Täältä löytyy yksi, joka selvisi elossa th/sh-opinnoista. Ekan harjoittelun meinasin keskeyttää kokonaan, koska koin sen sekä henkisesti että psyykkisesti niin raskaaksi. Olin siis vanhustenosastolla ja odotin toista lastani viimeisilläni. Pidin välivuoden (lapsen saatuani) ja jatkoin taas opintoja. Sinä syksynä masennus (jota olen sairastanut teini-ikäisestä asti ja aikuisuuden kynnyksellä lääkityksellä vuosia ollut) puhkesi jälleen ja jouduin aloittamaan lääkityksen ja käynnit psykiatrilla.

Opiskelu kahden pienen (kovasti sairastelevan) lapsen ja töissä aamusta iltaan ahertavan puolison kanssa oli suoraan sanottuna järjettömän rankkaa. Minulla on myös vaikea migreeni, joka on päässyt muutaman viimeisen vuoden aikana kroonistumaan. Useamman kerran sairaalaan joutunut kesken harjoittelun migreenin katkaisuun. Viimeisen harjoittelun aikana vielä selässä pamahti välilevynpullistuma ja kävelin kyynärsauvojen avulla.

Nyt olen ollut työelämässä muutamia vuosia, ja täytyy sanoa, että hoitsun työ on kyllä rankkaa. Hirvee vastuu, kamala kiire, liian vähän henkilökuntaa, aivan liikaa potilaita ja palkka ala-arvoinen työmäärään sekä vastuuseen verrattuna. Burn out ja sairausloma... Edessä minulla työpaikan vaihto, ja tarvittaessa alan vaihto.

Mutta, vaikka tarinani karulta kuulostaakin, niin terveydenhuoltoalalla on niin paljon vaihtoehtoja, että kannattaa kokeilla kunnes löytää omansa. Älä luovuta, jos ala muuten tuntuu edes vähänkään omalta. Ja jos opintoja on jo useamman pisteen verran takana, niin sisulla sitten keräät ne loput pisteet kasaan. Tutkinto on aika kova sana työmarkkinoilla tällä lamakaudella.

Mielenterveytesi ylläpitoon kannatan satsausta nyt. Älä vedä itseäsi loppuun asti (kuten minä tein). Hae apua. Käy koulusi th:lla juttelemassa, terveysasemalla psyk sh:lla tai lääkärillä, keskustele vanhempiesi kanssa. Ota kaikki apua vastaan, minkä voit.

Kovasti tsemppiä sulle. 🙂👍

Hei!

Taitaa olla aika tavallista tuollainen ahdistus. Kirjoituksesi oli rehellinen. Valaiseva suorastaan. Miten rankkaa ja kiireistä on hoitotyö.

Koeta jaksaa hakea apua itsellesi.

Minuakin on ahdistanut kesätöissä ja ehkä nytkin töissä... Olen itsekin pulmallisessa tilanteessa, mutta ei siitä sen enempää...
Olet valinnut suunnan ja tehnyt päätöksen; se on tärkeää! Ei voi jäädä vain paikoilleen, se on huonoin vaihtoehto. Voit tehdä uusia päätöksiä. Jos ei tee "virheitä" ei tee mitään muutakaan.
Joten onnittelen aktiivisuudestasi ja yrittämisestäsi. Etukäteen ei voi tietää. Koskaan.

Teet niin tai näin, niin asiat ratkeavat. Kunhan et luovuta. Jonkinlainen tavoite on hyvä olla.

Tosi paljon voimia ja tsemppiä!

-mä

Kiitos teille vastauksista! Ihana huomata että on ihmisiä samoilla kokemuksilla, vaikka eihän tämä olo nyt kovin ihana ole!

Nyt olen toaiaan saikulla vielä pari päivää ja töihin meno pelottaa. Olen "unohtanut" elää terveellisesti ja ulkoilla vaikka olisi siihenkin ollut mahdollisuus tässä, en vain ole jaksanut tehdä mitään muuta kuin olla kotona ja nukkua. Tiedän että pitäisi mennä eteenpäin vaan, tästähän se noidankehä alkaa.

