Sekaisin ja rikki, niin rikki...
Onko kellään muulla samaa tunnetta? Vaikka kuinka taistelet ja teet töitä sen eteen vuodesta toiseen että elämä järjestyisi niin aina matto lähtee jollain tavalla alta. Heti kun pieni valon pilkahdus näkyy tunnelin päässä ja on ollut tasaista jonkun aikaa ja ajattelet hah ehkä elämä ei olekaan hassumpaa, niin heti seuraavana päivänä tai viikon sisään tuosta tunteesta kaikki romahtaa…
Ihmisten kommentit siitä ettei tarpeeksi töitä parantumisensa kanssa. Ihan kun sitä olisi valinnut tämän, ihan kuin sitä haluaisi olla näin sairas. Tyhmähän täytyy olla jos haluaa sairaana pysyä. Noilla ihmisillä ei oo mitään tietoa mitä taistelua me käydään läpi päivittäin.
Oli se sitten kela,sossu, oma pää, koulu, työpaikka niin kaikesta pitää jatkuvasti taistella. Tapella. Ideaali tilanne sairaalle ihmiselle että tässä maassa täytyy taistella jatkuvasti omien PERUS oikeuksiensa puolesta. Ihmisiä ei kiinnosta. Kukaan ei välitä. Miks välittäis, ei hän heillä ole ongelmaa. Paitsi me. Me ollaan heille kasa paskaa.
Ystävät jättää…”ystävät”. Kellään ei ole aikaa nähdä kuin pienen hetken. Aina kun heille sopii. He puhuvat vain ja ainoastaan mikä heidän elämässä on vialla.
Empä muista kuka olis multa kysyny Miten mä voin? Mitä mulle kuuluu?
Oon niin yksin. Niin yksin että tuun kohta hulluks(sori sana valinta!!).
Mikään paikka ei oo kesällä auki, mä en pääse puhumaan kellekään, Kukaan ei oikeasti välitä musta. En oo 1,5 viikkoon puhunu kun kaupan kassan kanssa.
Mitä mun elämälle tapahtu? Millon siitä tuli tällasta että jokainen päivä on jatkuvaa taistelua? Millon on aika sanoa että nyt riittää mä en enää jaksa? Mulla ei oo oikeesti enää voimia. Nobydy cares anymore.
Kesä aika on yks suurimmista helveteistä tässä maan päällä. Kaikilla muilla on joku ystävä tai sukulaiset joita voi tavata ja nähdä. Joiden kanssa voi mennä tapahtumiin, joiden kanssa voi pitää hauskaa, joilta saa tukea kun elämä ei ole järjestyksessä.
En tiiä…
Mulla on ihana paras ystävä joka ikävä kyllä asuu yli 400 km päässä. Hän on mulle todella tärkeä. Mutta tarvin ihmiskontaktia, fyysistä. Että voi nähdä esim.kahvilassa ymv.
Että olis edes joku täällä…
Kirjotan tän purkaakseni oloa, mutta ei se mitään ratkasua tuo. Ystäviäkin oon yrittänyt hankkia. Tuloksetta. Kaikilla on omat ympyränsä ja piirinsä. Jos et oo töissä tai koulussa, oot yhteiskunnon ulkopuolella. En oikeesti tiiä kauanko enää jaksan.
Samaa täällä. Sain sähköhoitoa kesäkuussa, ja hoitojakson jälkeen tuntui, että nyt oli paranee ja kaikki voi vielä joskus olla hyvin. Menetin "vain" muistini johtuen hoidosta. No, se on pieni paha verrattuna hetkelliseen hyötyyn. En voi sanoa, että kaikki voi palata ennalleen, sillä terve en ole koskaan ollut. Heti, kun kerroin polin lääkärilleni, että musta tuntuu, että mulla on mahdollisuus parantua, niin hän vähensi lääkitystäni. Nyt itken usein miehelleni ja kerron, kuinka en jaksa, että tämä sama skeida jatkuu taas.
Halusin kertoa, ettet ole yksin.
Käytkö psykologilla? Se on ollut mulle ehdoton apu. Suosittelisin sulle, että varaat ajan lääkärillesi, ja sanot, että haluat muutoksen lääkitykseesi. Oikea lääke on minutkin aikoinaan saanut liikkeelle. Nyt teho kai heikentynyt, kun olen syönyt samaa monta vuotta. Jos tuntuu, ettet jaksa varata aikaa tai et jaksa lähteä lääkärille, voisit vaikka chatata ystävällesi, joka voisi olla tukena. Tännekkin voit kirjoittaa.
