Syrjäytyneisyyden henkinen vaikeus
Hei! Ajattelin kokeilla, josko tällaisesta elämäntilanteensa auki kirjoittamisesta voisi olla jotakin hyötyä.
Olen 36-vuotias totaalisyrjäytynyt mies, sekä yhteiskunnallisesti että aika lailla myös sosiaalisesti. Minulla ei ole juuri koskaan ollut selkeää sisäsyntyistä motivaatiota saavuttaa omassa elämässäni mitään tai tehdä pitkän aikavälin suunnitelmia, joten vaikka periaatteessa tiedän olevani fiksu ja kykenevä, en ole kyennyt pakottamaan itseäni suoriutumaan opiskelusta, enkä ole ollut päivääkään töissä. Muutamia ystäviä minulla on elämäni varrella ollut, mutta viimeiseen n. 10 vuoteen en ole yhdenkään kanssa ollut yhteydessä, eikä minulla yhden terapiasuhteen ulkopuolella ole ollut ketään, kenelle avoimesti puhua henkilökohtaisista asioista. Minulla on kuitenkin ollut yksi pitkä parisuhde, jonka löytyminen sekä pelasti minut mahdottoman tuntuisessa tilanteessa että toisaalta myös vahvasti edesauttoi syrjäytymistäni, koska pystyin täyttämään sosiaaliset tarpeeni sen kautta ja välttämään ns. omassa elämässäni eteenpäin pyrkimisen.
Syinä kierteelleni on nähdäkseni pohjimmiltaan sekä se, että oikeaa sisäistä motivaatiota ei ole, että se, että olen aina pelännyt epäonnistumisia ja sitä, etten pärjää jos jotakin kokeilen. Olen jo nuoresta asti hävennyt tilannettani, vaikka en silloin osannut ongelmiani itsellenikään myöntää, saati sitten kertoa niistä hoitokontakteille silloin, kun olisi pitänyt, vaan elättelin lähinnä toivoa siitä, että ehkä asiat taianomaisesti tulevat jotenkin järjestymään. Alkusyyt ongelmieni kasautumiselle ovat loppujen lopuksi aika pieniä, ja vaikka myöhäisellä aikuisiällä vihdoin saadut diagnoosit hieman selittävätkin sitä, miksi ja miten näin kävi, eivät ne juurikaan tee asiaa helpommaksi hyväksyä.
Koko nuoruuteni halusin kuulua joukkoon, kokea samoja asioita kuin muut ja tuntea olevani yhtä hyvä, mutta koin vahvaa alemmuutta muiden ollessa aina itseäni edellä kaikissa asioissa. Reilusti yli kaksikymppisenä aloittamani pitkä parisuhde oli ja on edelleen ainoa naiskokemukseni, ja vaikka sitä edeltäneet krooniset kelpaamattomuuden tunteeni hävisivätkin tuolloin, huomaan niiden palanneen kyseisen parisuhteen lopettamisen jälkeen; vaikuttaa toivottomalta löytää ketään, joka pystyisi hyväksymään historiani ja elämäntilanteeni, koska en pysty antamaan niille hyväksyttävää selitystä. Kaipaan läheisyyttä, huomiota ja hyväksyntää, ja vaikka muutamat nettideittikeskustelut ovat hyvin sujuneetkin, tiedän etenemisen lähes varmasti tyssäävän siihen, kun ennemmin tai myöhemmin minulta kysytään, mitä teen ja olen tehnyt.
Tiedän, etten ole pahimmassa mahdollisessa tilanteessa, sillä olen fyysisesti terve eikä minulla ole tai ole koskaan ollut ongelmia velkojen, päihteiden tai rikollisuuden kanssa, eli olen periaatteessa yhteiskuntakelpoinen. Luonteeltanikin olen mukava ja monien mielestä varmaan jollakin tavalla kiinnostava, pystyn tulemaan ihmisten kanssa toimeen, käymään hyviä keskusteluja ja jotenkuten selviytymään. Minulla on myös ollut muutamissa tärkeissä elämänvaiheissa hieman tuuria, jota ilman asiat olisivat saattaneet lähteä menemään vieläkin huonommin.