Menen töihin ensi viikolla ja pelottaa työnantajan auhtautuminen sairaslomaani, hän näkee syyn miksi olin poissa ja pelkään häne suhtautumistaan siihen. No kerron ainakin haluavani vielä yrittää työskennellä, ja enhän siihen mitään voi sanoa joa hän minut irtisanoo koska olen koeajalla. Toiaaalta se voisi olla helpottavaa mutta tarvitsen rahaa kuitenkin...

Ärsyttää tämä elämäntilanne, tietyllätavalla ajoin itsenikin tähän tilanteeseen kun en hakenut apua ajoissa ja sillon kun vielä auht hyvin jaksoin päivittäisiä asioita tehdä ja liikkua. Mitä koulu kaveritkin ajattelevat jos jätän koulun kesken, saati vanhemmat... Apua olisi pitänyt hakea jo 10 vuotta sitten, mutta mistäs 13 vuotias ahdistunut nuori poika sitä olisi tajunnut hakea, silloin opetettu oli että aina ei elämä hymyile ja pitää vaan jaksaa.

Täällä on kanssa yksi, joka pohtii paljonkin jaksamistaan ja motivaatiota koulunkäyntiin ja työssäkäyntiin. Olen yhdet opiskelut jo lopettanu masennuksen takia. Päätös oli vaikea, mutta en kyllä kadu sitä. Alotin heti seuraavana syksynä opiskelut toisella alalla, joka tuntu enemmän omalta. Sen koulun sain käytyä loppuun asti. Myöhemmin sain sitten kaksisuuntaisen diagnoosin.

Tällä hetkellä opiskelen sosiaalialaa amkissa ja työskentelen osa-aikaisesti. Koulusta olen joutunut ottamaan sairauslomaa ja rästihommia on kertynyt nyt tänä keväänä ja viime syksynä. Mietin paljon opiskelujen lopettamista, kun välillä kaikki tuntuu niin ylivoimaiselta. Minulla on vain puoli vuotta opiskeluja jäljellä, joten kaippa tässä on sinniteltävä loppuun. Mitä sitten, se on sit eri juttu.

Työstäni onneksi tykkkään, mutta jaksaminen mietityttää paljon. Meidän työyhteisö on tosi tiivis ja kaikki tietävät sairaudestani. Nyt lomalla, mutta ensi kuussa pitäs mennä takasin töihin ja nyt on sellanen olo että sairausloma saattas olla oikea ratkasu. En millään haluais jäädä töistä pois, tiedän et mun pomo joutuu pulaan etsiessään mulle sijaista. Pitäs ottaa loparit, kun ei musta siellä mitään hyötyä ole, koko aika sairauslomalla.

Sairauslomalta palaaminen oli mullekin vaikeeta. Tsemppiä siihen!

Helposti tulee ajateltua mitä muut miettii tai ajattelee, mutta tässä maailmassa ollaan kuitenkin yksin ja sit kun palat loppuun niin se kaduttaa enemmän kun muiden mielipiteet. En nyt puhu minkään lopettamisen puolesta, mutta muista kuunnella itteäs enemmän kuin muita.

Tervehdys sinulle, sairassairaanhoitaja!

Hyvä, kun kirjoittelit tänne. Luulen, että meitä on ainakin joitakin, jotka voimme jakaa kokemuksesi. Itse opiskelin aikoinaan sosiaalialalla, ja opintoihini liittyvät työharjoittelujaksot olivat toisinaan vaikeita. Lisäksi jouduin keskeyttämään muutamaksi vuodeksi opintoni, mutta sain kuin sainkin opintoni lopulta valmiiksi.

Jos opiskeleminen tuntuu tällä hetkellä vaikealta, niin pidä taukoa. Älä kuitenkaan lopeta kokonaan, sillä kesken jätetyt opinnot voivat vaivata mieltäsi myöhemmin. Lisäksi sairaanhoitajan tutkinto on niin laaja-alainen, että niillä papereilla voi hakea muutakin kuin hoitotyötä.

Jos päädyt pitämään taukoa opinnoissasi, niin perustele se hyvin. Hanki myös lääkärintodistus, jolla voidaan puoltaa välivuotta.

