Moi,
Olen vasta vuosi sitten valmistunut siivousalalle. Mullekaan ei tämä työ oikein sovi, tai kyllä se nyt menee, mutten usko että sitä loputtomiin jaksan tehdä kun olen nyt jo iltaisin aika poikki. Plussaa on se että saan työskennellä ihan yksin, mutta toisaalta joudun kyllä kohtaamaan töissä ihmisiä. Aika vähän tulee kuitenkin päivän aikana tilanteita että olisi pakko puhua jollekulle. Yritän jaksaa tervehtiä ainakin itseäni vanhemmat ihmiset, mutta muuten olen ruokailuissa ym. hiljaa jos ei kukaan kysy mitään. Pari kertaa olen yrittänyt osallistua pöytäkeskusteluun oma-aloitteisesti ja silloin sydän on alkanut hakata niin häiritsevästi etten olekaan saanut sanotuksi enempää. Välttelen myös aina kun mahdollista, ihmisjoukkoja työpaikan käytävillä ja jos joudun siivoamaan toimiston tms. missä on joku, niin väistämään pyytäminen ja "saanko tulla siivoamaan" kysyminen jännittää mua aina jo etukäteen vaikka ne samat tilanteet toistuu viikoittain.

Joskus mulla on parempia päiviä, mutta yleisesti ottaen oon niin ujo (tai mitä tämä nyt sitten onkaan) etten koe pystyväni elämään niin täysillä kuin haluaisin. Olisi ihanaa jos voisi vaan lakata miettimästä mitä muut musta ajattelee, kun järki sanoo että ne tuskin paljoakaan kiinnittää muhun huomiota. Ainakaan siinä määrin miltä musta tuntuu. Parin vuoden sisään olen rohkaistunut jonkun verran ja alkanut nähdä useammin niitä paria ystävää jotka mulla on, mutta uusiin ihmisiin en minäkään oikein osaa tutustua. Ainakaan selvinpäin. Tulin kuukausi sitten jätetyksi ja sen jälkeen on tullut joka viikonloppu juotua. Ei tule tavaksi.

Töistä vielä, haluaisin tosiaan vaihtaa alaa mutta on vaikea keksiä sellaista missä viihtyisi eikä tarvitsisi olla kovin sosiaalinen. Lasten kanssa tulen mielestäni ihan hyvin toimeen ja hainkin lukemaan sosionomiaa tarkoituksena erikoistua lastenhoitoon, mutta pääsykoe kaatui tietysti persoonallisuustestiin. Muutenkaan mulla ei ole kyse siitä ettenkö haluaisi olla ihmisten kanssa jos vaan en jännittäisi niin paljon. Olen oikeastaan aika sosiaalinen siinä mielessä että kaipaan seuraa ja läheisyyttä.

Käyn tällä hetkellä psykologilla joka on yrittänyt opettaa mulle mindfulnes-harjoituksia. En ole jaksanut yrittää niitä kotona enkä oikein ymmärrä miten ne voisivat auttaa kun olen ollut tällainen yläasteelta saakka. Mutta ei mun jännittäminen toisaalta ihan niin vakavaa ole ettenkö pystyisi käymään töissä jne., vaikka se mua päivittäin aina enemmän tai vähemmän vaivaakin.

En nyt oikein osaa mitenkään auttaa tai neuvoa sua. Itselleni yritän uskotella että tämä voisi mulla helpottaa iän kanssa kun olen vasta parikymppinen. Isänikin kuulemma pelkäsi nuorena kovasti sosiaalisia tilanteita. Tosin nykyään hänellä on alkoholin kanssa ongelmaa, en tiedä onko se juuri tuosta jännittämisestä saanut joskus alkunsa vai jostain muusta.

Beanie1 kirjoitti 8.5.2014 18:20

Hei kaikille

Onko täällä kanssasisaria / veljiä joilla sos. tilanteiden pelko on pistänyt elämän enemmän tai vähemmän mönkään?

Olen koulukiusattu (ala-asteella) ja rupesin saamaan ensimmäisiä sos.fobia oireita melko pian yläasteelle siirryttyäni. Kiusaamista kesti muutaman vuoden 3 - 6 luokilla.

