Elämä muutenkin tuntuu hirveän absurdilta. Että me pyöritämme arkea. Vaikka sitten viimeisillä voimilla. Kaupassa on käytävä. Oli sitten olo millainen tahansa. Roskat on vietävä. Kodin on oltava siisti. Kaikkea on tehtävä, jotta pystyisimme ylipäätänsä elämään, mutta silti niin monet kärsivät. Ja näkevät tämän elämän mielettömyyden. Kun oikeasti mikään ei riitä. Joo, arkea pystyy pyörittämään kyllä. Kodin pystyy pitämään siistinä, mutta silti on ajatus päässä että onko tässä oikeasti mitään järkeä? Tässä olemassaolossa? Jos siis ihan oikeasti alkaa miettimään. Parempi varmaan kun ei sitä niin hirveästi pohtisi. Oikeastaan elämä ei piittaa siitä, pohtikoo ihminen elämän tarkoitusta. Elämä vain jyrää eteenpäin. Kello laukkaa koko ajan. Maailmalle on aivan yhdentekevää, onko yksi yksittäinen ihminen olemassa vai ei. Ei universumi piittaa siitä. Silti aika vain kuluu koko ajan. Päivä vaihtuu yöksi vaikka yksi ihminen poistuisi maailmasta. Jonkun mielessä se yksi ihminen voi olla vähän aikaa kunnes unohtuu. Ja sitten sitä on ikuisesti poissa. Maapallo pyörii silti vaikka yksi ihminen lähtisi. Ja kun tiede on kumonnut kuoleman jälkeisen elämän, niin aika absurdia tämä kaikki on. Mutta elämä on vain ihmisen voimannäyte. Ihminen näyttää olemassaolollaan muille, että hän jaksaa elää. Hän sietää kaiken. Hän on voimakkaampi kuin elämä. Siitähän kaikessa on kyse. Voimasta. Täytyy näyttää voimansa niin kauan kuin on elossa. Täytyy olla jollakin tavalla itsekäs. Mutta samalla yhteisön jäsen. Ja juurikin yhteisölle täytyy näyttää, että kyllä pystyn elämään. Vaikka ihmisellä ei enää mitään muuta olisi, niin kuitenkin hän voi päättää että jatkan elämistä, sillä minulla on vielä voimaa. Välillä ihminen voi olla koko ajan kasvotusten kadotuksen kanssa. Mutta sille kadotukselle voi näyttää kieltä. Koska mitäpä muutakaan kuolema on kuin kadotus. Vaikka se kadotus nyt onkin vähän uskonnollinen termi. Mutta koko elämä on vain sisäistä voimaa. On turha mennä siihen ansaan, että alkaa säälimään liikaa. Siis esim. itseään. Täysi-ikäisellä ihmisellä täytyy olla sisäistä voimaa, jotta elämästä tulee mitään. Siis itsenäisellä täysi-ikäisellä ihmisellä. Se tosiaan on pahin ansa, että alkaa liikaa voivottelemaan elämisen kurjuutta. Kaiken katoavaisuutta. Sillä mitä ihminen saavuttaa sillä voivottelulla. Vain synkän mielen ja se voivottelu vähentää voimavaroja, jotka pitäisi käyttää esim. arjen pyörittämiseen. Kaupassa käyntiin. Tiskien tiskaamiseen. Mutta kun ihmisellä usein on se puoli, joka kyseenalaistaa arjen mielekkyyden. Vaikka miksi arjen pitäisi olla mielekästä? Miksi elämällä pitäisi olla mitään tarkoitusta? Pääasia että muistaa syödä ja urheilla yms. Ei tarvitse olla mitään syvempää tarkoitusta elämällä. Kunhan vain pysyy elossa. Se tuntuu välillä riittävän. Ehkä elämän tarkoitus on elossa pysyminen... Ja ihminen ennen kaikkea pysyy elossa toimimalla... Ei niinkään voivottelemalla... Esim. monet tekevät sitä että he yliajattelevat. Tekevät elämästä liian monimutkaista. Kun totuus on kuitenkin se että päivät ovat aika samanlaisia. Ulkona pitää käydä. Pitää käydä suihkussa. Syödä. Yms. Mutta se pirullinen ajatus tulee usein mieleen että: Miksi? Aina voi kysyä että miksi. Se miksi kysymys on hirveä. Kaiken voi kyseenalaista. Mutta se on täysin turhaa. Kun kuitenkin olennaista on se että ihminen toimii, on aktiivinen ja yrittää pysyä hengissä... Ja näyttää voimansa yhteisölle esim. sosiaalisessa kanssa käymisessä.