Lähes kaikki potentiaaliset harrastukset tuntuvat nykyään turhilta enkä ole niistä oikeasti kiinnostunut, tai en pysty niitä aloittamaan. Työn tai opiskelupaikan hakeminen tuntuu liian raskaalta ja varsinkin ajatus työn tai opiskelun aloittamisesta pelottavalta ja jopa hävettävältä, koska silloin joutuisi myöntämään, että siihenhän olisikin aina pystynyt, mutta sen sijaan vain hukkasi aikansa.
Terapiaan hakeutuminen on varmaankin asia, joka suurimmalla todennäköisyydellä auttaisi tai ainakin hieman helpottaisi, mutta jää nähtäväksi, järjestyykö se.
Hieman hetken mielijohteesta hain lehdenjakajan paikkaa. Seuraavana päivänä minulle soitettiin ja pyydettiin haastatteluun. Itseäni alkoi kuitenkin sen jälkeen niin paljon ahdistamaan mahdollinen epäonnistuminen tai osaamattomuus ja kykenemättömyys mikäli paikan jotenkin olisin onnistunut saamaan, että peruin haastattelun. Mitä jos en jaksakaan polkea yöllä sohjossa kymmentä kilometriä? Mitä jos en tiedä tai osaa jotakin itsestäänselvää? Miten voin ylipäätään luvata selviytyväni työstä, kun en sitä voi tietää? Mitä jos huomaisin kykeneväni työhön mutta olevani yksinkertaisesti liian laiska halutakseni sitä tehdä? Liian monia tapoja epäonnistua, joiden takia en pystynytkään lähteä yrittämään.
Olen ehkä niitä harvoja, jotka ihan mielellään menisivät työnhakuvalmennuskursseille tai jopa kuntouttavaan työtoimintaan (tietyin rajauksin toki), mutta TE-toimistolla/TYPillä ei tunnu olevan kiire asian kanssa. Paikkakunnan vaihdon piti johtaa työllistymis/aktivointisuunnitelman päivitykseen uudessa kotikunnassa, mutta asian käsittely on ollut jonkinlaisessa jonossa jo kuukausia. Luvattua yhteydenottoa odottaessa jäikin sitten huomaamatta muutama sopiva valmennuskurssi joille olisin voinut hakeutua. Ehkäpä ensi vuonna.
Uusien ihmissuhteiden osalta on sikäli ollut menestystä, että pari hyvää sellaista olen jo saanut luotua (vaikka tietysti vaikea sanoa, kuinka pitkäkestoisiksi jäävät), sekä muutamia uusia tuttavuuksia. Sosiaalisesti lahjakas en edelleenkään ole, mutta ainakin joidenkin ihmisten kanssa on tullut yllättävän hyvin toimeen. Olen omaksunut hieman sellaisen asenteen, ettei esim. ikityöttömyydestäni tarvitsekaan ihmisille kertoa, vaan että voin hyvällä omallatunnolla sanoa etten tahdo tietyistä asioista puhua; tällainen asenne ja hieman valmiiksi mietityt tavat ilmaista se ovat huomattavasti auttaneet olemaan stressaamatta siitä, miten muut asioihini suhtautuisivat.
Kaikenkaikkiaan tällä hetkellä ei siis aivan toivottomasti mene, vaikka ei sinänsä mennyt enää silloinkaan, kun aloituksen kirjoitin; keskityin siinä tarkoituksella lähinnä ongelmiin, vaikka positiivisiakin asioita jo silloin oli.
Kuulostaapa taas tutulta. Minäkin olen joskus sabotoinut omia mahdollisuuksiani, koska pelkäsin saavani työn tai yhdessä tapauksessa opiskelupaikan, enkä uskaltanutkaan päästää itseäni mokaamaan. On turvallista olla tekemättä mitään, koska sitten ei voi epäonnistuakaan. Tiedostan kyllä, että näin ei voi jatkua ja olenkin yrittänyt puskea kaiken epäonnistumisen pelon ja jännityksen läpi, vaikka vähän väkisin. Itse asiassa olen ehkä hieman oppinut suhteuttamaan mokaamisen pelkoani, mutta vaikeaa on edelleenkin. Vaikka miten yritän ajatella, että kaikki mokaavat ja että se ei ole maailmanloppu, niin silti saatan viettää unettoman yön jonkin aivan naurettavan pikkusähläyksen vuoksi.
