Suurin ja pelottavin ajatukseni on kuolema
En tiedä millon oisin aidosti tykännyt mun elämästä. Pienenä ajattelin olevani viallinenen ja vääränlainen. Muistan hävenneeni itseäni jo ala-asteella. Aina sanottiin vaan: ”Puhu. Älä ole tollanen nössykkä.”, ”Ryhdistäydy.”, ”Et tule pärjäämään elämässäsi noin…” No olen pärjännyt viimeset 25 vuotta. Miksi en saisii pärjätä jatkossakin omana itsenä? Miksi on väärin olla ujo ja hiljainen luonne? Monta vuotta miettinyt itsetuhoisesti. Nyt tuntuu että se on lähempänä kun koskaan.Kuolema. En jalsaisi enää yrittää. En jalsa mennä lääkäriin. En jaksaisi hakea apua. Mulla ei oo läheisiä kelle ouhua. Ihmisiä, jotka musta välittäis aidosti. En muista, että mulle ois edes lapsena sanottu: ”Rakastan sua, olet tärkeä. Olet hyvä juuri noin. Älä muutu. Oot kiva.” En tunne olevani kiva, koska kukaan ei ole koskaan sanonut sitä. Mille on sanottu, että oon kiva. Kehuttu ulkonäköä. Mutta luonnetta ei koskaan. Mikä siinä on vikana, väärin. Miehet kehuu ulkonäköä, mutta ei sano koskaan että oisin kiva. Ei ne sano että tykkäis musta. Kelpaan vaan yhden yön juttuihin, en läheisiin suhteisiin. Olen pomppupallo, jota heitellään muiden mielen mukaan. Olen muille vaan hauskaa hupia huoletonta. Mutta kukaan ei välitä aidosti. Tarviisin vaan jonkun välittävän ihmisen auttamaan mut tästä syvästä suosta poiiis.