Yksi myös tällainen synkähkö, ajatus on että elämä on kärsimystä. Tai eksistentialistien mukaan ahdistusta. Siis olemassaoloon liittyvää ahdistusta. Kun eihän tässä elämässä muusta ole kyse kuin olemassaolosta. Ennen kaikkea ihmisen henkilökohtaisesta olemassaolosta. Mutta juurikin siihen ahdistus liittyy. Kysymys kuuluu pääseekö sitä ahdistusta pakoon? En tiedä... Tuntuu että mitä enemmän taistelee ahdistusta vastaan niitä sitä ahdistuneemmaksi tulee. Nietzschellä oli käsite: Amor fati, että pitää rakastaa kohtaloaan. Että mitä ikinä elämä tuo eteen, niin se pitää ottaa vastaan rakkaudella. Siis kaikki murhe ja ahdistus myös. Että antaa kaiken vaan tulla. Pääasia ettei juokse karkuun. Ja sen on kyllä huomannut, että kun ikää tulee koko ajan lisää, niin ei elämässä useinkaan tule hirveen riemukkaita asioita vastaan. Toki niitäkin, mutta pääosin aika ahdistavia asioita. Nietzsche myös kirjoitti että ihmisen täytyy joka päivä ylittää itsensä... Se neuvo on kyllä hyödyllinen... Juuri sitähän elämä on hetkestä hetkeen... Tuntuu joskus, että jopa se on itsensä ylittämistä, että lähtee kauppaan. Kun sitä aina kuitenkin miettii, että tänään en jaksa mennä mihinkään, mutta kuitenkin sitä pakottaa itseään sen verran, että lähtee ulos ovesta ja esim. sinne kauppaan... Juurikin se itsensä pakottaminen tekee välillä hyvää... Nietzschellä kyllä paljon hyviä pointteja... Hän on kyllä ehdottomasti suosikki filosofini... Mutta ahdistuksesta vielä: eksistentialismissa puhutaan siitä, että on täysin normaalia olla ahdistunut tässä elämässä. Että olisi outoa, jos ihminen ei ikinä ahdistuisi. Mutta toki eihän se tunne kiva ole. Mutta elämä harvoin on kivaa... Tai mitä sillä kivalla nyt sitten tarkoitetaan? Välillä voi olla esim. kivaa, vaikka olisi jollain tavalla ahdistunut. Vaikka se tuntuu vähän ristiriitaiselta...

Pitäisi kai täyttää elämä erilaisilla menoilla... Että olisi koko ajan kiire ja unohtaisi ahdistumisen. Mutta en ole tehnyt sitä valintaa. Ainakaan vielä. Kyllä jos oikeasti haluaisin niin pystyisin tekemään tästä elämästä kiireisen. Aikatauluttaa kaiken. Mutta toistaiseksi en halua niin tehdä. Erinäisten syiden takia. Vaikka kyllä täytyy myöntää, että vaikka elämäni olisi hirveän kiireistä, niin ehkä siltikin miettisin synkkiä juttuja. Tavallaan mielessä usein että tämä elämä on jotenkin ontto. Tai että ei ole mitään ylimaallista tarkoitusta tälle elämälle. Että elämä on useinkin sitä että kun on nälkä niin syödään, kun väsyttää niin pitää huilata. Siis tällaisia perusjuttuja. Tasapainottelua. Mutta varsinaista onnea ei välttämättä löydä. Kunhan vaan suorittaa tätä elämää. Tai mitä se onni edes on? Onni tuntuu olevan jokin staattinen asia. Mahdoton asia...

Aika ristiriitainen fiilis siitä, että tuttuja ja muita pitää nähdä välillä. Täytyy pitää kavereihin yhteyttä. Mutta usein silti ajattelee, että voi kun saisin olla yksin kämpässäni koko päivän. Mutta se on vaan toiveajattelua. Kaikkeahan sitä toki voi ajatella, mutta todellisuus iskee vasten kasvoja välillä.

