Sos. tilanteiden pelko
Olen 21vuotias työtön ja kouluttamaton nainen.. Monta vuotta kärsinyt sosiaalisesta pelosta ja paniikkikohtauksista. Koulut jäi kesken näiden ongelmien takia.. Muutin vihdoin pois vanhempieni luota, yritin saada elämäni hallintaan… Mutta ei tää onnistukaan. Vuokra ja laskut pitäs maksaa, mut en mä pysty hakeen töitä ☹️ Työkkäriin oon ilmottautunu ja sekin ahdistaa ihan liikaa. Pitäs sinne mennä kohta taas naamaansa näyttämään, mut en ole hakenut töitä!! Miten mä kehtaan sinne mennä.. Mä pelkään et multa viedään mun toimeentulo!
Nyt menee huonosti.. En jaksa tehdä enää mitään, ei jaksais sängystäkään nousta, Ahdistaa niin paljon että ihan vakavissani olen ajatellut luovuttaa. Mitä järkeä tällästä elämää on elää.. Mutta en mä ihan oikeasti haluaisi kuolla! Mutta en mä halua elääkään tätä elämää, ei tämä elämä ole enää elämisen arvosta. Ei mulla ole enää syytä jaksaa, vaan pelko estää mua lähtemästä. En mä siihenkään pysty…
Koska nämä ajatukset valtaavat mieleni niin voimakkaina aamusta iltaan niin vihdoin ja viimein viimeisenä oljenkortenani tartuin luuriin ja soitin terv. keskukseen. Ajan sain vasta kolmen viikon päähän. Jos mä en sieltä apua saa, jos lääkitys ei pelasta mua, niin sitten mun on pakko päästä pois.
Heippa
Toivoisin sinulle että menisit heti lääkäriin / sairaalaan niin saisit varmasti
apua ja tilanteesi ja elämäsi rauhoittumaan.
Apua sinun pitää saada heti eikä kolmen viikon päästä.
lääkäri ei voi kieltäytyä ottamasta sinua heti hoitoon.
Olisiko sinulla mahdollista että olisi mukana joku esim ystävä, kaveri, tukihenkilö, vanhempasi
jne niin se antais sinulle voimaa ja tukea.
olethan hakenut esim asumistuen, toimeentulo tuen jne
Onkos sinulla ketään ystävää / kaveria joka olisi sinun tukena ja voisit kertoa
iloja ja suruja ????
Kaunista loppu kesää sinulle
moi
mullakin on hiukan enemmän ongelmia tällä hetkellä sos. tilanteiden kanssa. Mulla on dg se pelko, mutta se oli hallinnassa ja keskittyi vaan mm. bussilla kulkemiseen, kaupassa oloon, kaupungilla liikkumiseen. Nykyään se on sit sitä että en uskalla/halua mennä kylään enään, enkä halua tänne kotiin ketään. Vanhempien luonna pystyn käymään hammasta purren ja hiukan aikaa vaan.
Suunnittelin jos ilmottautuisin nyt syksyksi työväenopiston kurssille, jossa on huomenna ilmottautuminen. Alan vaan pelkäämään sitä, että kykenenkö siellä käymään sit joka viikko kunnialla. Viime syksynä/keväällä tuli loppu puolella sit jo poissaoloja.
Teen kovasti töitä, että olisin ihmisten kanssa, mutta muutenkin voimat ovat finaalissa. Olisi kivaa saada joltain jotain neuvoja mitä muuta voisin yrittää. Aivoni olen narikkaan laittanut, mutta hyötyä siitä ei ole ollut.
Olen 20-vuotias nainen. Kärsin myös jonkinlaisesta sos. tilanteiden pelosta (jännitän ja panikoin) työpaikalla, kaupassa käydessä ja muilla julkisilla paikoilla liikkuminen on vaikeaa. (näitä yritän välttää) "Tuttujen" ihmistenkin kanssa on ahdistavaa olla. Minulla on myös välillä väsymystä ja tunne ettei mikään kunnolla huvita.
Tiedän miten vaikeaa on aluksi hakea apua. Itse en edes aluksi oikein tiennyt mistä sitä saisi. Muutamien lääkärissä käyntien jälkeen pääsin psyk. sairaanhoitajan kanssa juttelemaan. Minua auttoi, että sain jutella "pahasta olosta" jonkun kanssa. Vielä tilanteeni ei ole oikein kunnolla helpottanut, mutta yritän kovasti eteenpäin.
Nyt tiedän jälkeenpäin, että odotin ja mietin itsekseni liian pitkään avun hakua. Sitä kannattaa hakea. Myös sinä, jos et vielä ole.
Yritän piristää itseäni "pahan" päivän jälkeen pienellä lenkillä. Sieltä tullessa on yleensä aina parempi mieli. Näin saan paremmin myös iltaisin nukuttua, kun väsyttää enemmän. Liiat ikävät ajatukset eivät valvota niin paljoa🙂
Tässä vain ajatuksiani. Itselläni ei vielä ole kokemusta siitä, millaista on asua omassa asunnossa (vuokralla), poissa vanhhempien luota.
