Sumussa ja pää pyörällä
Olen kerännyt voimia kerätä ajatuksiani yhteen kokoon jo vuoden verran, nyt tuntuu siltä, että tämä painolasti alkaa olla jo liian suuri taakka minun harteilleni.
Ahdistuskohtaukset alkoivat viime maaliskuussa, kun yhtäkkiä sain potkut työpaikastani. Työnantaja oli hämärä, palkkaa ei koskaan maksettu ajallaan eikä tuntilistoja yms ollut ikinä nähtävillä. Sain potkut neljän kuukauden määräaikaisen työsuhteen toiseksi viimeisenä päivänä – koeajan perusteella. En saanut syytä potkuille, en selitystä. Olin ammattitaitoinen, tunnollinen ja asiakkaiden pitämä työntekijä, ja iloitsin isompiin tiloihin muutosta ja uudesta luvatusta työsuhteesta, jota en koskaan nähnyt. Epäilen, että potkut tuli siitä syystä, että kritisoin turhan äänekkäästi kaksi viikkoakin myöhästyneitä palkanmaksuja. Ahdistuskohtaukset liitän siihen, että taloudellisesti turvattuna pitämäni elämä törmäsikin seinään. Tajusin, kuinka paljon muiden ihmisten armoilla täällä oikein ollaan. Hain ammattiliitolta apua, ja pitkän miettimisen jälkeen sain vastauksen, ettei asiaa kannattanut ajaa eteenpäin. Asia jäi osaltani ikään kuin ilmaan.
Sain uuden työpaikan, pidin työstäni. Siihen asti, kun työnantaja päätti pidättää palkastani asiakkaiden palauttamia tuotteita, väärin pinottuja lavoja ja kaiken lisäksi odotti, että työntekijät korvaisivat palkan lisäksi menetykset myös ilmaisilla työtunneilla. Me työntekijöiden kesken juttelimme asiasta ja päätimme, että jotain tarvitsee tehdä. Soitin ammattiliiton ja työsuojelupiirin läpi ja kysyin neuvoa, suora neuvo oli se, että työnantaja menetteli väärin. Rohkeasti ilmoitin asiasta työnantajalle ja työnantajan kysyessä muilta työntekijöiltä mielipidettä palkanvähennykset eivät haitanneetkaan yhtäkkiä työ”kavereitani” niin paljon… Vihainen työnantaja soitti taas minulle, haukkui minut yhteistyökyvyttömäksi ja lupaukset syksyllä jatkuvasta työsuhteesta sopivasti unohdettiin ja vähätkin työtunnit poistettiin listalta.
Työsuojelupiirin ainoa neuvo minulle tässä pisteessä oli se, että asia on sovittava minun ja työnantajan kanssa, josta tietenkään ei tullut mitään. Sain potkut. Niille työntekijöille, jotka olivat pysyneet hiljaa, ei käynyt kuinkaan. Ammattiliitolta en saanut taaskaan tyhjiä neuvoja ja sympatiaa parempaa, joten heitin koko jäsenyydellä vesilintua.
Hain kouluun ja pääsin. Syksystä asti olen tuntenut, että koulu on ainoa paikka, jossa minulla ja mielipiteilläni on väliä. Samalla aloin miettiä, miksi kouluissa opetetaan ideologista kuvaa maailmasta, jossa toimitaan yhteisten sääntöjen perusteella kun työmaailmassa kuitenkin pätee viidakon laki, jossa oman pienen puolensa pitävä poistetaan yhteisöstä. Miksi meillä on ylipäätään työsuojelulait, kun se ei kuitenkaan suojele meitä? Olen miettinyt pääni puhki siitä, olenko oikeasti kamala ihminen, mutta jutellessani koulun opettajien ja oppilaiden kanssa olen saanut vain varmistuksen sille, että olen toiminut oikein. Minä olen hyvä ihminen, kukaan ei vain näe sitä.
Olen nyt työharjoittelussa varsin hyvämaineisessa yrityksessä, josta on lupailtu jo kesätyöpaikkaakin, jopa pidempääkin työsuhdetta. Ainoa ajatus, joka pyörii nyt päässäni, on se, että jossain vaiheessa työnantaja kuitenkin päättää, että tuota tyyppiä ei kiinnosta… vaikka todella pidän työstäni. Olen sujuva asiakkaiden kanssa, saan työt tehtyä nopeasti ja kunnollisesti ja saan paljon hyvää palautetta. Olen kuitenkin varma, että jossain vaiheessa joku vain päättää, että minä en kuulu heidän seuraansa. Oloni on kuin hyeenalaumassa, jossa haistetaan haavoittunut.