En tiedä miksi haluaisin olla yksin koko ajan... Kun samalla kuitenkin tiedostan että ihminen on sidottu muihin ihmisiin. Se tuntuu olevan fakta. Ihminen on lopulta lauma-eläin jossain mielessä.

Mutta silti ristiriita on olemassa. Haluan olla yksin, mutta en halua. Haluan nähdä kavereita, mutta en halua. Nietzsche kirjoitti aikanaan, että ihminen on taistelukenttä. Siis ihmisen mieli.

Tämä sama fiilis jatkuu päivästä toiseen. Mutta mikään muu ei lopulta auta, muuta kuin itsensä pakottaminen. Elämä tuntuu olevan vain ja ainoastaan tuota pakottamista. Mutta silti aivoissa ajatus, että haluaisinpa, esim. istua sohvalla koko päivän ja vaikka lukea. Mutta todellisuus ei kohtaa tuota ajatusta. On kuitenkin syötävä. Ja käytävä ulkona. Siis tehtävä niitä pakollisia asioita, jotka kuuluvat ihmisen elämään. Olisi täysin mahdotonta istua sohvalla esim. 12 tuntia. Kaikkeahan sitä toki voi unelmoida.

Ja joskus herää ajatus, että ei tällä elämällä yksinkertaisesta voi olla mitään uskonnollista tarkoitusta. Vaan että tämä on silkkaa hengissä säilymistä vaan. Ja että ihminen on lopulta vain biologinen olento, jonka tarvitsee tehdä tiettyjä asioita päivän aikana jotta selviää hengissä. Ja on täysin turhaa pohtia mitään uskonnollisia juttuja. Lopulta tärkeetä on että on rahaa ruokaan ja muistaa liikkua...

Jo Darwin tiesi sen että elämä on henkiin-jäämiskamppailua. Uskonnot vaan yrittävät jostain syystä syöttää ihmisille fiktiivistä tarinaa esim. sielusta tai luojasta. Tai esim. jostain Paratiisista. Ymmärrän toki että uskontojen avulla yritetään tehdä ihmisistä nöyriä kansalaisia, mutta sehän on täysin selvää että esim. Raamattu on aika kyseenalainen kirja... Siinä on kyllä aika outoja juttuja... No joillekin uskonnot tuovat ehkä merkitystä elämään, mutta itse pyrin pysymään kaukana niistä... Esim. se ajatus tuntuu pelottavalta, kun puhutaan Taivaasta. Kun miettii esim. sitä että jos ihminen todella uskoo, että kuoleman jälkeen on jokin paratiisi niin silloin ihminen ei enää pelkää kuolemaa ja hän voi ajautua itsemurhaan... Sen takia uskonnot ovat vaarallisia... Kun tavallaan ihminen voi unohtaa oman kehollisuutensa ja alkaa miettimään että ehkä on kuolematon sielu ja kun kuolen niin sielu menee Taivaaseen... Pelottavalta kuulostaa tällainen ajatus leikki... Siis tosissaan väitetään, että kuolema on portti Paratiisiin... Kyllä oudolta kuulostaa...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 9 kuukautta, 3 viikkoa sitten. Syy: Osa pois
• Muokattu kirjoittajan toimesta 9 kuukautta, 3 viikkoa sitten. Syy: Lisää tekstiä
• Muokattu kirjoittajan toimesta 9 kuukautta, 3 viikkoa sitten. Syy: korjailu
• Muokattu kirjoittajan toimesta 9 kuukautta, 3 viikkoa sitten. Syy: vielä lisää tekstiä

Minäitse89, tunnistan hyvin ajatuksiasi mielen valtaavasta synkkyydestä, miksi kysymyksistä ja onko tässä mitään järkeä sekä lähipiirin kohdistamasta huonosta käytöksestä, toiset ei vaikuta piittaavan yhtään muista. Mutta ehkä heistä ei myöskään ole piitattu.. Olen huomannut, että monesti ihmiset, joilla ei ehken ole yhteyttä omiin tunteisiinsa, helposti ilkeilevät muille. Ehkä he pakenevat jotain tuskallista asiaa elämässään. Ehkä toisen ystävällisyys herättää heissä vahvan tarpeen puolustautua, koska eivät ole ystävällisyyteen ja lempeyteen tottuneet.

