Tuo kuulostaa melko tutulta itselleni. Kun olin vähän nuorempi, niin tota oli vähän enemmän. Nyt oon vajaa kolmekymppinen ja olen oppinut katsomaan vierasta ihmistä silmiin keskustellessa, mutta kuitenkin niin että katson itseasiassa vain jostain syystä vasempaan silmään mutta sitähän ei ilmeisesti kukaan huomaa. Edelleenkin mulla on vaikeuksia ajoittain keskittyä mitä toinen sanoo kun keskityn siihen silmään katsomiseen enemmän.

Pakollahan asiat eivät korjaannu, sellaiset ahdistavat asiat. Mutta ehkäpä tuonkin ongelman takana on jokin muu, tunneasia?

Minun on myös vaikea katsoa silmiin. Neuropsykologisen testin lausunnossa mainittiin, että välttelee hetkittäin katsekontaktia, mutta välillä katsekontakti jopa poikkeuksellisen intensiivinen.

Tiedostan tuon itsekin. Jos pitää ajatella syvällisemmin, minun on pakko katsoa muualle. Kuunnellessa katson aina silmiin ihan periaatteen vuoksi, vaikkei se tunnu miellyttävältä. Olo alkaa muuttua epätodelliseksi ja saattaa jopa tuntua, että näkökentässä tapahtuu muutoksia: näkymä sumenee ja terävöityy vuoron perään, kohde voi tuntua siirtyvän kauemmas ja alkaa tuntua siltä, että kohta en enää kerta kaikkiaan pysty katsomaan päin. Uskon, että tämä kaikki johtuu silkasta ahdistuksesta.

Nyt oman keski-iän lähestyessä oman äitini katse ja silmät ovat alkaneet inhottaa minua. Luulen, että jostain sieltä vauva-ajalta kumpuaa muistikuvia siitä, että en ole saanut osakseni rakastavaa katsetta. Mikään muu ei selitä näin syvään juurtunutta häpeää omasta olemassaolosta.

Myös minä olen kokeillut katsomista esim,silmien väliin,mutta sen huomaa.Äärettömän hankalaa elää tälläisen vaikeuden kanssa,kun miettii miten joka paikassa loppujen lopuksi katsekontakti on odotettua.
Samaan tapaan koen toista vanhempaani katsoessani negatiivisia tunteita.Kuin katsoisi "tyhjyyteen".Sekö se sitten onkin se tunneasia,kun pääsisikin jotenkin jyvälle enemmän.
Katsominen tuottaa mulle kanssa sellaista häpeää,että ei tahdo kestää.Ei tietysti ihan kaikkien kanssa,mutta vieraampien kuitenkin.
Ilmeisesti näissä katsomistilanteissa olen jo sellaisessa ahdistus ja jännitystilasssa,että sitä voi verrata tavallaan johonkin uhkaavaan/ vaaralliseen tilnateeseen.
Traumaterapiaan täytyy varmaankin hakeutua,ei tästä pääse.☹️

Itselläni on taas ollut aina tapana katsoa ihmistä (niin tuttua kuin outoakin) suoraan silmiin kun keskustelen. Tai edes kohtaan kadulla ja toisen on väistettävä ahtaan tilan vuoksi. Olen huomannut, että tämä aiheuttaa monille ihmisille ongelmia tai vaikeuksia. Olenpa joskus saanut suoria kysymyksiäkin, että onko jotain asiaa kun silmiin "tuijotan", vaikka vain ohimennen olisin vilkaissut.
Koen tämän vaikeaksi, koska en kuitenkaan haluaisi pahoittaa ihmisten mieltä tai aiheuttaa muita ikäviä tilanteita. Jo opiskeluaikana opettajat (erityisesti naispuoliset) kokivat tämän ahdistavana, kun joku oppilas katsoo suoraan silmiin kuunnellessaan opetusta.
Olen yrittänyt vähentää tätä tapaa, mutta toistaiseksi huonoin tuloksin. Ehkä kysymyksessä on asia, joka liittyy vanhaan käsitykseen "silmistä sielun peilinä". Koetteko kenties alitajuisesti paljastavanne itsestänne liikaa ihmiselle, joka katsoo suoraan silmiin? Vai meninkö ryminällä metsään? 😳

Mulla on ollut myös aina vaikeuksia katsoa ihmisiä silmiin. Pelkään eniten muiden ihmisten katsetta. Sitä, että ne katsovat ja arvostelevat mua. Olen joutunut opettelemaan silmiin katsomisen normikeskustelutilanteissa, mutta esim terapeutin luona en kykene sitä silmiin katsomaan. Mitä ahdistavammasta asiasta puhe, sitä vähemmän kykenen toista silmiin katsomaan.

Ajattelen sen niin, että jos en näe toisen katsetta, voin kuvitella, ettei sekään näe mua. Vihaan itseäni turhan paljon ja koen olevani fyysisesti niin oksettavan ruma, että toisetkin alkavat voida pahoin, jos mua katsovat. Lisäksi suojelen itseäni siirtämällä katseeni syrjään, en halua, että kukaan näkee sisälleni.

Voi kun on taas tutun kuuloista. Minullakin tuottaa suuria vaikeuksia kadulla kulkeminen, puhumattakaan keskustelemisesta.

Menee kummallisen epätodelliseksi olo, hävettää ja pelottaa samaan aikaan. Näin käy, vaikka kuinka toistelee itselleen toteamuksia tilanteen vaarattomuudesta.

Arvostelun kohteeksi joutumisen pelko on niin intensiivinen, että sitä tuntuu olevan mahdoton selittää ammattiauttajille. Monia hyviä neuvoja heiltä aina saa, mutta aina ne ovat kuitenkin tositilanteessa melko tehottomia ja selllaisia, jotka järki on jo vuosikausia sitten putkauttanut omiin ajatuksiini.

Järjen ja (pakokauhunsekaisten) tunteiden välinen yhteys on vain totaalisesti poikki!