Varjogalleria kirjoitti 6.12.2017 19:59
Olen omaksunut hieman sellaisen asenteen, ettei esim. ikityöttömyydestäni tarvitsekaan ihmisille kertoa, vaan että voin hyvällä omallatunnolla sanoa etten tahdo tietyistä asioista puhua; tällainen asenne ja hieman valmiiksi mietityt tavat ilmaista se ovat huomattavasti auttaneet olemaan stressaamatta siitä, miten muut asioihini suhtautuisivat.
Tämä on minusta tosi hieno oivallus! 🙂 Työttömyys on jostain syystä sellainen asia, jota saattaa joutua selittämään kaikille hyvän päivän tutuista alkaen, joskus vieläpä hyvinkin asenteellisille ihmisille ("etkö ole vieläkään saanut töitä?!"). Toisaalta työ on ihmeen suuri osa identiteettiä joillekin ihmisille, ja ehkä sen vuoksi työ/ammatti on niitä asioita, joita uusilta tuttavuuksilta melko nopeasti kysytään. Mutta jokaisella on oikeus kertoa itsestään vain niitä asioita, joita itse haluaa.
Tosi kiva kuulla, että olet saanut uusia ihmisiä elämääsi. 🙂
star-crossed kirjoitti 22.12.2017 0:17
Kuulostaapa taas tutulta. Minäkin olen joskus sabotoinut omia mahdollisuuksiani, koska pelkäsin saavani työn tai yhdessä tapauksessa opiskelupaikan, enkä uskaltanutkaan päästää itseäni mokaamaan. On turvallista olla tekemättä mitään, koska sitten ei voi epäonnistuakaan. Tiedostan kyllä, että näin ei voi jatkua ja olenkin yrittänyt puskea kaiken epäonnistumisen pelon ja jännityksen läpi, vaikka vähän väkisin. Itse asiassa olen ehkä hieman oppinut suhteuttamaan mokaamisen pelkoani, mutta vaikeaa on edelleenkin. Vaikka miten yritän ajatella, että kaikki mokaavat ja että se ei ole maailmanloppu, niin silti saatan viettää unettoman yön jonkin aivan naurettavan pikkusähläyksen vuoksi.
Ja vielä kun on sellainen persoonallisuus/neurologia, että asioista, joihin ryhtyy, pitäisi tietää kaikki mahdollisimman tarkkaan etukäteen nolot tilanteet välttääkseen... 😟
On tarpeeksi vaikea lähteä uusiin tilanteisiin, joiden kohdalla tietää, etteivät muut odota sen olevan ennalta tuttua (vaikka jokin uusi harrastus), mutta silloin kun asia on sellainen, jonka todellakin "pitäisi" jo olla tuttua, on se erityisen vaikeaa koska itsensä nolaamisen ja selittelemään joutumisen riski tuntuu paljon suuremmalta.
star-crossed kirjoitti 22.12.2017 0:17
Varjogalleria kirjoitti 6.12.2017 19:59
Olen omaksunut hieman sellaisen asenteen, ettei esim. ikityöttömyydestäni tarvitsekaan ihmisille kertoa, vaan että voin hyvällä omallatunnolla sanoa etten tahdo tietyistä asioista puhua; tällainen asenne ja hieman valmiiksi mietityt tavat ilmaista se ovat huomattavasti auttaneet olemaan stressaamatta siitä, miten muut asioihini suhtautuisivat.
Tämä on minusta tosi hieno oivallus! 🙂 Työttömyys on jostain syystä sellainen asia, jota saattaa joutua selittämään kaikille hyvän päivän tutuista alkaen, joskus vieläpä hyvinkin asenteellisille ihmisille ("etkö ole vieläkään saanut töitä?!"). Toisaalta työ on ihmeen suuri osa identiteettiä joillekin ihmisille, ja ehkä sen vuoksi työ/ammatti on niitä asioita, joita uusilta tuttavuuksilta melko nopeasti kysytään. Mutta jokaisella on oikeus kertoa itsestään vain niitä asioita, joita itse haluaa.