Sinulla on lisäksi mahdollisuus hakea Kelan tukemaa psykoterapiaa, jota suosittelen lämpimästi. Ei siis ole mitenkään myöhäistä alkaa hoitaa myös psyyken puolta, vaikka sinulla onkin ollut oireilua jo vuosia. Avun hakeminen näissä asioissa ei ole koskaan liian myöhäistä.

Toivon elämääsi kaikkea hyvää, vaikka kulku joskus "tökkiikin"!

Vaeltaja-ihmettelijä

Kiitos jälleen vastauksista kaikille!

Tuota kelan tukemaa psykoterapiaa olen tässä aluille laittanutkin, kestää vain pari kuukautta kunnes päätös sen tarpeesta voidaan tehdä. Omasta pussista olen käynyt muutaman kerran.

Tuo välivuosi tuntuu kieltämättä kaikista mukavimmalta vaihtoehdolta ja vielä jos pääsisin ns. turvalliseen pitäjään asumaan vanhempien tykö niin voisin parannella itseni rauhassa, ainakin aluksi. Sen jälkeen voisin hakea jotain työtä. Ehkä olenkin väärällä alalla, en vain haluaisi tyytyä vähempään mihin oikeasti pystyn.

Takaisin töihin meno ahdistaa aivan järkyttävästi joka taas ruokkii itsemurha-ajatuksia. Mietin että mitä muut työntekijät ajattelevat, mitä pomoni sanoo kun näkee poissaoloni syyn, miten pärjään töissä? Olen ennenkin paljon miettinyt että mitä muut minusta ajattelevat niin nyt jos koskaan se saa maksimaaliset lukemat.

Liikuntaa en ole jaksanut nyt harrastaa pariin viikkoon mikä on toki huono juttu, mutta jotenkin en näe mitään motivaatiota siihen, sillä vaikka haluan parantua, liikunnan jälkeen olisin vain virkeämpi mutta ahdistus ei katoaisi mihinkään. Kliseisesti sanottuna toivoisin vain olevani kuollut. Nämä muutama päivä on mennyt vaan sägnyssä makoillessa. 42 tunnista olen varmaan nukkunut 35 ☹️

Tuntuu että kun olen mies niin monet ihmiset eivät ymmärrä tätä tilannettani ollenkaan. Usein tämä turhauttaa. Kyllähän minä sitäkin mietin että miten olen tämmöiseksi kasvanut, miksi en ole henkisesti vahva ja välittämätön kuin muut kaverini.

Kilpirauhasarvot kävin testauttamassa ja niistä saan tiedon ensi viikolla. Kai nuo testosteroniarvot pitää vielä kysäistä jos niitä voisi mitauttaa. Toivoisin jopa että ongelma olisi noissa seikoissa, mutta vähän epäilen kyllä.

Itse opiskelin vähän aikaa erästä teveynhuollon alaa. Minulla oli myös aiemmalta alalta pitkään jatkunut ammatti-identiteettiin ja arvomaailmaan liittyvä masennus, koska koin, että nuorena valitsemani ala ei pohjimmiltaan ollut omani. Opiskeltuani terveydenhuollon erästä alaa tulin siihen tulokseen, että olen liian vastuuntuntoinen alalle. Ihmisen mielikuva toivealasta voi olla ihan eri mitä se todellisuudessa on. En halunnut, että asenteeni terveyteen kyynistyy ammatin vuoksi. Vahvuuteni on kyllä edelleen tietty kulttuuriosaaminen sairauksissa. Osaan kohdella ihmistä ihmisenä, mutta tätä kykyä voi käyttää paljon paremmin minusta muualla kuin ammatiroolissa. En halunnut sairastua vakavammin vastuuntuntoni vuoksi.

Kiitos viestistäsi white princess!

