Otan osaa suruusi.

Minulla on juuri vastaavanlainen kokemus. Äitini soitti minulle viimeisen kerran ja minulla oli kiire ja lopetin puhelun lyhyeen. Huomasin ettei kaikki ole kunnossa mutta meillä oli jo pitemmän aikaa ollut hieman koleahkot välit.

Äitini itsemurhasta on jo muutama vuosi, vieläkin asiaa usein mietin. Enkä saata ymmärtää miksen mitään tehnyt.
Olen käynyt terapiassa ja pari kertaa kävin itsemurhan tehneiden omaisten ryhmässäkin. Hetkeksi syyllisyys menee pois, kunnes taas palaa.

Sinun pitää puhua ammattiauttajan kanssa, älä jää itseksi asiaa miettimään.

Kiitos.
Olenkin hakeutunut työpaikkalääkärin kautta psykologin juttusille. Ajatukset kiertää koko ajan kehää päässä, kuinka toisin minun olisi pitänyt toimia. Vaikka äiti ei pyytänyt luokseen, minun olisi pitänyt huomata hänen olevan masentunut. Ja mennä heti hänen luokseen, viettää aikaa hänen kanssaan. Olisiko masennus helpottanut, olisiko hän juonut vähemmän - eikä olisi siinä tapauksessa kuollut? Pystytkö kuitenkin elämään syyllisyyden tunteesi kanssa vai onko se vieläkin hallitsevaa? Kunpa pystyisin joskus elämään taas normaalia elämää, nukkumaan ilman lääkkeitä. Onkohan se mahdollista?

Minä pystyn elämään syyllisyyteni kanssa; välillä jopa normaali elämää mutta välillä olen todella heikossa kunnossa.
Silloin vaan kyselen itseltani miksi-kysymyksiä. Miksi en puhunut kauemmin, miksi en ymmärtänyt mitään, miksi en lähtenyt käymään äitini luona, miksi olin niin välinpitämätön.

Vastauksia ei ole, sen tiedän, silti palaan kyselyihin.

Sinullekin koittaa kyllä paremmat ajat. Tulet hämmästymään millaisia tunteita koet. Ehkä pahinta oli silloin, kun vihasin äitiäni suunnattoman paljon. En sitä tunnetta olisi itselleni suonut, vainajan annetaan yleensä rauhassa olla, ei häntä vihata, eikä haukuta. Minä olen kuollutta äitiäni vihannut niin paljon ettei ole sanoja millä vihaani kuvaisin.

Hei Ritza!

Tunteesi ovat inhimilliset ja siis aivan luonnollisia tällaisessa tilanteessa.Kriisitilanteissa ihminen pyrkii etsimään syytä tapahtumiin. Itse masentuunena voin sanoa sinulle,että masennus on sairaus jonka synnylle ei itse mahda mitään,mutta masentuneen on itse läpikäytävä masennus erinäisin tuntemuksin ja tervehdyttävä itse. Masentunut turvautuu helposti päihteisiin,koska hakee näin masennukseensa ja ahdistukseensa helpotusta.Tosiasiassahan alkoholi vain pahentaa ongelmia ja kierre on valmis alkamaan.

Äitisi teki itsemurhan,mutta se ei ole sinun syysi ja luulen,että äitisi ei halauaisi sinun syyttelevän itseäsi. Äidilläsi oli ilmeisesti myös alkoholiongelma? Sinulla on oma perheesi ja et olisi millään voinut olla hänen luonansa koko ajan.Tällä kaikella yritän vain kertoa sinulle ettei syy ollut sinun.Sinun pitää saada tehtyä surutyösi,joten käy rauhassa juttelemassa psykologin kanssa ja jatka terapiaa tarpeeksi pitkään.Haluan lähettää sinulle paljon voimia ja halauksia.

hei
Kiitos tuestanne. Tämä on uskomatonta aikaa, aamut ovat tosi vaikeita. Ei haluaisi herätä ollenkaan todellisuuteen. Välillä yritän toimia normaalisti,kunnes taas romahdan. Itse asiassa äitini ei tehnyt itsemurhaa, hän kuoli vahingossa juotuaan liikaa. Todennäköisesti takana oli muutaman päivän putki. Siksi syytän itseäni, kun olen omassa mielessäni varma siitä, että jos olisin mennyt hänen luokseen ja saanut putken poikki, hän olisi elossa ja meille elämä hymyilisi. Kun en mennyt katsomaan häntä, hän jatkoi juomistaan ja kuoli. Olisin voinut (omasta mielestäni) sen estää!!!
Äitini oli ns. tuurijuoppo, joi ajoittain masennuttuaan. Muina aikoina hän touhusi monenlaista, oli mukana meidän elämässämme ja lapsilleni tärkeä mummi.
Kuulin hänen äänestään,että hän on masentunut. Minun olisi pitänyt lähteä hänen luokseen ja olla tukena, vaikka minulla onkin oma perhe. Äidilläni ei ollut muita, hän oli leski. Äitini oli minulle suunnattoman rakas ja tärkeä, miksi siis en huomannut hätää silloin puhelimessa? Vai enkö vain välittänyt. Kunpa aika kuluisi nopeasti,jotta tämä pahin syyllisyyden taakka helpottaisi edes vähän.

