Surun käsittely ja kaikki muu
En tiedä mistä aloittaa. Olen parikymppinen ja juuri syksyllä ammattikorkeakoulussa aloittanut opiskelija. 4,5 vuotta sitten poikaystäväni kuoli onnettomuudessa ja tuntuu, että en ole vieläkään käsitellyt koko aihetta kunnolla. En vain tiedä mistä aloittaa surun käsittely? olen itkenyt ja itkenyt ja puhunut, mutta tuntuu ettei se riitä. Minulla on nykyään uusi ihana avomies, mutta tietenkin suhdettamme on varjostanut tämä kuolemantapaus…En haluaisi rasittaa häntä enempää näillä omilla ongelmilla ja tuntemuksillani.
Olen aina ollut hyvin herkkä ja ujo, sekä hyvä piilottamaan omia tunteitani. Jotenkin tuntuu, etten saa näyttää heikkouttani tai suuttumustani… vaikka eihän kukaan tuomitse minua tunteiden näyttämisestä. Olen jotenkin hukassa persoonallisuutenikin kanssa ja nyt näiden vuosien jälkeen olen alkanut olemaan entistä ahdistuneempi päivä päivältä ja ehkä jopa masentunut. Tuntuu, etten osaa olla oma itseni ihmisten kanssa ja olen alkanut eristäytymään…
Psykologilla kävin onnettomuuden jälkeen pari kertaa, mutta se ei tuntunut luontevalta, enkä osaisi kuvitella itseäni sinne enää…
Moi,
mulla kuoli vähän aikaa sitten äiti ja kuukausi sitten kuoli mummo. Huomasin, että äidin hautauksen ja muistotilaisuuden jälkeen olo koheni. En pystynyt itkeämään vaikka olisin halunut. Juttelin oman lääkärin kanssa joka kertoi, että johtui lääkkeistä. Lääkkeet estävät voimakkaita tunteita. Äiti oli ja tulee olemaan läheinen jota mietin joka päivä. Mietin mitä kaikkea jäi sanomatta. Menee vuosia ja kenties en koskaan pääse eroon surua.
Otan osaa suruunne.
Surusta ei kai koskaan pääse ohi mutta sen kanssa oppii elämään.
Jotenkin se suru aina tulee esiin, kuten nyt keskellä yötä, piti nousta suremaan.
Aikani tässä suren ja valutan pari kyyneltä, sitten taas jaksaa jatkaa.
Hei,
mitäs jos olisikin niin, että et "rasittaisikaan" poikaystävääsi asialla, jos käsittelisitte sitä yhdessä? Mitä jos olisikin niin, että poikaystäväsi olisikin ennemmin "otettu" kuin rasittunut, jos voisi auttaa sinua vaikeassa asiassa? Vaatii varmasti paljon luonteelta - varsinkin jos olette kovin nuoria. Mutta minä ainakin miehenä haluaisin olla tuollaisessa asiassa tukena jos meillä olisi vastaava tilanne. Kannattaa varmaan ihan kysyä, että voisiko hän käsitellä kanssasi asiaa. Rohkeutta!