Itsellä tuo vastuuntuntoisuus tulee kanssa paljon esille, ainakin noissa somaattisissa töissä. Tuntuu samalla että en osaa ottaa sitä vastuuta niitöstä ihmisistä. Tällä hetkellä kun ei tuota jämäkkyyttä oikein löydy, niin suoraansanoen tuntuu pahalta katsoa kun muut hoitajat tiuskivat ja ärtyilevät potilaille. Kerrankin oli yksi muistamaton potilas joka etsi kotia ja suunnillen itki, halusin tukea häntä mutta samalla tajusin että siihen menee liikaa aikaa kun pitäisi olla jo jossain ihan muualla. Härski ajatus sitten pisti minut eteenpäin, eihän tuo henkilö enää parin tunnin päästä muistaisi keskusteluistamme mitään. Tämä toiminta selittyy osittain ammattitaidon puutteella; en osaa vielä kohdata ihmistä ihmisenä ja priorisoida tiettyjä juttuja, joka taas johtuu osin omista vähäisistä ihmissuhdekontakteista nykypäivänä, tuntemattomien ihmisten tarpeet ja läheisyys ahdistavat.

Olen läynyt pari kertaa psykoterapeutilla ja tunnen että siitä on ollut hieman apua. Vanhempien tuki on ollut minulle todella tärkeää. Olen menossa lääkäriin ja toivon saavani vielä sairaslomaa koska en koe olevani valmis työskentelemään vielä. Onneksi olen myös menossa keskustelemaan työnantajani kanssa mahdollisista jatkotoimenpiteistä työpaikkani suhteen. Haluan todellakin vielä tehdä töitä, mutta vielä en sinne ole valmis menemään. Se on sitten hänen päätettävissään miten nyt toimitaan, olen kuitenkin kesätyöläinen ja koeajalla.

Lääkkeet ovat mielwstäni hieman auttaneet tässä kuukauden aikana, olen oppinut käsittelemään näitä tunteita ja jopa tuntemaan jotain omaksi hyväkseni. Vanhemoien tuella ja asioiden pikkuhiljaisella eteenpäinmenemisellä on myös ollut suuri osansa.

Tarkoituksena olisi kuitenkin ensi syksynä jatkaa opiskeluja, mutta että niikseen tulee on minun nyt varmaan hyvä pitää ainakin osa tästä kesästä taukoa itseni ja terveyteni vuoksi, pää pitäisi saada sellaiselle tasolle että jaksan taas toimia. Päätös horjuttaa talouttani melkolailla ja kesällä ei kyllä mitään hurvitteluja ole tiedossa, mutta ehkä ihan hyväkin niin. Saatan jopa oppia nauttimaan elämän pienistä iloista mihin ei rahaa tarvitse. Voi olla kärjistettyä sanoa että rahat tai henki, mutta pitkällä tähtäimellä siitä saattaisi olla kyse jos en nyt ota breikkiä.

Töitä tosiaan haluan vielä tehdä, ja toivon että pääsen työnantajani kanssa yhteisymmärrykseen jatkosta esim. Keikkailun muodossa sitten joskus.

Silloin kun aloitin sairaanhoitajaopintoni jouduin pitkäaikaisosastolle työharjoitteluun ensimmäistä kertaa. Minulla ei ollut mitään kokemusta aikaisemmin hoitoalasta koska tulin suoraan lukion koulunpenkiltä. Itsetuntoni oli huono ja pelkäsin etten sovi alalle tai en opi asioita. Ensimmäinen harjoittelu oli aivan kauhea. Järkyttävää kun piti vuodepotilaita vaihdella, nostaa, vaihtaa vaippoja ja suihkuttaa.

Jatkoin kuitenkin opintoja ja taistelin. Viimeisenä vuotena löysin paikkani sairaanhoitajan työssä missä voisin viihtyä ja siksi olenkin ollut töissä päivystyspolilla ja teholla. nyt olen onnellinen sairaanhoitaja ja iloinen siitä että olen saanut hyvän ammatin. 🌻🙂🌻

Vanhusten puolelle en pysty työskentelemään, mutta arvostan niitä, jotka siihen pystyvät.

Hei "sairassairaanhoitaja"!

