ninnuli85 kirjoitti 28.10.2018 11:43
En haluaisi olla vihainen ja katkera mutta en tiedä miten päästä eroon näistä tunteista 😑❓

Näin minäkin usein ajattelen. Kiitos, kun kirjoitit asiasta! Mäkin mietin, kuinka katkeruudesta, kateellisuudesta ja ihmisvihasta pääsis vapaaksi. En halua olla katkera. En aina olekaan: jonkin aikaa elelen aina iloisissa ja toiveikkaissa tunnelmissa. Uskon, että kyllä tämä elämä tästä paremmaksi muuttuu, koko ajan. Mutta sitten kun tulee joku pettymys eikä muutos olekaan niin nopeaa kuin toivoisin, putoan totaalisesti epätoivoon ja katkeruuteen.

Siinä sitten aikani pyörin samaa alaspäin vievää kehää: miksen saanut rakkautta lapsena, miksi olen aina jäänyt ulkopuolelle, miksi noilla ihmisillä menee niin paljon paremmin ku mulla, miksi tuo saa hyvää ja minä en jne. Mutta tuommoisissa ajatuksissa eläminen on sietämätöntä. Ei oo sit muuta vaihtoehtoa kuin palata takas toivon ja elämän ajatuksiin, vaikka luottamus onkin aika hauras. Sitten taas jonkin aikaa vaellan ihan iloisin ja toiveikkan mieliin aina seuraavaan pettymykseen asti. 😋 🙄

Minä luulisin, että se vapautuminen alkaa katkeruuden ja vihan tunteiden hyväksymisestä. Jos niitä koittaa muuttaa tai kieltää, ne vaan hallitsee sitä enempi. Ehkä voi lähteä siitä, että rakastaa itseään myös katkerana, mutta se katkeruus tekee itselle niin paljon pahaa, että siitä on lupa päästää irti...

Vanha ketju joka löytyi googlettamalla hakusanoin "olen katkera". Joie puhuu mielestäni totta ja varsinkin viestinsä lopussa:

" ...vapautuminen alkaa katkeruuden ja vihan tunteiden hyväksymisestä. Jos niitä koittaa muuttaa tai kieltää, ne vaan hallitsee sitä enempi. Ehkä voi lähteä siitä, että rakastaa itseään myös katkerana, mutta se katkeruus tekee itselle niin paljon pahaa, että siitä on lupa päästää irti... "

Näitä samoja pohdintoja on ollut nykyisissäkin keskusteluissa. Eli naminamipositiivinen sisäisen sankarin ja tunnelukkojen avaamisen logiikka voi olla joillekuille väärä terapia, pikemminkin höpöhöpöä. Sen sijaan antautuminen eli heikkouden ja masennuksen hyväksyminen voi olla alku msennuksen taakan laskemiselle pois väsyneiltä harteilta.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 11 kuukautta sitten. Syy: kirjoitusvirhe

Minulla on myös rankka kokemus koulukiusatuksi tulemisesta peruskoulussa. On ollut pettymyksiä ihmissuhteissa, vastoinkäymisiä työelämässä ja ehkä kovimpana iskuna se, kun urani yliopistomaailmassa katkesi ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan - eikä mielestäni pelkästään itsestäni johtuvista syistä. Sitten sairastuin psyykkisesti. En kuitenkaan hirveästi mieti, miksi juuri mulle kävi näin, enkä pidä hyviä asioita itsestäänselvyytenä. Ei tämä elämä kuitenkaan pelkkää kurjuutta ole ollut.

Enemmän kuin katkeruus minua ovat vaivanneet omat huonot valintani ja niistä aiheutuvat itsesyytökset. Olen märehtinyt aika pieniäkin juttuja ja kokenut niistä moraalista krapulaa. Tarvitsen suunnattomasti armahtavaisuutta omaa itseäni kohtaan, edes jotain sen tapaista olen oppinut hengellisen kasvun kautta. Naiivia ehkä, mutta luotan siihen, että hyvyys ja rakkaus lopulta voittavat näissä ihmisen sisäisissäkin kamppailuissa.