Tosi kiva kuulla, että olet saanut uusia ihmisiä elämääsi. 🙂
Onkin ehkä yleensä luontevampaa kehittää jonkinlainen "en tykkää puhua aiheesta X" -vakiovastaus silloin, jos aihe on tosiaan sellainen johon liittyy jotakin mistä ei puolituttujen kanssa muutenkaan puhuisi, joten hieman mielikuvaharjoittelua on vaatinut saman periaatteen soveltaminen tuollaisiin arkipäiväisiin aiheisiin.
Uudet ihmissuhteet ovat tosiaan olleet oikein positiivinen asia. Eivät sinänsä auta näihin muihin elämän ongelmiin, mutta nostavat kummasti mielialaa, itsetuntoa, jne. Olen tosin miettinyt sitäkin, että millä tavoin tyydyttävän sosiaalisen elämän saavuttaminen mahdollisesti vaikuttaa motivaatioon. Yhtäältä olen ajatellut, että mielekkäät ihmissuhteet auttaisivat motivoitumaan kun pääsisi enemmän ns. tavalliseen elämään kiinni, mutta toisaalta jos mielekkäitä ihmissuhteita voi ylläpitää ilmankin, niin onko riskinä, että silloin ei ole enää sitäkään syytä ns. pyrkiä mihinkään? Jää nähtäväksi.
Varjogalleria kirjoitti 29.12.2017 18:27
Yhtäältä olen ajatellut, että mielekkäät ihmissuhteet auttaisivat motivoitumaan kun pääsisi enemmän ns. tavalliseen elämään kiinni, mutta toisaalta jos mielekkäitä ihmissuhteita voi ylläpitää ilmankin, niin onko riskinä, että silloin ei ole enää sitäkään syytä ns. pyrkiä mihinkään? Jää nähtäväksi.
Onko sinulla jotain tavoitteita tai haaveita elämässäsi? En tarkoita ainoastaan sellaisia "kunnollisia" tai "hyväksyttäviä" tavoitteita kuten vaikkapa työpaikan saaminen, vaan myös sellaisia henkilökohtaisia juttuja: matkustaminen, harrastaminen, lemmikin omistaminen...? Asioita, joita haluat tehdä vain siksi, että ne tuottavat sinulle mielihyvää. Itselläni ne ovat olleet toimivampi kanava tuohon niin sanottuun tavalliseen elämään kuin pelkkä "normaalin" tai "hyväksytyn" tavoittelu, siis pois yksinäisyydestä ja tyhjyyden tunteesta.
Valitettavasti on olemassa ihmisiä, jotka tätä vastustavat, työtönhän ei saisi nauttia olostaan, koska kaikki työttömän nautinto tulkitaan aina tulevaksi vain ja ainoastaan työttömyydestä: "ei minun verorahoillani!" Olen yrittänyt ottaa sellaisen asenteen, että vaikka nyt töitä ei olisikaan, niin muun elämän ei tarvitse pysähtyä, ajattelipa joku pahanilmanlintu tästä mitä tahansa.
Itselläkin vastaavia ongelmia. Itse jäin lukiosta suoraan kuntoutustuelle ja nyt pari vuotta sitten pysyvälle eläkkeelle, jolloin myös "heittivät" psyk.polilta pois. Nyt olen ihmetellyt turhautuneena että miten tästä eteenpäin. Uusien asioiden aloittaminen on minullekin hirmuisen vaikeaa kun miettii että "Toimiiko tämä tai miten tämä toimii, mitä tehdä. En tiedä tai osaa." Mistä seuraa epävarmuus ja ahdistus. Teki tai yritti mitä tahansa törmää tuohon muuriin, mikä pidemmän päälle todella turhauttavaa kun mitään ei saa aikaan. Ja sitten hävettää kun ei ole saanut mitään aikaan ja kokee "epäonnistuneensa".
Olen kuitenkin lopulta saanut tunkettua itseäni erilaisiin harrastuksiin ja menoihin mikä on lähestulkoon suurin saavutukseni koskaan. Sosiaalinen osanotto ongelma sikäli että en ole hyvä puhumaan, ja vaikka yhdessä tekeminen sujuisikin hyvin niin koen jääväni ulkopuoliseksi varsinkin jos puheeksi tulee työ tai opiskelu. Joissain mielenterveyskuntoutujien paikoissa helpompi olla koska siellä muutkin enempi tai vähempi pihalla "normaalista". Mutta tuntuu että ei ole oikein "hyvän elämän mallia" tällaiselle työrajoitteiselle kultturissamme.