Kiitoksia kommentistasi. Yksin tällaisessa tilanteessa ei kyllä ole kannattavaa jättää. Juuri tuo kuvaamasi on totta. Sitä voi olla liian välittävä ihmiselämän tärkeimmän asian eli terveyden suhteen, ja juuri siksi itseasiassa ei sovellu allalle. Ihmiset tietysti tiuskivat yms. Jos on kipua niin tietysti ihmiset viestivät asiasta. Aloin itse oikeasti pelkäämään, että tosiaan sairastun henkisesti persoonallisuuteni empaattisuuteni vuoksi. Jos sitä ei vaikka arvostettaisikaan. Minulla tuli jo kamala ammattikriisi siitä, kun olisi pitänyt ymmärtää kaikki kansanosat, vaikka toisaalta ei kyllä saisi. Enhän voi millään tajuta kaikkia ongelmia. Sitten vielä tuntui,ä että ei voi mitään jos ihmiset eivät ihmisyyttä arvosta. Se mikä oli hyvää, oli se, että tosiaan sai itsekin sairastella. Sairastelu on tietyillä aloilla hyvin vaikea asia työkuvioissa. Mutta kaikkihan sairastelevat kuitenkin. Positiivista oli tosiaan se, että sai olla ihan vain ihminen. Silti asiakas saattaa olla sinua kohtaan ajattelematon. Eihän asiakkaalle voi sanoa, että on vaikka perheessä jokin vakava tilanne, eli en nyt vain jaksa. Asiantuntijuus tuolla alalla on hyvin vaativaa. Ei voi vaatia kummaltakaan osapuolelta muuta kuin ihmisyyttä kuitenkaan. Ja kun asiantuntijahan ei saisi sanoa: en minä tiedä. Terveys on minulle edelleen kaikkein tärkein asia elämässä, mutta en välttämättä halua antaa panostani ammattiroolissa niin suurta vastuuntuntoa vaativalla alalla. Mutta arvomaailmalle alan vaihtoyritys tekee hyvää. Sen puolesta hyvin antoisa kokemus. Parhaimmillaan ala kehittää ihmisenä.

Olen nyt ollut viikon kotona. Tai sanotaan että viikkoon minun ei ole tarvinnut stressata mistään kun työn puolestakin sain asiat setvittyä ja palaan sinne sitten kun siltä tuntuu. Kun sain tämän päätöksen, tunsin suunnatonta huolettomuutta ja vapautumista, saisin omaa aikaa itselleni. Tämän viikon aikana olen kuitenkin edennyt todella hitaasti ja mennyt syvemmälle ns. mukavuusalueelleni. Tällä hetkellä minua ei ahdista oikeastaan mikään, mutta samaten useat muutkin tunteet ovat latistuneet.

Olen ollut vain kotona tämän viikon. Nukkunut ja ollut tietokoneella. Välillä olen saanut tehtyä pieniä arkisia asioita, mutta motivaatio ja kiinnostus on miltei nollassa. Tiedän että tämä on pahin mitä voi tapahtua, sillä se ei edistä kuntoutumistani ollenkaan. Aamulla tuntuu parhaimmalta kun tietää että voi tehdä mitä haluaa päivällä, mutta silti en tee niitä asioita joita silloin kuvittelin tekeväni. Itsehän minun pitää itseni täältä kotoa tuonne ulkomaailmaan viedä, ei kukaan minua täältä tule hakemaan sen tiedän.

Ihmissuhteiden ylläpito tuntuu hankalalta nyt, en haluaisi sosialisoida kenenkään kanssa, en edes vanhempieni...haluan vain olla yksin. Muutama kaverikin soitellut mutta olen keksinyt tyhmiä valheita jotta saisin olla yksin. En siis koe olevani ahdistunut, surullinen, iloinen, pettynyt tai mitään muutakaan. Oloni on vain......tyhjä. Nyt vain pitäisi saada se kipinä lopettaa tupakointi ja vaikka väkisin raahata itsensä sinne lenkille, koska tiedän että mieleni piristyy siitä, jotenkin se aina vaan siirtyy seuraavaan päivään ja toistan itselleni "huomenna mä muutan tapojani parempaan suuntaan".

Toivottavasti huomenna olisi parempi päivä, tai että tuntisin edes jotain. Tämä tunteettomuus on todella kamala olotila. Olen miettinyt, että minulla on ollut aikaisemminkin hankaluuksia kokea onnellisuutta ja iloa, niin nyt tuo lääke (cipralex) ja töistä vapaalla olo on poistanut minulta ne ahdistuksen ja masennuksenkin tunteet jotka ennen vallitsivat mieltäni, joten nyt en tunne mitään voimakkaita tunteita.