Höh, ehdin jo innostua että Joie on tullut taikaisin. Tietysti hienoa, jos hän on tilanteessa, jossa Tukinet ei ole enää tarpeen.

Ihan ensimmäinen ajatus otsikon luettuani oli, etten ole katkera. Mutta sitten niite katkeruuden aiheita alkoi ihan tulvia mieleen ja jouduin toteamaan olevana hyvinkin katkera ihminen.

Olen katkera vanhemmilleni. Miksi heidän piti (pitää) olla niin kovia minua kohtaan, miksi he ylläpitivät inhottavaa kilpailun- ja vertailun ilmapiiriä, miksi minut jätettiin yksin, miksi minut piti kasvattaa häpeällä ja uhkailemalla, miksi piti tuottaa minulle tunne etten osaa tai pysty mihinkään alituisella vähättelyllä...

Hetkittäin kykenen ymmärtämään vanhempiani, etenkin isällä on ollut kova isä, mutta sitten katkeruus taas nousee pintaan: piti sitten laittaa paska kiertämään.

Yläasteen koulukiusaajiani kohtaan tunnen myös katkeruutta. Olin sitten helppo ja puolustuskyvytön sylkykuppi omalle pahalle ololle. Mikseivät voineet vain antaa minun olla? Yritin kovasti sulautua seiniin etten vain ärsyttäisi ketään, mutta ilmeisesti pelkkä läsnäoloni oli sietämätöntä.

En tiedä onko katkera oikea sana, mutta olen vihainen, pettynyt, harmistunut ja/tai surullinen monia tahoja kohtaan, kenties katkerakin. Miksei kukaan päiväkodissa tai sittemmin koulussa nähnyt tai puuttunut jäytävään epävarmuuteeni ja mokaamisen pelkooni? Minulla meni esimerkiksi askartelutehtävän alkuun pääsemisessä todella kauan, koska tunsin epävarmuutta ja koin etten osaa mitään ja jouduin varmistamaan monta kertaa, etten ymmärtänyt ohjeita väärin. Vanhempienillassa ala-asteen opettaja oli vain todennut vanhemmilleni, että olen vähän hidas ja vanhempani sitten tietysti tarttuivat siihen kuin täi tervaan.

TE-toimiston "palvelut". Olin nuorena aikuisena useissa eri työharjoitteluissa ja sitä ensimmäistä lukuun ottamatta niistä jäi vain hyväksi käytetty olo. Lisäksi niissä minulle kehittyi harjoittelija-mentaliteetti, jota vastaan kamppailen yhä.

Ylipäätänsä se tapa, jolla työttömyyttä Suomessa hoidetaan ja miten työttömiä kohdellaan aiheuttavat katkeruutta. Seuraavaa aktiivimallia odotellessa.

Kai voi sanoa, että olen katkera elämällekin. Siis voisiko edes yhden kerran joku asia sujua ongelmitta? Voisiko olemassa olon taakka edes joskus olla kevyempi kantaa?

Joie kirjoitti:
Minä luulisin, että se vapautuminen alkaa katkeruuden ja vihan tunteiden hyväksymisestä. Jos niitä koittaa muuttaa tai kieltää, ne vaan hallitsee sitä enempi. Ehkä voi lähteä siitä, että rakastaa itseään myös katkerana, mutta se katkeruus tekee itselle niin paljon pahaa, että siitä on lupa päästää irti...

Joie kuvaa hyvin katkeruudessa ja itsesäälissä tempoilua. Joskus aurinko paistaa risukasaankin, joskus voisin yhtä hyvin olla meren syvimässä pohjassa.