Minulla on aiemmasta työpaikastani (sellaisesta, jossa oli aikanaan hyvä olla) pari hyvää kaveria, joiden kanssa olen tekemisissä. Olen huomannut, että arvostelen itseäni verrattuna heidän elämäänsä. Masennun, koska en todennäköisesti ikinä saa itselleni kumppania, olen liian tylsä, läski, tyhmä ja arka ottamaan yhteyttä vastakkaiseen sukupuoleen. Olen yrittänyt nettideittailua, mutta miehet arvostelevat vain ulkonäön perusteella, ja ylipainoisena ei saa montaakaan vastausta. Olen 27-vuotias nainen ja mies”suhteeni” voi laskea puolella yhden käden sormista, näistäkin yksi tartutti minuun klamydian, joka on jyllännyt kropassani jo vuosikausia ja nyt vasta todettu. Pelkään, että olen niin sairas, että kuolen pian. Alavatsa on kipeä päivittäin ja tuntuu siltä, että sisälläni kasvaa jotain ikävää. Terveydenhoitaja ei tunnu ottavan minua vakavasti, sanoo vain, ettei todennäköisesti mitään ole, ei kannata tutkia enempää. Haluaisin perusteellisen terveystutkimuksen, mutta saan aina apua hakiessani sen käsityksen, että minua pidetään luulosairaana. En luule olevani sairas, haluaisin vain varmistuksen, etten ole.
Asun sukulaisen luona, ei ole rahaa jolla asua yksin. Ehkä sitten jos kesätyöpaikka varmistuu, luultavasti vasta sitten, jos pidempi työsuhde toteutuu. Opintolainan takaisinmaksut tekevät mahdottomaksi sen, että voisin asua vuokralla pienessäkään asunnossa ilman kokopäiväistä työpaikkaa.
Haluan elämältä sen, mitä muutkin saavat, talon tai edes asunnon, miehen, lapsia… Tällä hetkellä minulla ei ole hajuakaan, miten ne saisin. Tuntuu, että elän elämääni täysin sumussa. En tiedä, mihin päin mennä ja mitä tehdä, että saisin haluamani.
Kävin ahdistuskohtausten takia kerran paikallisessa mielenterveystoimistolla, enkä ole mennyt uudestaan. Iso osa mielenterveydestäni (tai sen puutteesta) johtunee siitä, että minulla on ylipainosta (BMI 30) johtuva hyvin huono itsetunto. En tunnista itseäni edes peilistä. Hoitajakseni sattui nainen, jolla oli vielä vakavampi paino-ongelma kuin minulla, joten en tuntenut sopivaksi, että olisin itse valittanut omasta suhteellisesti pienemmästä paino-ongelmastani.
Minua on kiusattu pienempänä koulussa ja myöhemmin työpaikalla. Mikä minussa on sellaista, joka vetää kiusaamista puoleensa kuin magneetti ja miten voisin löytää itsestäni sen, joka estäisi sitä tapahtumasta tulevaisuudessa?
Olen nyt kohta vuoden asunut sukulaiseni kanssa, ja alkaa tuntua, että pelkään yksin muuttamista ja yksin jäämistä. Ahdistuskohtauksen aikana minulla on itsetuhoisia ajatuksia, pelkään että yksin asuessa saattaisin vahingoittaa itseäni, jos ahdistuskohtaus on oikein paha.
Olen kadottanut sen päämääräisyyden tunteen, joka elämällä joskus tuntui olevan. Jokainen päivä on vain edellisen toistoa. Kieltäydyn nykyään haaveilemasta menestyksestä ja uralla etenemisestä, koska joutuisin kuitenkin vain pettymään.
Kirjoitan tähän varmaan jossain vaiheessa lisää, koska vuoden verran olen miettinyt, mitä minä haluaisin sanoa, enkä todennäköisesti muista kaikkia tärkeimpiä tässä yhden naputtelun aikana. Kiitos, että sain purkaa…
Sain tiedon sopivasta asunnosta, johon opiskelijabudjetillakin olisi varaa. Nyt huomaan pelkääväni sitä, että edellisten työnantajieni epärehellisyyden perinne jatkuu nykyisissäkin, vaikka nykyiset tuntuvat rehdeiltä, mukavilta tyypeiltä. Pelkään vain saman kaavan toistumista, enkä tiedä, kestäisinkö uutta syrjään sysäämistä.
En tiedä, pitäisikö minun rohkeasti puhua peloistani työnantajani kanssa, se ainakin hälventäisi pelkojani. Toisaalta jos puhun mitään, minua voidaan pitää hulluna ongelmatapauksena joka ainakin halutaan pihalle. Tuntuu, että minua pidetään epäluotettavana tai epärehellisenä, koska en pysty luottamaan keneenkään.