Ihastumisen ja rakkauden tunteiden puuttuminen on todella ikävää, olen ihan tyytyväinen etten ole yhtä ahdistunut kuin aikaisemmin, mutta pitäisi nyt keksiä keinoja jolla saisin nuo positiiviset tunteet ainakin jollain tasolla takaisin. Tälläkin hetkellä tiedän että yksi tyttö pitää minusta ja viestittelee, mutta en oikeastaan tunne mitään. Noh, jotenkin alitajuntaisesti silti roikun tässä tytössä vaikka itsellä ei ole mitään fiiliksiä häntä kohtaan koska olen niin sekaisin oman itseni kanssa. Pitäisi vaan yrittää kertoa hänelle että nyt on vähän huono ajankohta tutustua.

No tänään oli jo ihan mukava päivä. Sain tehtyä pieniä askareita kotona ja kävin jopa kävelylenkillä josta tuli mukava olo, vaikka tosin tupakoin sillä matkalla... Noh jotenkin sain ajatuksia kasaan ja heitin röökit roskiin ja tein päätöksen lopettaa tupakanpolton. Olen siinä aikaisemmin onnistunut joten tiedän mitä on luvassa seuraavat pari päivää, ehkä jopa viikkoa. Mutta nyt ei ainakaan tarvitse stressata että joutuisi duunissa olemaan kun tupakanhimo iskee ja pahin ärsytys/ahdistus.

Tajusin että olen saanut elämääni tilanteen jossa minulla on aikaa korjata itseäni. Pari ekaa päivää vedin alkoholia ja elin epäterveellisesti, mutta toivon että saisin tartuttua terveestä elämäntavasta taas kiinni kuten minulla silloin aikasemmin oli tapana. Turhauduin vain koska ne elämäntavat eivät vieneet ahdistusta pois joten nyt olen tässä tilanteessa. Vaikka nuo 2 viikkoa tuntuu nyt menneen hieman hukkaan oman tervehtymiseni kannalta, yritän olla sen lannistuttamasta minua. Huomenna on uusi päivä.

Vaikka tilanteeni rahan ja ihmissuhteiden kannalta ei tällä hetkellä ole kovin hyvä, toivon että pysyisin elämässäni oikealla polulla tulevia päiviä ajatellen.

Takaisin lähtöruudussa. Eilen tuli vedettyä kännit ja rahaakin paloi liikaa. Tänään ahdistus on taas ollut läsnä ja tuntuu että olen umpikujassa. Osittainhan se johtuu morkkiksesta ja aivokemioiden viturallaan olosta alkoholin takia, mutta tulevaisuutta on nyt tosi vaikea tarkastella.

Miksi taas join? Eilen oli ahdistunut olo ja päätin sitten hankkia teko-onnellisuuden alkoholin avuin. Ilta meni muuten ihan kivasti, mutta rahaa meni liikaa ja yölläkin olin kännipäissäni soittanut musiikkia liian kovalla kerrostalossani. Olin myös jutellut jollekin koulukaverilleni jolle en ole aikaisemmin jutellut, voi huoh. Masentaa kyllä ja taas asetin uuden päivän tilanteeni korjaamiselle 7.7.2014, ties monesko kerta yritän taas itseäni tästä suosta nostaa.

Tämä vallitseva tyhjä ja TYHMÄ olo on kyllä inhottavaa. Miksi olin taas niin idiootti että annoin alkoholin viedä vaikka tiesin jo ensimmäistä kulausta ottaessa että tästä ei seuraa minulle mitään hyvää. Ensi syksynä olisi tarkoitus jatkaa opintoja ja ehkä jopa olla töissä loppukesästä, mutta tällä etenemisellä niistä ei tule mitään. Mietin kokoajan, että pitäisi aloittaa liikunta ja positiivinen ajattelu, koska sitten se aina viivästyy ja viivästyy ja kohta onkin liian myöhäistä mikäli haluan pitää kiinni ensi syksyn opiskelutavoitteista.

