Syömishäiriö ei katoa
Löytyykö täältä muita aikuisia syömishäirön kanssa kamppailevia?
Olen itse 28-vuotias nainen ja sairastuin bulimiaan n.4-vuotta sitten. Hain itse apua kun oksensin monta kertaa päivässä ja lopulta ymmärsin, etten enää hallitse oksentamisen halua vaan kaikki tavallinen ruokakin tuotti ahdistusta. Punnitsin myös kaiken mitä söin ja laskin kalorit. Soitettuani apua sain pian ajan sekä psykologille että psykiatrille ja melko pian aloitin lääkityksen josta hyödyin suuresti. Söin Seronilia vuoden ajan vaikka sain sivuoireitakin, mutta hyödyt olivat suuremmat.
Nyt olen ollut ilman ulkopuolista apua ja lääkkeitä reilun vuoden, mutta en usko kenenkään paranevan tästä sairaudesta koskaan kunnolla. Vai paraneeko? Itse koen stressin ja ahdistuksen lisääntyessä yhä tarvetta oksentaa ja joskus harvoin niin teenkin. Pelkään lihomista, mutta en käy enää vaa’alla. Silti kun tunnen etten täysin kontrolloi elämääni tai tunteitani lankean samaan ajatuskehään, että olen epäkelpo ja minun pitäisi laihtua.
Tunteeko kukaan samoin? Löytyisikö täältä vertaistukea ja saman kokeneita?
Hei,
itselläni on ollut aikuisiällä puhjennut bulimia. En hankkinut ammattiapua sairauteen, mutta läheisten tuella sekä netistä tietoa hakemalla pääsin irti varsinaisesta oksentelusta. Kuulostaa jotenkin simppeliltä, mutta minulta meni vuosia että pääsin siihen vaiheeseen että en oksenna. Huumori on ollut todella tärkeässä roolissa prosessin aikana, ja huomaan esim. avomieheni kanssa heittäväni näinkin vakavasta asiasta melko roisiakin huumoria aika ajoin
Uskon itse että sairaudesta ei tule pääsemään lopullisesti irti. Huomaan itsekin että jos on paljon stressiä tai vastoinkäymistä ja hankalia asioita elämässä, tulee helposti mieleen helpottaa oloa oksentamalla. Sellaisissa tilanteissa mietin, että en voita sillä mitään eikä se oikeasti helpota tilannetta millään lailla. Päinvastoin, itseinho nostaa päätään, ja oravanpyörä alkaa..
Olen miettinyt paljon niitä syitä miksi bulimia on puhjennut, ja niitä syitä ymmärtämällä ja selvittelemällä sen sairauden kanssa on oppinut elämään. Kaikki ovat erilaisia ja käsittelevät asioita eri tavoin, mutta tässä asioita joilla olen itse selvinnyt ja uskon vahvasti että tulen selviämään jatkossakin.
Voimia ja tsemppiä sinulle 🙂👍
Eräissä tapauksissa syömisellä reagointi ei katoakaan. Aina edes lääkäri ei tajua miksi ihminen reagoi näin. Korostan itse edelleen, että näissä reaktioissa on aina kyse kunkin yksilökohtaisisita reaktioista. Kahta täysin identtistä tapausta ei ole. Pahinta mitä voi tehdä on alkaa luokittelemaan kuka on selvinnein ja kuka vielä oireilee. Jos haluaa auttaa toista samantyyppisen kokenutta kannattaa aina asettua hänen asemaansa, mutta kuitenkin kuunnella yksilökohtainen kertomus on syy sitten mikä tahansa. Kaikkia tapauksia ei nykyään enää edes luokitella asiantuntijoidenkaan mukaan varsinaiksi syömishäiriöiksi. Kannattaa myös ottaa se asenne, että suuri osa ihmisistä ei tajua tätä problematiikkaa, joten ei kannata kauheasti odottaakaan ymmärtämystä asiasta tietämätömiltä ihmisiltä. Tärkeää on myös erottaa se, kuka olet ihmisenä ja miten reagoit. Eli persoonasi ja reaktio ovat kaksi eri asiaa. Itseäni on auttanut eniten se, että teen kaikkea normaalia mitä muutkin ihmiset tekevät. Etsin silti vielä "normaaliuspeiliäni" sosiaalisesti. Vieläkin olen varovainen ihmisten suhteen, jota ovat näkevinään anorektikkona, vaikka en ole ollut sellainen pitiin aikoihin. Itse olen muuttunut, mutta ympäristö ei.
Kiitos vastauksistanne. Mukavaa kuulla muidenkin mielipiteitä.
Tiedän sairauteni juontavan lapsuuteeni, kun poikien joukko kiusasi minua systemaattisesti vuosien ajan. Nuo ajat saivat minut sulkeutumaan ja kun sitten löysin ensimmäisen poikaystävän ajauduin hänen kanssaan naimisiin asti, vaikka näin hänen olevan riippuvainen alkoholista ja pilvestä. Olimme yhdessä 8 vuotta joista viimeiset kolme naimisissa. Kun liittomme nitisi liitoksistaan viimeisenä vuotena, sairastuin ja jäin aivan yksin. Edelleen sairaudestani tietää vain nykyinen upea avomieheni ja yksi ystäväni.
Sen olen huomannut, ettei avomiehenikään aivan ymmärrä mistä bulimiassa on kyse. Hän yrittää ymmärtää ja sanoo, että minun tulee kertoa heti jos oksennan, mutta sitä edeltävää ahdistusta hän ei minussa näe. Olen kai oppinut peittämään pahan oloni ja vaikka yritän olla avoimempi kuin ennen, en taida olla vielä järin hyvä siinä.