Uutisia en katso aina edes viikottain, mitä sitten, jos en tiedä viimeisimpiä kuumia puheenaiheita. Se laajenee mitä ajattelet ja tätä maailman hulluutta en halua laajentaa. Sen sijaan haluan laajentaa ymmärrystäni sisäisestä maailmastani, mitä kaikkea minulle on elämässä tapahtunut.

Olen jo ennen kouluikää kohdannut isäni äitiäni kohtaan harjoittaman henkisen ja fyysisen väkivallan. Olen kannatellut tunteita, ollut aina ollut herkkänä kuuntelemaan, eihän isä vaan ole vihainen. Olen oppinut olemaan kiltti, liian kiltti. Olen tehnyt enemmän kuin olen ikätasooni nähden pystynyt, jotta äiti jaksaisi olla läsnä. Ettei äitikin hylkäisi, kun isä mustasukkaisuudessan äitiä kohtaan sekä alkoholismissaan minut hylkäsi. Olen kantanut sukupolven yli minulle siirtynyttä traumaa äidinisän itsemurhasta. Siitä ei koskaan puhuttu. Sitä surua ei kukaan uskaltanut alkaa raottaa. Huomaan yhteyksiä häpeän, arvottomuuden tunteeseen ja miten se on ajanut minua sekaviin parisuhteisiin.

Kaikella on yhteys. Olen kaikesta huolimatta onnistunut monessa asiassa. Olen herkkä ja empaattinen. Olen tukenut omalla kokemuksellani muita. Et ehkä muista tai edes tiedä kenen kaikkien elämää olet koskettanut elämänpolkusi aikana. Osa kohtaamisista on voinut merkitä koko maailmaa toiselle. Jokainen on täällä syystä, siitä olen ehdottoman varma.

Nuoruuden ihanan Tehosekoittimen biisissä sanotaan: ”Niin sekaisin saa pään joskus maailma tää, vain rakkaudella kai se selviää.”
Siinä taitaa se totuus olla. Rakkautta tässä maailmassa tarvitaan enemmän. Ei ole hyväksi ihmisille vetäytyä yksin betonilaatikoihin tehtyjen kolojensa uumeniin. Täytyy hakeutua yhteen, etsiä se oma juttu ja se rakkaus. Sitä on valtavasti.

Jatkona vielä edelliseen, että oman sisäisen maailman ymmärtäminen ja historiansa hyväksyminen on minua ainakin auttanut löytämään merkitystä siihen jokapäiväiseen elämään, ulos lähtemiseen, kaupassa käyntiin, ylipäätään aamulla sängystä nousemiseen. Kun alkaa päästä siitä arvottomuuden tunteesta, joka yleensä elämässä vain ja ainoastaan toisten ihmisten huonosta käytöksestä on aiheutunut. Huonoa käytöstä ei maailmasta pysty poistamaan, mutta omaan itseesi ja ajatuksiisi pystyt vaikuttamaan. Voit alkaa kasvaa ulos siitä arvottomuudesta, harjoitella huomaamaan arvosi ja ottamaan oman paikkasi tässä maailmassa.

Mutta se ei tietenkään tule ilmaiseksi. Täytyy olla halukas pyytämään apua ja kohtaamaan vaikeita asioita. Olen elämäni varrella paennut niin paljon, ettei se ollut enää mitenkään järkevää. Tuska sisälläni pakotti siihen, vaikeat tunteet olivat liikaa. Mutta se toi minut nyt tähän ja onneksi pysäytti ja puoliksi pakotti katsomaan niitä vaikeita asioita ja tunteita.

Elämä on  viisas, se tietää mitä me tarvitaan kasvuun, kun vaan huomataan kääntyä sitä kohti sen sijaan, että väistellään, turrutetaan tai paetaan. 

