Tiedän miltä sinusta tuntuu. Minun mummini kuoli viime vuonna ja suru oli valtava. Kävin katsomassa häntä niin usein kun vaan pystyin, mutta silti toivoin että kumpa olisin ehtinyt vielä yhden kerran. Tuntui etten ehtinyt kunnolla sanoa heippa.

Suru oli niin valtava, etten tiennyt miten päin olisin ollut. Koko ajan itketti ja ikävä sattui ihan fyysisestikin joka paikkaan. Olin surusta niin lamaantunut, etten pystynyt opiskelemaan vähään aikaan. Lisäksi tuntui että olin yksin asian kanssa. Ei ollut oikein ketään kenelle puhua. Kirjoitin päiväkirjaan mummista kaikki mahdolliset muistot mitä mieleeni tuli. Katselin valokuvia ja mummin tavaroita, yritin vaan muistella mille hän tuoksui.

Luulin ettei suru helpota koskaan. Olin kuitenkin väärässä. Mummin kuolemasta on nyt yli vuosi ja surutyö on mennyt eteenpäin. Valtava ikävä on vieläkin ja antaisin mitä vaan, että saisin nähdä mummini vielä kerran. Olo ei ole kuitenkaan niin tukala enää ja pystyn muistelemaan häntä itkemättäkin. Mietin kaikkia niitä hyviä asioita ja ihania hetkiä hänen kanssaan.

Sinullakin on varmasti paljon hyviä muistoja rakkaasta mummustasi ja niitä kukaan ei voi viedä sinulta pois. Tiedän että sinulla on nyt paha olla ja varmasti tuntuu, ettei mikään helpota ikävää. Eikä juuri nyt tarvitsekaan. Sinulla on lupa olla surullinen.

Aika auttaa surussa, mutta se ei tarkoita että pitäisi unohtaa. Rakasta ihmistä saa muistella ja ikävöidä. Minä käyn usein hautausmaalla viemässä kynttilän tai kukkia. Siellä käydessä tulee aina hyvä mieli ja tuntuu, että olen mummia lähellä.

Jos käyminen sairaanhoitajalla ei riitä, niin on olemassa myös sururyhmiä. Seurakunnat niitä yleensä järjestävät ja niihin saa mennä vaikkei olisi seurakunnan jäsenkään.

Kirjoita toki tänne kuulumisia ja tunteitasi. Täältä saat vertaistukea. Toivon sinulle kamalasti voimia ja toivon että jaksat odottaa. Aika todellakin auttaa, myös surussa ja ikävässä.🙂🌻

Otan osaa suruusi.

Voit mennä kriisikeskukseen puhumaan jos kirjottaminen ei riitä. Sinne pitää kyllä ensi soittaa.