Kuukausi on mennyt, noh, hukkaan. Kuukausi sitten koin onnea siitä, että sain töistä sairaslomaa ja olin innoissani että nyt voisin alkaa korjaamaan itseäni. Mutta tämän kuukauden olen vain vahingoittanut itseäni lisää ja tehnyt kaikkea tyhmää uhkapelaamisesta ryyppäämiseen. Itseänihän voin vain syyttää. Vaikka elämä tuntuu taas olevan solmussa entistä pahemmin, jotenkin jaksan uskoa että tulevaisuudessa on minulle jotain parempaa. Hetkessä ei saa ihmeitä aikaan, mikä minua vähän vaivaakin. Mietin päivittäin että saanko itseni sellaiseen kuntoon kahdessa kuukaudessa että jaksaisin opiskella ja tehdä töitä? Tällä menolla se ei tule kuuloonkaan, mutta ärsyttää kun minussa ei ole miestä edes kokeilla.

Taas heittelee omat fiilikset! Lenkillä käytyäni tuli yllättävän hyvä olo. Tein myös pieniä töitä kotona kun kämppäkin on tässä parin kuukauden sisällä muuttunut vähän sotkuiseen kuntoon...

Lenkillä käydessäni muistin taas kuinka hyvän olon siitä jälkeenpäin saa ja tajusin että nuo terveelliset hyvää oloa tuottavat asiat ovat päässeet unohtumaan. Pitää siis tavallaan opetella asioista nauttiminen ja asiat uudestaan, pienin askelin. Syvimmillä masennuksen kourissa ei jaksa edes sängystä nousta saati tiskata, mutta sitten kun jollain ihmeen voimalla ottaa sen tiskiharjan käteen ja tiskaa ne tiskit niin tulee parempi olo. Pitkään nyhjötin kotona ja mietin että "pitäisi harrastaa liikuntaa" jne. mutta jotenkin en uskonut itseeni tai siihen että se auttaisi tätä tilannetta. Sitten toistaen itselleni että ei tämä olo tästä itsestään parane minkään taikatempun tai pillerin avulla, sain itseni sinne lenkille ja olotila koheni huomattavasti.

Kai se niin on että masentuneena ne asiat tuppaavat siis unohtumaan ja päällimmäisenä on vaan itsesyytökset ja negatiivisuus. Kun näitä negatiivisia tunteita alkaa kääntämään positiivisiksi "mahdollisuuksiksi" niin pikkuhiljaa huomaan kohenemista omassa olotilassa. Toinen asia mikä myrkyttää mieltäni on se "kaikki mulle heti nyt"-ajattelu. Halusin mahdollisen suoran tien paranemiseen ja jotenkin koin että minun ei tarvitse asialle tehdä mitään, mikä taas aiheutti lisää ahdistusta kun ne asiat eivät parantuneetkaan. Voi olla tyhmää luettavaa kun toistan sitä itsestäänselvyyttä tässä että pitää itsekin tehdä asian eteen jotain 😀 Mutta huomasin sen ongelman masentuneena, että silloin ei halua aloittaa sitä parantumista vaan jotenkin kieltää sen itseltään eikä usko siihen, vaikka se ensimmäisen askeleen ottaminen (vaikka sitten suihkussa käynti) ja ne pienet jutut mistä aloittaa ovat ne tärkeimmät masennuksen kierteestä poispääsyyn. En tietenkään allekirjoita tätä kaikille, mutta minua tämä ainakin auttoi sairasloman ja mahdollisesti lääkityksen kannattelemana.

Tupakointi pitäisi vielä saada loppumaan ja nyt tavoitteena on karistaa muutama lisäkilo jotka tässä temmellyksessä on tullut hankittua. Olisi mukava päästä takaisin töihin vaikka elokuun alusta ja ensi syksyn opiskelutkin alkavat lähestyä, onhan tässä vielä kesää. Pari kuukautta on mennyt kuin sumussa. Nyt jos saisin aivoni virkistettyä tuon liikunnan ja ruokavaliomuutoksen kautta niin sitten voisin alkaa käsittelemään niitä työhön ja opiskeluun liittyviä ahdistuksen tunteita jotta selviäisin ensi vuodesta ja voisin vaikka tienata vähän rahaa kun tuo talous on mennyt vähän läskiksi, ensiksi pitää kuitenkin oppia käymään kaupassa hermoilematta.