Hei Tuuliviiri. Ymmärrän sen pointin kyllä, että rakkaus voi olla muuttava tekijä elämässä, mutta henkilökohtaisesti minulla ei ole elämäni aikana ollut esim. parisuhdetta ikinä tai vastaavaa, joten en tiedä sellaisesti romanttisesta rakkaudesta hirveästi. Toki voisi sanoa, että rakastan läheisiäni ainakin jollain tasolla. Tai ainakin kunnioitan heitä. Toki joskus aikoja sitten lukio-aikana, oli ihastumisia. Joskus soitin jollekin keskellä yötä, muistaakseni ja pyysin treffeille, muttei lähtenyt. Siis sellaisia nuoruuden juttuja. Koulussa samalla luokalla silloin lukiossa oli eräs, johon olin todella "lätkässä", mutta ei siitä sitten mitään tullut. Ja enää en tässä iässä tavallaan ole missään sellaisessa porukassa mukana, josta voisin löytää partnerin. Tai kun mulla on sellainen vahva fiilis, että nuoruus meni jo. Nuoruuden taika meni jo. Muistelen usein niitä lukio aikoja ja mietin, että kunpa pääsisin takaisin siihen elämän vaiheeseen. Ylä-aste aikoja en kaipaile, mutta lukiossa oli aika nastaa välillä.

Mutta joo, tajuan mitä tarkoitat tuolla kun kirjoiti että: Rakkautta tarvitaan tässä maailmassa enemmän. Mutta maailma ei tunnu välittävän ihmisen rakkauden kaipuusta tai ainakin oma kokemukseni on sellainen, että maailmassa ja elämässä vain jollakin tavalla vahvat pärjää. Siis lähinnä henkisesti vahvat. Kun olen lukenut artikkeleita esim. luonnonvalinnasta, evoluutiosta yms. Niin mieleen tulee, että mitä roolia rakkaus näyttelee niissä asioissa? Jos siis on niin että ihminen on vain ja ainoastaan luonnon luoma ja täysin biologinen olento. Niin mitä roolia rakkaus silloin näyttelee? Jos oletetaan ettei mitään esim. Jumalaa tai vastaavaa ole? Onko silloin rakkaus "vain" toisen ihmisen kunnioittamista jossain mielessä? Siis jos rakkautta ei ole olemassa noin niin kuin uskonnollisessa mielessä? Jos siis uskonnotkaan eivät ole ns. "totta"...

Sitten vielä tuosta kun kirjoitit, miten jotkut ovat ilkeitä toisille koska eivät osaa käsitellä omia tunteitaan. Niin se varmasti on.

Itse olen elämäni aikana liian usein törmännyt niihin ns. "vihamielisiin" ihmisiin. Toki ihmisissä on monta puolta. Ei voi esim. sanoa että joku ihminen on täysin paha tai täysin hyvä. Toisissa kuitenkin vaan tuppaa olemaan enemmän pahuutta kuin hyvyyttä ja päinvastoin myös.

On hyvä laajentaa ymmärrystään omasta sisäisestä maailmastaan. On hyvä reflektoida omia ajatuksiaan. Ainakin välillä. Kunhan se ei mene liiallisuuksiin.

Se on ikävää että perheessäsi on ollut väkivaltaa. Minun kohdallani sitä oli silloin enemmänkin koulussa. Juurikin silloin Ylä-asteella. Lähinnä henkistä väkivaltaa, mutta myös fyysistä. Mutta niistäkin ajoista on jo 20 vuotta.

Herkkyydessä ja empaattisuudessa ei ole mitään pahaa. Päinvastoin. Mutta haluaisin tässä nyt kysyä, että tunnetko olevasi liian herkkä? Tai siis tuntuuko monet asiat liian raskailta, herkkyyden takia? Siis esim. jotkut ns. "pienetkin" asiat?

