Suurin ja pelottavin ajatukseni on kuolema
En tiedä millon oisin aidosti tykännyt mun elämästä. Pienenä ajattelin olevani viallinenen ja vääränlainen. Muistan hävenneeni itseäni jo ala-asteella. Aina sanottiin vaan: ”Puhu. Älä ole tollanen nössykkä.”, ”Ryhdistäydy.”, ”Et tule pärjäämään elämässäsi noin…” No olen pärjännyt viimeset 25 vuotta. Miksi en saisii pärjätä jatkossakin omana itsenä? Miksi on väärin olla ujo ja hiljainen luonne? Monta vuotta miettinyt itsetuhoisesti. Nyt tuntuu että se on lähempänä kun koskaan.Kuolema. En jalsaisi enää yrittää. En jalsa mennä lääkäriin. En jaksaisi hakea apua. Mulla ei oo läheisiä kelle ouhua. Ihmisiä, jotka musta välittäis aidosti. En muista, että mulle ois edes lapsena sanottu: ”Rakastan sua, olet tärkeä. Olet hyvä juuri noin. Älä muutu. Oot kiva.” En tunne olevani kiva, koska kukaan ei ole koskaan sanonut sitä. Mille on sanottu, että oon kiva. Kehuttu ulkonäköä. Mutta luonnetta ei koskaan. Mikä siinä on vikana, väärin. Miehet kehuu ulkonäköä, mutta ei sano koskaan että oisin kiva. Ei ne sano että tykkäis musta. Kelpaan vaan yhden yön juttuihin, en läheisiin suhteisiin. Olen pomppupallo, jota heitellään muiden mielen mukaan. Olen muille vaan hauskaa hupia huoletonta. Mutta kukaan ei välitä aidosti. Tarviisin vaan jonkun välittävän ihmisen auttamaan mut tästä syvästä suosta poiiis.
Moi, ei siinä ole mitään pahaa jos on hiljainen. Sun pitää arvostaa itseäsi. Olet tärkeä. Ole ylpeä itsestäsi. 🙂 Olet kuitenkin vielä elossa, vaali joka hetkeä. Ja, tää nyt on vaan mun neuvo, mutta itse olen saanut suurta lohdutusta kristinuskosta ja uskonnollisesta kirjallisuudesta. Lue vaikka Dostojevskin Karamazovin veljekset. Mun elämää se kirja on ainakin muuttanut. Mukavaa päivää. 🙂
Hei pelottaaniin, mäkin oon pikkulapsesta saakka hävennyt itseäni ja sitä millanen olen. Koin, että varsinkin äiti ei hyväksyny sitä, että olin herkkä ja arka. Hän koitti kitkeä sen pois minusta niin, että oli hirveästi kaikenlaisia harrastuksia, urheilua ym, että reipastuisin. Piilottelin sitä, että tulin kiusatuksi tai jäin ulkopuolelle joka paikassa: päivähoidossa, koulussa ja harrastuksissa. Luulin et se johtuu siitä, että oon viallinen ja vääränlainen.
Ei oo todellakaan helppoa uskoa olevansa oikeanlainen tällaisena kuin on, kun on uskonu niin pitkään olevansa hävettävä ja viallinen. Siihen lopputulemaan oon kumminki tullu, että ei mitenkään muuten voi elää ku omana itsenänsä. Uskon, että Jumala on luonu jokaisen rakkaudessa eikä sillon voi olla vääränlainen. Kun pikku hiljaa suostuu hyväksymään sitä, että voisinkin olla hyvä tällaisena, on helpompi huomata myös sitä, että on ihmisiä, jotka pitää minusta.
Valoa ja toivoa elämääsi! 🙂🌻
no moikka millasista jutuista sitten tykkäät? itelläkin ehkä tuo ajan nopeuden hirvitys on ollu päällä lähinnä oman tytön puolesta ku se kasvaa ja kirmaa mut aika kuluu niin nopiasti ja tiiän et sekään ei joskus enää täällä iloitse sitten ahdistun...
no mäkin oon ollu aina se out casti mut oon mä saanu jonkun näkösii frendei ja yhen tosi hyvän jonka kaa voi jutella mistä vaan tänä vuonna tapahtui se oltiin me jo aieminkin oltu yhteyksissä mut syvempi juttu vasta tänä vuonna...
onko sullakin sellasta et kaikkea voisi kokeilla mut yksi nei oo kiva niit toteuttaa mulla vähän sellasta.