Minun pitäisi kai käydä juttusilla psykiatrilla, mutta olen aina joko koulussa tai töissä, enkä oikein voi jäädä pois kummastakaan, tuntuu että pettäisin jonkun odotukset. Sain tänään todella pahan ahdistuskohtauksen ja tuntuu, että jotain hoitoa olisi saatava.
Luruna, hyvä kun uskalsit purkaa ajatuksiasi. Huomasitko miten olo jo hiukan keveni?
Oletko tämän sukulaisesi kanssa pystynyt puhumaan ajatuksistasi?
Eikö olekin epäreilua tämä maailma, kun jos olet rehellinen ja teet oikein, potkitaan sinut pellolle...Olen samanlainen, että haluaisin kaikkien tekevän asiat sovitun mukaisesti, ja otan asian puheeksi jos homma ei toimi. Tosin pikkuhiljaa olen oppinut pitämään suuni kiinni...Työnantajani arvostaa rehellisyyttäni, mutta olen huomannut että työkaverini vähän pelkäävät minua, että milloinkahan sanon jotain ei niin miellyttävää. Jos kerran yhdessä on sovittu että asioista puhutaan, niin miksi sitten en puhuisi? Mielestäni osaan kuitenkin puhua ystävällisesti...
Suosittelen että haet apua itsellesi. Minulla ahdistus ja tunteitteni piilottelu meni niin pitkälle, että sain paniikkikohtauksen ja sairastuin vaikeaan masennukseen. Siitä on jo monta vuotta aikaa, ja olen selvinnyt.... Mutta mene ihmeessä juttelemaan jollekin, terveydenhoitajalle tai lääkärille,..pääasia että saisit puhua ja purkaa ahdistustasi, ennenkuin se menee pahemmaksi.
Mullakin painoindeksi on 30 tai ylikin, mutta en koe sen vaikuttaneen ahdistukseeni tai masennukseeni. Isokin ihminen voi olla sinut itsensä kanssa.
Kirjoittele nyt kuitenkin ainakin tänne....Sain aikoinaan psykologiltani neuvon, että jos ahdistus iskee, niin kirjoita,kirjoita, kirjoita, mitä mieleen tulee, vaikka samaa lausetta niin kauan että ahdistus lievenee. Auttoi! Kokeilepa!
Tänään on taas vaikea päivä... Sukulaiselle en ole voinut kertoa mitään, koska hän vähättelee tunteitani. Jos kerron että minua väsyttää, minulla on paha olla, en luota keneenkään eikä kaikki ongelmani johdu minusta, hän haukkuu minut laiskaksi ja tyhmäksi. Paras olla siis sanomatta mitään. Tänään hän heitti raivarin, koska television kaukosäädin oli hävinnyt. Ehkä paras terapia olisi perheterapia, että pääsisimme edes yhteisymmärrykseen. Tunnen, että minua syyllistetään siitä, ettei minulla ole työpaikkaa, rahaa, asuntoa. Ehkä eniten ahdistuskohtauksia aiheuttaakin se, että hän odottaa minun löytävän huipputyöpaikan juuri nyt, tällä minuutilla, ja josta minua ei ikinä erotettaisi. Voi miten helppoa olisikaan, jos kaikki olisi hyvin, mutta kun ei ole. En saa työtä, en palkkatuloja, enkä sitä kautta mitään muutakaan, missä kaikki muut tuntuu onnistuvan. En uskalla elää sosiaalituillakaan, koska opintolainat ja laskut tuntuvat ylitsepääsemättömän suurilta. Hän itse on mennyt kahteen työhön 70-luvulla, jolloin oli helpompi päästä töihin. Hän ei ehkä tiedä, miten vaikeaa nykytilanteessa on löytää työpaikkaa, varsinkin jos opiskelee samalla ja joutuu kieltäytymästä työtunneista koska pitää olla koulussa.
Istuin kahvilla muutaman ystäväni kanssa pari päivää sitten, ja tajusin, miten ulkopuolella nykyään olen. He ovat samassa työpaikassa keskenään ja puhuvat työasioistaan, minä en ymmärrä siitä mitään. Olin hiljaa nurkassa ja kuuntelin. Mietin, olisiko parempi idea katkaista välit ystäviin vai olla vaan mukana, vaikka tuntuukin ulkopuoliselta. Toisaalta nämä on parhaat ystävät, joihin minulla on ikinä ollut ilo tutustua.