Tähän loppuun nyt pistän vielä että itse olin nuorempana herkempi kuin mitä olen nyt. Ehkä se johtuu siitä että olen nähnyt niin paljon, vaikka täytän tänä vuonna vasta 35. Nuorempana tosin elämä tuntui kuitenkin jotenkin enemmän elämältä, jos tiedät mitä tarkoitan. Nyt olen jotenkin enemmän synkistelijä kuin silloin. Tietenkin se johtuu myös siitä että olen lukenut varmaan liikaa tietynlaisia romaaneja, katsonut liikaa uutisia yms. Ja siitä varmaan myös, että olen kehittänyt itselleni jonkinlaisen pessimistisen maailman-katsomuksen. Ei nyt siitä enempää. Mutta usein toivon että olisin nuorempi, vaikken vanha ole nytkään. Tai toivon sitä, että minulla olisi tämä elämän kokemus, mutta siltikin olisin 20-vuotias tai vaikka 25. Mutta kaikkea sitä tosiaan voi toivoa... 🙂

Tuuljviiri kirjoitti:
Jatkona vielä edelliseen, että oman sisäisen maailman ymmärtäminen ja historiansa hyväksyminen on minua ainakin auttanut löytämään merkitystä siihen jokapäiväiseen elämään, ulos lähtemiseen, kaupassa käyntiin, ylipäätään aamulla sängystä nousemiseen. Kun alkaa päästä siitä arvottomuuden tunteesta, joka yleensä elämässä vain ja ainoastaan toisten ihmisten huonosta käytöksestä on aiheutunut. Huonoa käytöstä ei maailmasta pysty poistamaan, mutta omaan itseesi ja ajatuksiisi pystyt vaikuttamaan. Voit alkaa kasvaa ulos siitä arvottomuudesta, harjoitella huomaamaan arvosi ja ottamaan oman paikkasi tässä maailmassa.

Mutta se ei tietenkään tule ilmaiseksi. Täytyy olla halukas pyytämään apua ja kohtaamaan vaikeita asioita. Olen elämäni varrella paennut niin paljon, ettei se ollut enää mitenkään järkevää. Tuska sisälläni pakotti siihen, vaikeat tunteet olivat liikaa. Mutta se toi minut nyt tähän ja onneksi pysäytti ja puoliksi pakotti katsomaan niitä vaikeita asioita ja tunteita.

Elämä on  viisas, se tietää mitä me tarvitaan kasvuun, kun vaan huomataan kääntyä sitä kohti sen sijaan, että väistellään, turrutetaan tai paetaan. 

Se on totta että elämä on jatkuvaa henkistä kasvua. Jokaisena päivänä pitää kasvaa edes vähän. Ja tuntuu että silloin vain kasvua tapahtuu, kun kulkee läpi helvetillisten olojen.

Toki pitäisi ottaa oma paikka, mutta en tiedä onko se jo myöhäistä? Olen pian keski-ikäinen. Tuntuu että mun olisi pitänyt tehdä jo vaikka ja mitä. Siis tavallaan edetä elämässä. Mutta sen sijaan olen vain ottanut, vuosien kuluessa, vastaan elämän tuoman kärsimyksen. Ja yrittänyt jotenkin vain elää sen kärsimyksen kanssa. Ja kaikki aika on mennyt siihen kärsimyksen vastaan ottamiseen ja sen kanssa toimeen tulemiseen. Se saattaa olla niin että kun menneisyydessä tapahtui niitä tiettyjä asioita, niin ne iskevät nyt päin näköä. Tai siis kun mietin omaa historiaani, niin nuoruudessa, kolme vuotta oli täyttä helvettiä ja tuntuu että olen yrittänyt vain niiden kolmen vuoden jälkeen palautua. Siis koko aikuis-iän olen yrittänyt palautua.

Mutta en minä kuitenkin epätoivoon vaivu. Koska tiedän kuitenkin sen että pohjimmiltaan elämässä on vain kyse hengissä selviämisestä ja kaikki muu tulee vasta sen jälkeen... Ja minä olen hengissä...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 9 kuukautta, 2 viikkoa sitten. Syy: korjailu

Synkistä ajatuksista vielä: Alan olemaan aivan kyllästynyt omiin mt-ongelmiin. Ja varsinkin tähän lääkitykseen mikä minulla on. Eräästä lääkkeestä tulee aikamoisia haittavaikutuksia. Ja en tiedä onko siitä lääkkeestä oikeasti mitään hyötyä.

Toinen asia: Tämä yksinäisyys kyllä ketuttaa. Olen yrittänyt löytää Tinderin kautta juttu seuraa, mutta yritykseksi on jäänyt.

Tuntuu myös siltä että päivittäin elän rotkon reunalla. Tasapainottelen.