Olen hakenut kaikki tuet. Paitsi että työkkäriin en enää kykene menemään joka tarkoittaa sitä että tt tukea lasketaan... Eikai ne voi sitä kuitenkaan kokonaan evätä?? 😐 Kyllä mä sillä perusosa -40% pärjään, aina ollu työttömänä joten vähällä tottunu elämään.
En pysty näistä asioista kenellekään puhumaan, lähipiirissä ei oikein ymmärretä mielenterv. ongelmia.
Kyllä mä tän muutama viikkoa odotan, eihän tämä mikään akuutti hätä ole, kun samat ongelmat painaneet jo vuosia. Nyt vaan elämän tilanne muuttui, joka aiheuttaa mieletöntä ahdistusta.
Pelottaa se lääkärikäyntikin. Sellaset tilanteet kun ahdistaa niin paljon että menee ihan lukkoon, eikä oikein osaa asioita esittää.. Jos en saakaan ilmaistua itseäni tarpeeksi hyvin enkä sitten saa tarvitsemaani apua.
Kokeile pelkoja päin menemistä, eli jos ensin menet vain käymään siellä muuten vain (sairaala, terveyskeskus, työkkäri), jos pääset ovelle asti niin kiittele itseäsi siitä. Seur.päivänä vähän enemmän jne. Ala ihan oikeasti kiittelemään itseäsi ja kehumaan, vaikkei se tunnu siltä niin kehu sittenkin. Olet rohkea, hyvä, kaunis, ihan mukava ihminen. Aloita ihan pienestä ensin missä onnistut, työssä tai harrastuksessa ja ihaile sitä mitä teet. Jos se "se lannistaja" istuu olkapäällä ja moittii ettet uskalla, et jaksa niin käske se pois kuiskaamasta. Koska ajatukset usein syöttää sitä pelkoa. Omat ajatukset ja mielikuvat suurentavat asioita.
Itsessäni huomasin sen, että mielikuvitukseni oli liian vilkas keksimään kaikkea pahaa kaikesta, pilkkasi ja sai minut vapisemaan etten uskaltanut mitään tehdä ja epäilin kaikkea.
On olemassa tietenkin ilkeitä ihmisiä jotka arvostelevat muita, mutta se ei ole totta mitä ne puhuvat, itseään yrittävät korottaa arvostelemalla muita. On vain hyväksyttävä itsensä sellaisena kuin on. Ja rakastettava itseä.
salainen55 kirjoitti 17.8.2011 9:25
Kokeile pelkoja päin menemistä, eli jos ensin menet vain käymään siellä muuten vain (sairaala, terveyskeskus, työkkäri), jos pääset ovelle asti niin kiittele itseäsi siitä. Seur.päivänä vähän enemmän jne. Ala ihan oikeasti kiittelemään itseäsi ja kehumaan, vaikkei se tunnu siltä niin kehu sittenkin. Olet rohkea, hyvä, kaunis, ihan mukava ihminen. Aloita ihan pienestä ensin missä onnistut, työssä tai harrastuksessa ja ihaile sitä mitä teet. Jos se "se lannistaja" istuu olkapäällä ja moittii ettet uskalla, et jaksa niin käske se pois kuiskaamasta. Koska ajatukset usein syöttää sitä pelkoa. Omat ajatukset ja mielikuvat suurentavat asioita.
Itsessäni huomasin sen, että mielikuvitukseni oli liian vilkas keksimään kaikkea pahaa kaikesta, pilkkasi ja sai minut vapisemaan etten uskaltanut mitään tehdä ja epäilin kaikkea.
On olemassa tietenkin ilkeitä ihmisiä jotka arvostelevat muita, mutta se ei ole totta mitä ne puhuvat, itseään yrittävät korottaa arvostelemalla muita. On vain hyväksyttävä itsensä sellaisena kuin on. Ja rakastettava itseä.
Kiitos salainen55 tästä kirjoituksesta. Viesti rohkaisee ja kannustaa yrittämään eteenpäin ainakin minua omassa tilanteessani. Miten oletkin osannut kirjoittaa näin hienosti🙂
Tuo kaikki mitä kirjoitin oli terapeutin yms. ihmisten neuvoja minulle. Joita sitten kokeilin, pidin ensin niitä naurettavina, mutta ne auttoivat ja pystyin hoitamaan omat asiani ja menemään työhön. Ja hoin itselleni että jokaisella ihmisellä on oikeus elää tasapainoista hyvää elämää, ilman pelkoa ja ahdistusta yms.
Tiedän että se on helppo sanoa ja ottaa päähän silloin kun on oikein ahdistunut, ei halua kuulla muiden neuvoja. Mutta neuvot jää sisälle hiljaa elämään ja sieltä ne tulee kun tarvii.