Olen nyt työssäoppimassa ja vaikka alustavasti onkin lupailtu kesätyöpaikkaa ja ehkä pidempääkin työsuhdetta, en jaksa luottaa siihen. Tuntuu että vaikka teenkin käskettyä työtä niin hyvin ja niin tehokkaasti kuin inhimillisesti mahdollista, en yletä työnantajan odotuksiin. Tunnen syyllisyyttä siitä, kun pidän ruokatunnin tai lähden pois töistä työajan loputtua. Olen huomannut kaipaavani sitä yhteisöllisyyden tunnetta, joka oli aiemmassa työpaikassani.
Annoin tarjotun asunnon pois, koska tässä elämäntilanteessa olen varma, että en pystyisi selviytymään itse ahdistuksesta. Pelkään kuolevani, tai jatkamalla elämää kuolemanpelossa, vailla mitään toivoa tulevaisuudesta tai päämäärästä. Jotenkin haluan uskoa vielä siihen, että jonain päivänä asiat ovat hyvin, mutta tuntuu toivottomalta, että asiat eivät ole hyvin juuri nyt, eivätkä ole parantumassakaan. Pelkään hoitoon hakeutumista, koska jos minut määrätään osastohoitoon jää opiskelu, työssäkäynti, kaikki. Minulta otettaisiin pois kaikki vapaus ja viimeinenkin toivo siitä, että minä olen osa tätä maailmaa.
Joskus tuntuu, että kaikki ihmiset pelaavat jotain peliä, eikä minulle ole kerrottu, miten sitä pelataan.
Pelkään hoitoon hakeutumista, koska jos minut määrätään osastohoitoon jää opiskelu, työssäkäynti, kaikki. Minulta otettaisiin pois kaikki vapaus ja viimeinenkin toivo siitä, että minä olen osa tätä maailmaa.
Ensinnäkin sut tuskin määrätään osastohoitoon. Ja toiseksi jos sinut määrätään osastohoitoon, niin lääkärit näkevät tilanteesi niin pahana, että sinun kannattaa mennä osastohoitoon, joten sinunkin kannattaa olla heidän kanssaan samaa mieltä. Osastohoidosta ei ole pelkästään haittaa. Yksi hyöty voi olla se, että huomaat, että tilanteesi ei ole ihan niin huono kuin mitä luulet ja pelkäät.
Sinä opiskelet ja käyt töissä ja aikataulusi on niin tiivis, ettet löydä aikaa lääkärille tai vastaavalle. Siinä pelkästään on jo tarpeeksi ainesta ahdistuskohtauksille ja pahalle ololle. Oletko uupunut? Lisäksi epäilen, että et harrasta liikuntaa, joka auttaa mm stressien poistossa. Ja tilanteesi muuten kuulostaa olevan hyvin epätyydyttävä, etkä näe mitään keinoja, miten saisi siitä tyydyttävämmän. Siinä on lisää ainesta.
Luulen, ettet ole huono tai erilainen ihminen, olet ehkä esim. hyvin väsynyt ihminen. Lisäksi haluat, että kaikki on oikein ja kun mikään ei ole oikein, niin pettymys pettymyksen perään aiheuttavat sinulle paljon turhautumisia.
Vaikuttaa siltä, että kehitys menee siihen, ettet uskalla haaveilla tai luottaa ihmisiin tai yrityksiin ja koet myös omaa voimattomuuttasi vaikuttaa asioihin jotenkin. Jos kehitys jatkuu siihen suuntaan, niin voi hyvin olla, että päädyt lopulta sinne sun niin vihaamaasi pakkohoitoon. (ok ok,et päädy ikinä, kuhan sanoin) Kannattaa siis jatkaa uskoa ihmisiin, vaikka joutuisikin pettymään, haaveilla, vaikka et saisi haluamaasi ja toivoa että fortuna hymyilee kerran sinullekin. Ja levätä. Emme nyt tiedä, miten, mutta voihan käydä niinkin, että kerran vielä sinut löytää työpaikka, joka kunnioittaa ahkeria ja rehellisiä työntekijöitä ja mies, joka löytää sinusta helmen ja sen mukana muuta. No onhan monet löytänyt. Ja vaikka sun kävisikin mahdollisimman huonosti, etkä niitä saisi, niin pitäähän maailmassa olla keinoja elää ilmankin noita. Eläähän moni. Täytyy siis varautua pahimpaan mutta toivoa parasta. 🙂 Maailmassa ja meissä on paljon pahaa, mutta on myös paljon hyvää ja jos kieltäydymme näkemästä hyvää ja keskitymme pahaan, niin meistä on suuri vaara tulla joko pahantekijöitä tai masentuneita tai masentuneita pahantekijöitä.