuin en nyt puhu heidän lastensa kanssa, olemme eri aaltopituudella, erilaiset kiinnostuksen kohteet ja harrastukset.
Laulua kuunnellessa surin elämän kummallista ja mystistä tapahtumaa. Toisaalta kiitollisuutta siitä, että olen saanut kokea paljon, kaikenlaista. Saako onnen jäämällä paikoilleen vai löytääkö etsimällä? Kumpaakaan vaihtoehtoa ei tiedä etukäteen, eikä tiedä jälkikäteen olisko ollut parempi tehdä toisin.
Joten eipä muuta kuin rukoilen lapsilleni ja heidän lapsilleen hyvää ja rikasta elämää, Kaikkivaltiaan varjelusta. Siinäpä se, mummin tehtävä. Ihana asia.