Hei! Toivon että pystyt lopettamaan itsesi syyttämisen. Äitisi kuolema ei missään nimessä ollut sinun syytäsi, kukaan toinen ihminen, ei tytärkään, voi pitää ketään toista ihmistä hengissä, jokainen on vastuussa omasta itsestään. Äitisi oli vastuussa siitä, että hän joi masennukseensa. Sillä kertaa hän joi liikaa, sai sairauskohtauksen tai alkoholimyrkytyksen ja kuoli, sinä et olisi voinut pelastaa häntä.
Hän sai sinuun yhteyden ja juttelitte puhelimessa. Tottakai sinun ensisijainen velvollisuutesi on huolehtia perheestäsi. On surullista, niin kovin surullista, että menetit äitisi, otan osaa siihen. Mutta se ei ollut sinun syytäsi.
Kuoleman jälkeen syyttelemme itseämme usein, sekin kuuluu suruun: jos olisin tehnyt niin tai näin, hän olisi hengissä vieläkin, ajattelemme. Ei se kuitenkaan mene niin. Hänellä oli aikansa.voimia sinulle.

Hei vaan sinulle.Monet meistä kokee syyllisyyden taakkaa,vaikka kuinka monista asioista elämän aikana.Mutta eihän meistä kukaan voi jatkaa elämäänsä, jos näin tekee.Siis yritä
karistaa moinen taakka harteiltasi,vaikka se voi sinulle olla vaikeaa.Yritä elää omaa elämääsi,etsimällä sinua itseä ilahduttavia asioita.Jos haluat minä voin kertoa sinulle omasta elämästäni.Eihän kaikki voi olla samanlaista aina.🙂👍

Minäkin tunsin syyllisyyttä kaikesta mahdollisesta jota olin tehnyt tai jättänyt tekemättä ennen poikani kuolemaa
Päivää ennen kuin hän ajoi kuolonkolarinsa (se ei ollut itsemurha sanan varsinaisessa merkityksessä muuta hirveä ylinopeus)
Edellisenä päivänä sain itse jonkinlaisen kohtauksen paikallisessa ruokakaupassa (muistutti epilepsiakohtausta ei kyllä löytynyt vielä kuitenkaan sairautta jäätiin odottamaan kun onneksi kohtauksia ei ole ollut sen jälkeen)
Poikani laittoi minut ambulanssiin ja lähti kotiin Illalla puhuimme puhelimessa niitä näitä
Aamulla oli semmoinen tunne että olisi pitänyt soittaa ja kertoa miten hienosti hän oli toiminut kun osasi apua heti pyytää ja huolehtia minusta Ajattelin että ennätän sanoa sen sitten kun hän tulee päivällä käymään tai että jos itse pääsen samana päivänä pois
En koskaan kerennyt kertoa sitä enkä muutakaan Seuraavan kerran näin poikani obduktiossa samassa sairaalassa jossa itse olin
Kerroin hänelle kuinka paljon häntä rakastin ja siunasin hänet lähtöön taivasmatkalleen
Tämä vaan kiusaa mieltä yhä Miksi en ottanut aamulla yhteyttä Tiesin että hänellä oli aina vähän äksy olo aamulla ja ajattelin että en häiritse mutta toivottavasti hän ymmärsi miten paljon minä hänestä välitin ja rakastin vaikka välillä tuli sanottua rumastikin kun nuorilla on välillä vähän epäsäännöllinen elämä ja yöjuoksuja melkoisesti Meillä vanhemmilla on sitten aina huoli missä ne on ja tulee sanottua joskus kärkevästikin
Olen käynyt näitä terapiassa läpi Ilmeisesti nuo itsesyytöksetkin kuuluu kaikilla suruun
Miksi tein niinkuin tein ja miksi jätin tekemättä Loputtomiin kai sitä vatvoo
Minäkin vielä vaikka tapahtuneesta on 8kk
Voimia teille kaikille ja yritetään vapautua syyllisyydestämme kuitenkin koska se ei tuo omaisiamme takaisin

Hei. Kiitos taas tuestanne. Meriluu,juuri näin ajattelen - JOS olisin tehnyt niin tai vaikka näin, niin äitini olisi elossa. Tein mielestäni juuri ne väärät asiat eli puhuin vain puhelimessa hänen kanssaan, en mennyt hänen luokseen. Sisikoni kysyy, mitä sitten jos olisin mennyt. Niinpä. Kuvittelen, että olisin pakottanut hänet kotoaan pois tai vaikka vienyt sairaalaan. Jälkeenpäin on helppo kuvitella vaikka mitä, oikeasti tuskin olisin näin toiminut. Yritän todella kovasti karistaa syyllisyyttä harteiltani, toivon joskus onnistuvani. Muuten on elämä todella vaikeaa. Olen menossa myös psykologin puheille, josko ammattiauttaja osaisi olla avuksi.
Nimim. "aina ollut yhdessä", mielelläni kuulen sinun elämästäsi, joten kerro toki.

Hei Marielina.
Itsesyytökset ei tuo omaisiamme takaisin, ei sinun poikaasi eikä minun äitiäni. Miksi sitten en pysty vapautumaan näistä ajatuksista? Olen tavattoman ahdistunut koko ajan. Pystytkö itse kuitenkin elämään suurin piirtein normaalisti itsesyytösten kera? Kaislahan minulle jo aikaisemmin vastasi, että parempia päiviä minulle tulee, mutta nyt ne näyttävät olevan suunnattoman kaukana. Käyn koko ajan läpi viimeistä puhelua ja sitä päivää, kun mielestäni minun olisi pitänyt toimia. Mennä katsomaan miten äiti voi ja todeta omin silmin tilanne. Olisin voinut estää tapahtuneen. Yritän ajatella, että äiti ei missään nimessä haluaisi minun kärsivän näin. Hän ei halunnut koskaan tuottaa minulle mielipahaa. Senkin takia minun pitäisi jatkaa elämääni normaaliin tapaan. Pakko yrittää vaikka tuntuu mahdottomalta. JOJ JOS JOS soi kaiken aikaa päässä...