Angel of Death kirjoitti 3.10.2012 15:13

En tiedä mihin muualle purkaisin pahaa oloani.
Olo on nyt niin surullinen ja epätoivoinen, etten tiedä mitä pitäisi tehdä tai miten päin olla.
Mietin, olisi niin vaan helpointa lopettaa tämä kaikki suru tuohon lääkepurkkiin.
Itken ja murehdin päivästä toiseen, en ole syönyt mitään neljään vuorokauteen. Ei näy valoa eikä toivonkipinää enää missään.
Olen koittanut elää päivä kerrallaan tähän asti, mutta viikonloppuna kaikki pienikin onnellisuudentunne musertui puolisoltani saaman kohtelun vuoksi. Hän ja koirani ovat olleet ainoa valo pitkään aikaan, mutta nyt tuntuu siltä, etten jaksa edes huolehtia koirastamme. Katson vain sen suloista olemusta ja purskahdan itkuun. Mielessä ajatus siitä miten kaikki pärjäisivät ilman minua.
Elämänilo ja -halu ovat kadonneet.

Onko vain aika luovuttaa?

Useinhan nuo purkaukset muilta ovat satunnaisia, eivätkä siten toistu säännöllisesti. Mielestäni kannattaisi keskittyä niiden todellisten ongelmien syiden lieventämiseen. Helpommin tietysti sanottu kuin tehty, mutta pysyvältä tuntuvat ongelmat ovat se todellinen huonon olon lähde. Omassa tapauksessa kyse on työttömyydestä, joka syrjäyttää ja vie vähäisenkin taloudellisen liikkumatilan. No, tällöin on tietysti ollut pakko sopeuttaa kulutusta kaikin keinoin, mikä on lieventänyt ainakin sitä tuskaa.

Luovuttaminen ei voi olla koskaan oikea ratkaisu: yritä aluksi miettiä, mitkä ovat niitä asioita, jotka edistävät SINUN henkistä hyvinvointiasi.

Hei!
Minullakin on elämänhalu kadoksissa. Ei silti luovuteta vaan yritetään yhdessä katsoa eteenpäin. Olet miehellesi tärkeä ja varmaan monelle muullekin. Rukoilen puolestasi Angel öf Death.

Kiitos arka!
Tukahduttavaa olla surullinen joka päivä ja yö, kokoajan! En keksi enää ratkaisuja asioihin. Mietin vain, että yritänkö pinnistellä päivästä toiseen vain sen vuoksi, että tämä kaikki paha olo jatkuisi ja toistuisi ja kasautuisi jälleen.

Täälläkin kokemusta surusta pitkältä ajalta. Koetinpa päästä siitä eroon parilla pilleripurkillisella. Tänään olen sitä mieltä että hyvä kun ei ihan onnistunut, vaikka surun ja masennuksen viitta edelleen laahaa perässä niin että 'täytyyhän sen näkyä kaikille' ulkona kävellessä ja marketin jonossa ja muualla. Elän sen varassa että tuolla jossain on jälkikasvua, vaikka en voi heitä jatkuvasti olotilallani kuormittaa. Moni asia jää tekemättä, elämää jää elämättä, enkä voi syytä siihen kipata kenenkään toisen niskaan. Asiat vain ovat kääntyneet siihen suuntaan osin sattuman osin omien valintojen kautta. Useammanlaista lääkehoitoa ja osastohoitoakin on takana, edessä en tiedä mitä. Huonoimpia päiviä rytmittävät lääkkeenotot. Vähänkään parempina on pakotettava itsensä edes joskus asioihin, joista aiemmin on saanut iloa... nyt vaan kovin vaihtelevalla menestyksellä. Viitta kun on aina matkassa. Illalla koetan miettiä että jospa huomenna kuitenkin tapahtuu jotain, joka hetkeksi haihduttaa viitan ja tuo jotain ilonaihetta siten että se myös sillä hetkellä ilolta tuntuu.

Välillä tuntuu, että asiat ehkä alkavat järjestyä, mutta tunne kestää viisi minuuttia korkeintaan. Ihan kuin kirjoitettu olisi, että joku asia menee pileen heti kun tuntee edes hiukan elämän voittavan. On se sitten uusi lasku perinnästä tai ulosotosta tai joku muu vastoinkäyminen, joka saa maailman taas romahtamaan.
Miksi, miksi vaan aina käy näin???

Olen usein ihmetellyt kun kaikkein huonoimmat hetket tulevat kuinka ne silloin tuntuvat 'vain realismilta'. Samaten ihmettelen juuri noita lyhyitä optimistisia hetkiä. Nekin tuntuvat 'tosilta' mutta jotenkin eri tavalla, köykäisemmiltä. Hyvän hetken haihtumiseen ei paljon tarvita, yksi jostakin mieleen pulpahtava 'fakta' riittää.