Mollimöykky kirjoitti 29.12.2017 21:27
Teki tai yritti mitä tahansa törmää tuohon muuriin, mikä pidemmän päälle todella turhauttavaa kun mitään ei saa aikaan. Ja sitten hävettää kun ei ole saanut mitään aikaan ja kokee "epäonnistuneensa".
Tuttu tunne. Sekä omasta mielestäni, vanhempieni ja sukuni odotuksien mukaan että tulkintani mukaan yhteiskunnan mielestä minulla pitäisi olla 36-vuotiaana parisuhde ja perhe, auto ja kenties omakotitalokin, hyvä koulutus (vähintään amk-tasoinen, koska niin nyt vaan nykyään kuuluu tehdä), työpaikka, ura, harrastuksia...
Harrastukset ovat ainoa, jotka näistä ovat toteutuneet, nekin vain hyvällä tahdolla tulkiten. Koen olevani epäonnistunut. Pelkään, että jos (ja todellakin jos, tuntuu hyvin epätodennäköiseltä) tästä joskus nousen, niin tämä epäonnistumisen tunne kulkee silti mukanani kuin varjo.
Miten sitä oppisi olemaan armollisempi itseään kohtaan, olemaan vertaamatta itseään muihin ja olemaan välittämättä muiden ajatuksista?
Heh, nyt päässä alkoi soimaan Samuli Putron Olet puolisoni nyt: "Kutsun tätä elämäksi vaikka ole en / Täydellistä suoritusta tehnyt minäkään".
Mollimöykky kirjoitti 29.12.2017 21:27
Olen kuitenkin lopulta saanut tunkettua itseäni erilaisiin harrastuksiin ja menoihin mikä on lähestulkoon suurin saavutukseni koskaan. Sosiaalinen osanotto ongelma sikäli että en ole hyvä puhumaan, ja vaikka yhdessä tekeminen sujuisikin hyvin niin koen jääväni ulkopuoliseksi varsinkin jos puheeksi tulee työ tai opiskelu.
Tosi hienoa, että olet saanut "tungettua" itsesi harrastuksiin. 🙂 Ihan kokemuksesta tiedän, ettei se ole aina helppoa.
Tuo ulkopuolisuuden tunnekin on tuttua. Jo muodostuneeseen ryhmään soluttautuminen ei tietysti olekaan se kaikkein helpoin tehtävä, varsinkin jos sattuu olemaan itse persoonaltaan ujo ja hiljainen. Olen kuitenkin huomannut oppineeni vähän small talk -taitoja, joten sinnikäs mukana roikkuminen on kannattanut.
Puheen kääntyessä työhön tai opiskeluun jään helposti ulkopuoliseksi. Jotkut ihmiset tuntuvat suorastaan kuulustelevan, että missä olen töissä, mitä olen opiskellut, ja sitten saa selitellä niiden puutetta. En ole ekspertti tällaisissa tilanteissa luovimisessa, mutta olen huomannut, että puheen kääntämisen tulevaisuuden suunnitelmiin saattaa auttaa (esim. harkinnassa on hakea opiskelemaan alaa x tai y, minua kiinnostaisi kevyt yrittäjyys). Toinen melko toimiva konsti on kääntää huomio muihin ihmisiin, varsinki siihen kuulustelijaan (mitä itse teet työksesi, minkälaisen koulutuksen työ vaatii, oletko harrastanut pitkäänkin x:ää).
Olen myös yrittänyt opetella Varjogallerian antaman hyvän ohjeen noudattamista, eli sen asenteen omaksumista, ettei minun tarvitse kertoa asioita, joista puhumisen koen kiusalliseksi. Sen toteuttamisessa on puolestaan auttanut tämä ajatus:
Varjogalleria kirjoitti 29.12.2017 18.27
Onkin ehkä yleensä luontevampaa kehittää jonkinlainen "en tykkää puhua aiheesta X" -vakiovastaus silloin, jos aihe on tosiaan sellainen johon liittyy jotakin mistä ei puolituttujen kanssa muutenkaan puhuisi, joten hieman mielikuvaharjoittelua on vaatinut saman periaatteen soveltaminen tuollaisiin arkipäiväisiin aiheisiin.