Siirryttyäni yläasteelle muutuin ihmisenä täysin. Tulin masentuneeksi ja sulkeutuneeksi. sitä ennen olin iloinen ja reipas terve lapsi. Hirmu ujokaan en ollut pienenä. leikkikavereita, kyllä oli ja tutustuminen muihin lapsiin ei tuottanut kovin suuria ongelmia.

Vanhemmiten tämä vaiva on kasvanut entisestään ja alkanut kalvamaan yhä enemmän, enkä ole tänä päivänä enää työkuntoinen.

Olen aloittanut aikoinaan kolme eri ammattikoulua, ja jättänyt kaikki kesken. Ihmisiin luottaminen on vaikeaa, ja aina herää samat traumat työpaikoilla ja kouluissa. Tunnen, että kaikki ihmiset ovat kääntyneet minua vastaan, tai eivät syystä tai toisesta halua olla kanssani missään tekemisissä.

Jännitysoireet ovat myös niin häiritseviä, että sen vuoksi välttelen kaikenlaisia tilanteita esim. työpaikalla ja jättäydyn syrjään tahallisesti. Ryhmään meneminen ahdistaa liikaa, ja siksi koen, että parempi mennä kahvitauolle vaikka yksin.

Olen läpikäynyt terapian, ja juossut millon missäkin psykologeilla. En kuitenkaan ole hyötynyt näistiä kovinkaan paljon. Lääkitys oli kahdeksan vuoden ajan, jonka päätin lopettaa, sillä en kokenut siitäkään olevan apua. Uusia lääkkeitä en uskalla edes aloittaa, koska pelkään sivuoireita ja sitä kuinka ne voivat vaikuttaa pidemmällä ajalla kehon terveyteen.

Tämä on vaikuttanut myös toimintakykyyn ja en pystykkään välillä edes keskittymään olennaiseen. Eli kuuntelemaan ihmisen puhetta. Esim. ryhmässä ahdistus lyö niin pahasti päälle, että kaikki menee ohi sivusuun (toisesta korvasta sisään toisesta ulos) koska kaikki energia menee itsensä "kasassa pitämiseen".

Pitkään peittelin ongelmiani ja pidän kaikki sisällä sievästi piilossa. Käytin alkoholia melko runsaasti tuohon aikaan ja olin jokseenkin työkuntoinen vielä. Alkoholin kautta tutustuin nykyiseen mieheeni saman kaveripiirin sisällä.

Bilevuodet ovat jääneet unholaan ja hyvä näin, koska en kokenut olevani silloinkaan sen onnellisempi. Kaverit kaikkosivat myös sitä myöten, kun en jaksanu yöelämää. Ja uusiin on vaikea tutustua enää. En uskalla lähteä harrastuksiin, ja vaikka lähtisin en siellä saisi suutani auki tai tekemään sen suurempaa tuttavuutta kenenkään kanssa.

Olen elättänyt itseni tekemällä millon mitäkin "hanttihommia" joissa ei tarvitse olla ihmisten parissa. Työskentelin mm. siivousalalla pitkään juuri tämän takia. Siihenkin minulla paloi lopulta päreet, ja irtisanouduin kokonaan, sillä en kestänyt ajatusta, että joutuisin tekemään kyseistä työtä lopunelämäni. Näin ei pitänyt tapahtua (kaikki kunnioitus kuitenkin työtä tekeville!) Työttömäksi jättäytyminen kuitenkaan ei ole parantanut olotilaani vaan päinvastoin.

Olen harkinnut työvoimakouluttautumista, mutta koulutuksia on vain lähinnä hoivalaloille, jossa en tulisi ikinä pärjäämään saatikka jaksamaan. Ja peruskoulupohjallakaan ei oikein mitään irtoa ☹️ Haluaisin kuitenkin tehdä jotain muutakin, kun istua kotona päivät pitkät 😞