Täällä myös yksi itsensä vääränlaiseksi kokeva. Aikuisena olen vähän oppinut elämään itseni kanssa, mutta vaikeaa on vieläkin - joskus enemmän, joskus vähemmän.
Vääränlaisuudesta johtuva häpeän tunne oli lapsuudessa hyvin tuttu. Häpesin itseäni ja sitä, etten osannut muuttua sellaiseksi mitä minun toivottiin olevan. Vanhemmillani, etenkin äidillä, oli tapana verrata minua muihin, tyyliin "X:kin osasi käyttäytyä ihmisiksi", "mitähän X:kin ajattelee, niiden tyttö oli niin reipas", "mikset koskaan tee kuten X?". Meni vuosia ymmärtää, että vertailu ei ollut tarkoitettu ilkeilyksi vaan ohjeustukseksi ja jopa kannustukseksi, mutta pahaltahan se silti tuntuu edelleen.
pöllö2 kirjoitti 1.1.2018 20:12
no moikka millasista jutuista sitten tykkäät? itelläkin ehkä tuo ajan nopeuden hirvitys on ollu päällä lähinnä oman tytön puolesta ku se kasvaa ja kirmaa mut aika kuluu niin nopiasti ja tiiän et sekään ei joskus enää täällä iloitse sitten ahdistun...
no mäkin oon ollu aina se out casti mut oon mä saanu jonkun näkösii frendei ja yhen tosi hyvän jonka kaa voi jutella mistä vaan tänä vuonna tapahtui se oltiin me jo aieminkin oltu yhteyksissä mut syvempi juttu vasta tänä vuonna...
onko sullakin sellasta et kaikkea voisi kokeilla mut yksi nei oo kiva niit toteuttaa mulla vähän sellasta.
Mulla on just sellasta, että kaikkea haluan kokeilla. Mutta yksin ei aina haluais..
siis haluiskko sä kokeilla ihan mitä vaan vai mitkä olis sellaset mist digaat.. suosittelen käydä netissä juttui läpitte ja sitkun tulee sellanen yvä olo et just tätä haluisin kokeilla niin tuu ilmottaan ehkä meillä samoi mielenkiinnon kohteita .. mistä päin oot?
star-crossed kirjoitti 1.1.2018 21:22
Täällä myös yksi itsensä vääränlaiseksi kokeva. Aikuisena olen vähän oppinut elämään itseni kanssa, mutta vaikeaa on vieläkin - joskus enemmän, joskus vähemmän.
Vääränlaisuudesta johtuva häpeän tunne oli lapsuudessa hyvin tuttu. Häpesin itseäni ja sitä, etten osannut muuttua sellaiseksi mitä minun toivottiin olevan. Vanhemmillani, etenkin äidillä, oli tapana verrata minua muihin, tyyliin "X:kin osasi käyttäytyä ihmisiksi", "mitähän X:kin ajattelee, niiden tyttö oli niin reipas", "mikset koskaan tee kuten X?". Meni vuosia ymmärtää, että vertailu ei ollut tarkoitettu ilkeilyksi vaan ohjeustukseksi ja jopa kannustukseksi, mutta pahaltahan se silti tuntuu edelleen.
Kuulostaa niin tutulta...
Yksin ei aina haluais... Tuntuu omalta ongelmalta. Kun on joku meno mihin mennä niin tulee tehdyksi jotain. Eikä se tekemisen aihe ole niin tärkeä.
Kun olin psyk-polin ryhmässä jossa käytiin muunmuassa keilaamassa, biljardia pelaamassa, museossa tai ihan vaan kävelemässä, niin yleensä ihan mukavasti se meni aiheesta riippumatta. Mutta ei niihin yksi ryhdy.
Mistä saisi ujona aikuisena "leikkikavereita"?