Syvä katkeruus elämää kohtaan
Olen 33v nainen, työtön tällä hetkellä mutta hakeutumassa lääkärille eläkepapereita pyytämään. Sairastan masennusta, ahdistuneisuushäiriötä, OCD:ta ja sekamuotoista persoonallisuushäiriötä. Lisäksi liuta fyysisiä sairauksia ja visuaalinen hahmotushäiriö. Koulukiusaamistausta 9 vuoden ajalta peruskoulussa
Haluaisin keskustella katkeruudesta. Tuntevatko muut sairastuneet katkeruutta ja miten pärjäätte sen kanssa/olette päässeet siitä eroon? Itse olen hirvittävän katkera ☹️ Vihaan kohtaloa, vihaan Jumalaa ja tuntuu että vihaan jo ihmisiäkin. Tuntuu että koko elämä on ollut yhtä vastoinkäymistä ja en enää jaksaisi 😭
Viimeisimpänä vahva epäilys siitä että asun homeasunnossa😞 Kunnan asunto ja isännöitsijää ei kiinnosta 😠 Joskus tuntuu että en selviä täysjärkisenä…
En jaksa kaikkea tähän vuodattaa mutta olen yksinäinen, syrjäytynyt ja työkyvytön. ☹️ Sairastanut jo lapsesta asti mutta koulussa ongelmiani ei otettu todesta ja kiusaamisen annettiin jatkua peruskoulun loppuun. Henkisesti aloin oirelemaan 13-vuotiaana ja 20 vuotta olen kärsinyt joka ikinen päivä 😭
Ei työkokemusta, ei puolisoa, ei ystäviä, ei mitään. Tuntuu että minulta on viety kaikki ja itsemurha on usein mielessä ☹️ En tule ilmeisesti koskaan paranemaan työkykyiseksi mutta pahinta on yksinäisyys kun on suurimman osan ajasta kotona, ei jaksa harrastaa/ei pysty, köyhyys on aina läsnä ja kaikki ystävyyssuhteet kuihtuneet 😞
Lääkitys on ja siitä onneksi apua saan mutta silti tuntuu kuin olisin täydellisessä umpikujassa. Kaipaisin vertaistukea…En haluaisi olla vihainen ja katkera mutta en tiedä miten päästä eroon näistä tunteista 😑❓
ninnuli85 kirjoitti 28.10.2018 11:43
En haluaisi olla vihainen ja katkera mutta en tiedä miten päästä eroon näistä tunteista 😑❓
Näin minäkin usein ajattelen. Kiitos, kun kirjoitit asiasta! Mäkin mietin, kuinka katkeruudesta, kateellisuudesta ja ihmisvihasta pääsis vapaaksi. En halua olla katkera. En aina olekaan: jonkin aikaa elelen aina iloisissa ja toiveikkaissa tunnelmissa. Uskon, että kyllä tämä elämä tästä paremmaksi muuttuu, koko ajan. Mutta sitten kun tulee joku pettymys eikä muutos olekaan niin nopeaa kuin toivoisin, putoan totaalisesti epätoivoon ja katkeruuteen.
Siinä sitten aikani pyörin samaa alaspäin vievää kehää: miksen saanut rakkautta lapsena, miksi olen aina jäänyt ulkopuolelle, miksi noilla ihmisillä menee niin paljon paremmin ku mulla, miksi tuo saa hyvää ja minä en jne. Mutta tuommoisissa ajatuksissa eläminen on sietämätöntä. Ei oo sit muuta vaihtoehtoa kuin palata takas toivon ja elämän ajatuksiin, vaikka luottamus onkin aika hauras. Sitten taas jonkin aikaa vaellan ihan iloisin ja toiveikkan mieliin aina seuraavaan pettymykseen asti. 😋 🙄
Minä luulisin, että se vapautuminen alkaa katkeruuden ja vihan tunteiden hyväksymisestä. Jos niitä koittaa muuttaa tai kieltää, ne vaan hallitsee sitä enempi. Ehkä voi lähteä siitä, että rakastaa itseään myös katkerana, mutta se katkeruus tekee itselle niin paljon pahaa, että siitä on lupa päästää irti...