Jonkinlainen hyväksyntä voi olla hyvä lähestymistapa katkeruuteen. Mutta miten?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 11 kuukautta sitten. Syy: Korjaus

Kiitos Friendly ajatuksistasi. Kuulostaa samalta kuin minulla, esim. ns. akateemisen uran tai oikeammin kuran osalta. Mutta oletko täysin yksinäinen? Onko sinulla ystäviä? Minulla ei ole varsinaisesti ketään kunnollista todellista ystävää. Olen lähes täysin yksinäinen. Persoonani tuntuu myös oudolta, inhoan itseäni, todellisuus on epätodellinen. Entä missä ovat onnelliset tasapainoiset suomalaiset jotka auttaisivat meitä parantumaan?

Ninnuli85:

Jestas kun kuulostaa omalta elämältä. Paitsi että oon 39-vuotias.

Itse sairastan keskivaikeaa masennusta joka kroonistunut, epävakaata persoonaa(kun vihdin päättivät ettei olekaan sekamuotoinen), ahdh,ahdistuneisuus ja paniikkihäiriö(jotka sain kiitos kelan)oppimisvaikeuksia ja hahmotusvaikeutta ja numeroissa olen suorastaan säälittävän surkea. Lievästi sanottuna.

Lisäksi olen joutunut rankan opettajien koulukiusaamisen uhriksi. Alkoi ala-asteen 2 lk, jatkui koko ylä-asteen ja sitten siirryin amikseen ja ajattelin että no nyt...joo ei sielläkin touhu jatkui. Jouduin myös 2 työpaikassa kiusaamisen kohteeksi joissa mukana oli pomotkin(lähdin kävelemään noista paikoista en kertonut heille mitään. Sitä saa mitä tilaa;D).

Oon pysyvällä työkyvyttömyyseläkkeellä, mutta päässyt sen verran hyvään kuntoon että osa työkykyinen kuvaa ehkä mua nyt parhaiten. Mutta en tule tästä paranemaan enempää, niin paljon fyysisiäkin sairauksia.  Mulla kesti kuitenkin yli 14 vuotta että pääsin näin hyvään tilanteeseen.

Sitten vastaus kysymykseen: Kyllä oon katkera. Ja välillä myös todella vihainen yhteiskuntaa kohtaan. Oikeen kiehun. Tiedän miltä tuntuu kun kaikki sun mahdollisuudet on menneet ja unelmat on torpattu. Kun muilla on b. c. ja d. vaihtoehdot a:n lisäksi joita toteuttaa, niin multa on viety nekin kaikki mahdollisuudet. Aivan sama mitä keksin tai mitä yritän saada aikaan. Oli kyse sitten työ tai kouluelämästä.

Opettajien rankka kiusaaminen ja uupuminen hajotti mut. Heidän takia mun koulutodistukset on esim.niin huonot etten voi hakea minnekään opiskelemaan. Kokeiltu on. En mitenkään pysty kilpailemaan 10 oppilaita vastaan. En edes 7.

Mun koulukiusaaminen johtui mun niistä edellä mainitsemistani sairauksista. Sillon ei adhd:ta ja oppimis, saatikka hahmotusvaikeuksia tiedetytty. Joten mun kohtelu oli:nurkassa seisomista, nolaamista muiden edessä,huutelua:idiootti,tyhmä,vajaa, luuseri,säälittävä,jos en jotain osannut heitettiin käytävälle.

Aina kun näen että ihmiset pääsee opiskelemaan unelma alaansa tai edes sitä toista vaihtoehtoa muhun iskee kateus ja katkeruus. Mitä mä oon tehnyt niin väärin etten ansaitse mitään??En oo koskaan kokenut onnistumisia ja yhtäkään unelmaa en oo pystyny toteuttamaan. En halua asettaa tavotteita kun en koskaan edes saavuta niitä ja kyse ei oo mistään suurista tavotteista. Aina joudun pettymään ja se on niin rankkaa että pelkään etten tällä kertaa selviä siitä. Siksi oon lakannut toivomasta yhtään mitään koska itelle toivo on todella vaarallista. Jos erehdyn toivomaan jotain onnistumista niin takuu varmana vedetään matto alta. Aina. Toivo on se joka voi tappaa mut. Kuulostaa kamalalta mutta jos on elänyt niin kuin edellä mainitsin niin yritän tässä pitää itteni hengissä koska seuraavalla kerralla siitä toivosta seuraamuksena voi olla niin suuri romahdus etten enää kykene millään nousemaan siitä.