Mutta lopulta tämäkin kirjoittaminen on täysin yhdentekevää, koska tämä ei vie minua elämässä eteenpäin. Se veisi, että esim. löytäisin tinderin kautta partnerin. Mutta ei se helppoa ole. Mikä nyt olisi sitten...

Im olisi helppo ratkaisu. Mutta välttelen sitä...

Vielä täytyy tuosta lääkityksestä sanoa, että aika kamalia haittavaikutuksia aiheuttaa, mutta minkäs teet. Siis tuo lääkitys välillä aiheuttaa silkkaa kärsimystä, mutta en sitten tiedä että jos tuota erästä lääkettä ei käyttäisi, niin palaisiko sairauden oireet... Voi olla... Ketuttaa vaan niin pirusti...

Moi 89:si.
Täällä roikutaan myös... elämä on kärsimystä, nyt vahvasti. Ootko löytänyt kiinnostavia kirjoja?
Nyt on sellainen tunne taas ettei tiedä miten tässä käy.

Yritetään roikkua, kun muuta ei voi.

Pitäisi kyllä löytää kumppani mahdollisimman pian, mutta Tinderin kautta se ei onnistu... Mitäköhän muita vaihtoehtoja sitten olisi? Ehkä joku harrastus-toiminta yms... Baareissa en voi käydä enää... Kesä toki tulee ja erilaisia festareita on, mutta niihinkin liittyy vahvasti alkoholi ja itse en voi juoda... Joten sekin on pois suljettu... Voihan sitä toki vielä Tinderin kautta yrittää... Jos se sitten lopulta on se paras vaihtoehto...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 9 kuukautta, 2 viikkoa sitten. Syy: korjailu

HerKaramazov kirjoitti:
Moi 89:si.
Täällä roikutaan myös... elämä on kärsimystä, nyt vahvasti. Ootko löytänyt kiinnostavia kirjoja?
Nyt on sellainen tunne taas ettei tiedä miten tässä käy.

Yritetään roikkua, kun muuta ei voi.

Moi!

Luin Nietzschen elämänkerran noin kuukausi sitten. Kirjan nimi on En ole ihminen, olen dynamiittia. Oli kyllä erittäin hyvä. Suosittelen. Kirjassa noin 500 sivua, mutta nopeeta sen luin kun ei ollut yhtään tylsää kohtaa... Ehkä paras elämänkerta minkä olen lukenut.

Itselläni oli myös sellainen fiilis tossa pari päivää sitten, että mitenköhän tässä käy. Nyt jo vähän parempi olo...

Roikkumista tämä todella tuntuu välillä olevan...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 9 kuukautta, 2 viikkoa sitten. Syy: korjailu
• Muokattu kirjoittajan toimesta 9 kuukautta, 2 viikkoa sitten. Syy: Lisää tekstiä
• Muokattu kirjoittajan toimesta 9 kuukautta, 2 viikkoa sitten. Syy: Lisää tekstiä
• Muokattu kirjoittajan toimesta 9 kuukautta, 2 viikkoa sitten. Syy: Osa pois

Nämä ovat varmasti kysymyksiä, joihin jokainen joutuu löytämään vastaukset omalla kohdallaan. Jotenkin itse olen saanut helpotusta hyve- ja velvollisuusetiikasta. On helpompi suorittaa arkea, kun ajattelee sen olevan säädyllistä ihmiselämää.

Nyt on huono olo mielellä. En tiedä pystyisinkö lukemaan Nietzscheä? Kyseisen filosofin loppu elämä oli niin raskasta, tai en tiedä miten hän sen itse koki?

Minua on vaivannut im ajatukset ja totaalinen lamaantuminen ahdistukseen. En tiedö lamaannunko tai saisinko itseni päättämään tän roikkumisen?

Mä luin tuossa syksyllä John Steinbackin kirjoja, uudestaan. Jos kesällä olisin siinä kuosissa et pystyisin keskittyy lukemaan filosofiaa. Tosin nyt on fiilis et selviänkö tunnista, tai iltaan tän sunnuntain?

Kesä ei tunnu olevan kovin lähellä...