Hei. Et ole yksin asian kanssa meitä on monia joilla asia on kestänyt hetken joillain taas vuosia esim. itselläni. pelkät psykologit ja lääkkeet ei auta. ympärille pitää kerätä ystäviä jotka asian ymmärtää ja heidän kanssaan askel kerrallaan. Työvoimakoulutus ei ole ehkä oikea paikka vaan ammatillinen kuntoutus.. en tiedä minkä ikäinen olet mutta esim. luovi tai kiipulan ammattiopisto pystyy näissä asioissa auttamaan ja sitä kautta pääset eroon tästä "taudista" siellä keskitytään jokaiseen henkilökohtaisesti. Itse olen kärsinyt näistä ylä-asteen alusta ja en edes puhelinta uskaltanut käyttää... nyt soitan ja asioin virastoissa ja uskallan suoraan ilmaista mielipiteeni ujostelematta.. ei ole enää ongelmaa. ja esim. kiipula ei oo mitenkä ikäraja rajotteinen käsittääkseni http://www.kiipula.fi kokeile 🙂

Hei sitruunakeksi ja avuton.

Kiitos vastauksistanne.

Tiedän, että tämä on aika yleinen vaiva monilla. Toisilla vähän vahvempana ja rajoittavampana, kuin toisilla.

Mulla ei edes ollut tämä niin pahana veilä parikymppisenä. Silloin tein muitakin töitä, kun siivousta, vaikka vaikeelta se toki tuntui. Nyt en kuitenkaan vois kuvitella tekeväni mitään. Niin on tämä "syrjäytyminen" pahentanut oloa viimeisten vuosien aikana.

Mä yritän myös tavata niitä muutamaa kaveri mitä tässä on vielä jäljellä.

En oikein jaksa uskoa ainakaan toistaiseksi, että koulunkäynti olis mua varten. Olen kyllä miettinyt tuota puhd.alan koulutustakin, mutta eipä se juurikaan motivoi.

Niin kiitos noista kouluvinkeistä. En kuitenkaan koe, että erityiskoulu toimisi kauhean itsetuntoa kohottavana kokemuksena mulle. Enkä tiedä työllistyisikö erityiskoulun papereilla loppujen lopuksi hirmu hyvin? Maailma on niin raaka nykyään.

pahoittelen avuton luin väärin tekstisi! Eli ehdotitkin kuntoutusta. Mulle on myös ehdotettu perustutkintoon kouluttautumista juuri noissa oppilaitoksissa, kun avauduin hieman ongelmistani te-toimistolle.

Tuo kuntoutus on kyllä käynyt itselläkin mielessä. En ole vaan jaksanut ottaa asiasta sen enempää selvää. Vähän vaikeeta, kun on vähän niinku puhti muutenkin poissa. Kai sekin on jossain vaiheessa vielä edessä.

Missä sinä olet löytänyt niin ymmärtäväisen tukijoukon kavereita? 😐

Beanie1 kirjoitti 9.5.2014 16:6

pahoittelen avuton luin väärin tekstisi! Eli ehdotitkin kuntoutusta. Mulle on myös ehdotettu perustutkintoon kouluttautumista juuri noissa oppilaitoksissa, kun avauduin hieman ongelmistani te-toimistolle.

Tuo kuntoutus on kyllä käynyt itselläkin mielessä. En ole vaan jaksanut ottaa asiasta sen enempää selvää. Vähän vaikeeta, kun on vähän niinku puhti muutenkin poissa. Kai sekin on jossain vaiheessa vielä edessä.

Missä sinä olet löytänyt niin ymmärtäväisen tukijoukon kavereita? 😐

Juuri tuolta koulutuksesta missä jokaisella on ongelmia eikä ketään katsota kieroon. ja tuo erityisopetus.. aikanaan se pelotti muakin että miten käy kun töitä hakee..mutta se onkin parempi työllistymis keino kun normi amis.. työnantajat arvostaa sitä että siellä opetetaan asioita käytännön töillä eikä kirja tiedolla. Niin monilta aloilta on pahoja virheitä tullut juuri siksi että kun kirjassa sanottiin eikä oo ollu käytännön kokemusta.

Ymmärsinkö oikein, että olet käynyt kyseistä erityiskoulua? Vaiko kuntoutusta? Vai onko ne nyt tässä tapauksessa sama asia??

Onko työnantajalla oikeus saada tietää miksi on käynyt mukautetun koulun siis, jos puhutaan perustutkinnosta?

Kiitos, jos jaksat vastailla

🙂