Eli oon katkera. Todella katkera.Terapiassa käsitellyt asiaa ja saanut sitä lievennettyä. Mutta se ei ole helppoa, enkä siitä koskaan tule pääsemään eroon. Jopa psykiatri sanoi mulle että oon joutunut kokemaan elämässä poikkeuksellisen paljon pelkkää paskaa ja epäonnea. Että voiko tollasta määrää ollakaan. Yes. My life story:(.

Yksinäisyys on myös sellanen asia, mikä on tullut enemmän kun tutuksi kun oon sairastanut. Oon todella sosiaalinen ja kaipaan ystäviä ja seuraa. Ironista etten koskaan ajatellut että yksinäisyys voi koskea koskaan mua.Tutustun helposti ihmisiin, mutta niin se vaan on mennyt. Kaipaisin seuraa ihan vaan perus elämään. Ostoksille, kahvilareissuille, sohvalle leffan ääreen mussuttamaan herkkuja, naurua ja iloa. Että voin jakaa ihan perus arkea ja nauraa ja itkeä niin että maha halkeaa. Oon kateellinen kaveriporukoille jotka istuvat kahvilassa, heille jotka yhdessä kirjastossa pänttäävät pääsykokeisiin, "riehuminen" keikoilla ja baareissa. Se ilo. Sen tahtoisin taas kokea.

Miksi tässä muuten edes sitten eletään....

Vastauksena nimimerkille Eieiei: on minulla sentään vielä pari läheistä ihmistä ja jonkinlainen kaveripiiri. Koen saaneeni rakkautta osakseni. Viihdyn luonnostani hyvin yksinkin.

Tapaa käydä niin, että ystäviä riittää, jos voitat lotossa, olet muuten vaan varoissasi ja/tai jollain alalla menestynyt. Sitten kun sairastut, jäät työttömäksi tai muuten vaan muutut ihmiseksi, jonka seurasta ei saa sosioekonomista arvonnousua itselleen, ystävät kummasti häipyvät. En halua kuulostaa kyyniseltä, mutta näin se ystävyys usein karisee juuri silloin, kun sitä eniten kaivattaisiin. Olen tullut aika varautuneeksi ihmisten suhteen.

Friendly olet täysin oikeassa. Juuri tuo sosiaalinen tai talousellinen arvonnousu on ehto saada ns. ystäviä. Tuntuukin siltä että puhe ikuisesta ja kaikenkestävästä ystävyydestä on höpöhöpöpuhetta, tai peräti sumutusta piilottamaan allensa sosioekonomisen arvonnousun raadollinen totuus.

Oma kokemus on se, että useimpiin ihmisiin voi luottaa. Tai sitä kyllä aika hyvin kättelyssä jo tunnistaa ne ihmiset joista ei saa ystävää tai joiden kanssa ei halua olla tekemisissä. Heitäkin on valitettavan paljon. Millainen paikka maailma olisikaan jos jokaiseen voisi luottaa ja jokaisen kanssa voisi olla elämän mittainen ystävä. Eikä vaan ns. hyvän päivän kaveri. Toki tuollainen maailma on täyttä utopiaa. Ihmisissä asuu liikaa "demoneja". Ja myönnän että varmaan minussakin asuu aika monta.

Mutta toisaalta tarviiko sitä montaa ystävää? Ehkä kaksi kunnon ystävää riittää tai jopa yksi. Useimmilla ei ole yhtään...