Mun naapurissa asuu n.25-vuotias mies joka saa huuto raivareita jolloin hän hakkaa seiniä ja kiroaa lähes kaikkea...raskasta.

Hänelle on soitettu poliiseja, ambulanssia, tehty huoli-ilmoituksia, mutta mikään taho ei tunnu ottavan "koppia". Raskasta kuunella kun itsekkin on huonoissa kantimissa.

HerKaramazov kirjoitti:
Nyt on huono olo mielellä. En tiedä pystyisinkö lukemaan Nietzscheä? Kyseisen filosofin loppu elämä oli niin raskasta, tai en tiedä miten hän sen itse koki?

Minua on vaivannut im ajatukset ja totaalinen lamaantuminen ahdistukseen. En tiedö lamaannunko tai saisinko itseni päättämään tän roikkumisen?

Mä luin tuossa syksyllä John Steinbackin kirjoja, uudestaan. Jos kesällä olisin siinä kuosissa et pystyisin keskittyy lukemaan filosofiaa. Tosin nyt on fiilis et selviänkö tunnista, tai iltaan tän sunnuntain?

Kesä ei tunnu olevan kovin lähellä...

Mun naapurissa asuu n.25-vuotias mies joka saa huuto raivareita jolloin hän hakkaa seiniä ja kiroaa lähes kaikkea...raskasta.

Hänelle on soitettu poliiseja, ambulanssia, tehty huoli-ilmoituksia, mutta mikään taho ei tunnu ottavan "koppia". Raskasta kuunella kun itsekkin on huonoissa kantimissa.

Nietzschen elämän viimeiset kymmenen vuotta oli kyllä synkkiä. Aika sekavassa mielentilassa ne vietti. Olen lukenut esim. Nietzschen Antikristus nimisen kirjan, taisi olla hänen viimeinen kirjansa, siitä paistaa läpi jo lievä hulluus. Kirjoitti sen vissiin neljäkymppisenä ja 45-vuotiaana sekosi. Toki siinä kirjassa on hyvääkin kristinuskon kritiikkiä.

Minullakin edelleen välillä im-ajatuksia, mutta annan niiden nykyään tulla ja mennä. Mieli tavallaan välillä vaan tarjoaa im:n mahdollisuutta, mutta kyllä se ajatus aina kuitenkin ohi menee...

Oletko lukenut Steinbeckin Vihan Hedelmät? Erinomainen kirja mun mielestä.

Minulla myös naapureita, jotka aiheuttavat melua yms. Joten pystyn samaistumaan tohon mitä kerroit. Olen itsekin joskus soittanut poliisit paikalle, kun melu on jatkunut aamuyöhön asti... Se on kyllä ikävä juttu...

Tsemppiä! Kyllä se kesä sieltä kohta tulee...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 9 kuukautta, 1 viikko sitten. Syy: korjailu
• Muokattu kirjoittajan toimesta 9 kuukautta, 1 viikko sitten. Syy: Kirjoitusvirhe
• Muokattu kirjoittajan toimesta 9 kuukautta, 1 viikko sitten. Syy: Osa pois
• Muokattu kirjoittajan toimesta 9 kuukautta, 1 viikko sitten. Syy: Kirjoitusvirhe

Tänään taas kohtalaisen huono päivä ollut. Olen miettinyt jatkuvasti että mikä tämän elämän pointti oikein on? Kun tuntuu jatkuvasti siltä, että elämä on pelkkää kärsimystä, kohdusta hautaan. Siis mikä sen kärsimisen tarkoitus oikein on? Miksi täytyy kärsiä niin paljon?

Tai en tiedä. Varmaan joittenkin elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista. Mistäpä sitäkään tietää. Mutta olen jotenkin niin syvästi kyllästynyt tähän, että joka päivä, koko ajan, täytyy kärsiä... Vaikka urheilen aika paljon. En syö herkkuja juuri ollenkaan. Ja muutenkin kaiken pitäisi olla ihan hyvin, niin kuitenkin elämä on täynnä tuskaa... Ei siihen tunnu olevan mitään vastausta että miksi elämä on täynnä tuskaa. Ehkä tuskainen elämä on normaali elämä. Mutta jotenkin vaan niin kyllästynyt olen tähän kaikkeen...