Tiedän tunteen. itselläni on masennuspainotteinen kakssuuntanen eli muutaman kerran vuodessa mieliala erittäin vakavaan/itsetuhoiseen masennukseen noin 2-3kk ajaksi jolloin kaikki sosiaali yhteydet kärsivät lihon reilusti kun tilaan kotipizzaa ennemmin kuin käyn kaupassa ja lääkärit määrää vahvempia ja vahvempia antipsyykkottisia. muutama kuukausi sitten haistatin pitkät koko terveydenhuollolle ja aloin elää lääkkeetöntä elämää ja keskittyä oikeanlaiseen ajatteluun koska se on ainoa keino "parantua" eli ole ylpeä itsestäsi vaikka sinulla ei ole töitä kooulua kavereita. näillä asioilla ei ole merkitystä jos tulet toimeen omillasi niin kuka vittu voi sanoa että sinun pitäisi tehdä tämä paremmin tai ettiä töitä enemmän. tällaisiin kommentteihin suhtaudun asenteella minä tiedän kyllä tilanteen miten voit antaa hyödyllistä neuvoa ja useimmiten ihmiset ovaat suu auki kun ei helppoa ratkaisua ole. itselläni ei todellisuudessa ole edes mahdollista saada vakituista työtä koska muutama kuukaus vuodessa menee työkyvyttömänä. Sen takia oman arvomaailman kehittäminen on tärkeämpää kuin seurata muiden arvomaailmaa. esim. hyvä työ hyvä auto hyvä parisuhde hyvä asunto. muttta jos tämä arvomaailma ei sovi omaan tilanteeseen niin täytyy rakentaa oma. itselleni tärkeintä on tällä hetkellä syödä terveellisesti parantaa peruskuntoa etsiä uusia ystäviä tai yrittää yhdistyä vanhoihin. arvostaa luontoa. koska maailma on kaunis paikka kaupungin ulkopuolella. yms. asioita mitkä ovat sinulle itselle tärkeitä eikä asiooita joita yhteiskunta yrittää asettaa sinuun. oman itsen löytäminen on ensimmäinen vaihe parantumisessa. en tiedä oliko tästä apua mutta ainakin itselleni on sopiva. olen kamppaillut mielenterveysongelmien kanssa melkeen kymmenen vuotta ja uskon että apu löytyy omasta itsestä eikä lääkäreistä. haluaisin lisätä vielä yhden asian mikä auttanut minulla mutta jota en suosittele kenellekkään. otan 2-3kertaa vuodessa mdma:ta joka saa minut rakastamaan koko maailmaa ja ihmiskuuntaa tällaiset kokemukset ovat erittäin hyödyllisiä varsinkin masennustilassa, muistaa että maailma voi olla täynnä rakkautta ja iloa. ja joista voi saada voimia vaikeisiin aikoihin. uudestaan en suosittele kenellekkään tätä. kun löydät sen mikä on itselle tärkeetä niin älä päästä irti vaikeina aikoina. voimia ja rakkautta toivottavasti omasta tarinastani on edes jotain apua. itsensä kunnioittaminen ja oma arvomaailma ovat jäämässä yleisen arvomaailma käsityksen jalkoihin. yksillöllisyys on upeeta ja maailman pitäisi arvostella ihmisiä arvojen ennemmin kuin omaisuuden mukaan.
Hei!
Käyn puhumassa terapiassa, mutta en kun enää lokakuun 15 päivään asti. Sitten loppuu kelan korvaama terapia ja mulla ei ole varaa maksaa sen jälkeen. Eli terapia loppuu ja päädyn ties minne. Varmaan osastolle uudestaan ja jos oikeen kivasti käy niin kuolleena jonnekin. Sitä hän yhteiskunta haluaa. Olet hyödytön ja tuottamaton osa kansaa, kuole pois.
Haluan pitää oman terapeutin koska meillä synkannut niin hyvin. Sossu ei suostu auttamaan kustannuksissa. Koska terapeutti on yksityinen. Niin kuin melkein kaikilla! Eli jostain olisi saatava 400 e ylimääräistä joka kuukaudeksi että voisin käydä kerran viikossa.
Ilman terapiaa en vaan pärjää. Psykiatrin kanssa kokeillaan jos saisin terapian korvattavana Vaikea lääkinnällinen kuntoutus nimikkeellä. Mutta en odota mitään, koska psykiatrikin sanoi että kela hyväksyy n. 0, 1% hakemuksista. Julkiselta puolelta on turha hakea. Aivan karseat jonot ja en ole kuulemma tarpeeksi sairas päästäkseni tuonne.
Kaikki pitäisi taas aloittaa alusta. Joka hiton kerta sama juttu. Huokaillen ja kateellisena kuuntelin entistä mielenterveyspotilasta joka sanoi että ennen julkinen puoli kustansi terapian vaikka hänkin kävi 9 vuotta. Kultainen 80-luku, jolloin ite syntyny.
Tuntuu et kaikki virastot tekee tahallaan sun elämästä vieläkin hankalampaa.
Tänään oon miettiny että hirtänkö itteni,vedänkö lääkkeillä lopun tästä helvetistä vai katoanko niin ettei mua kukaan koskaan enää löydä. Tiedättekö sen viimeisen luottamuksen arvoisen asian elämässä jonka luulit aina olevan tukena ja turvana.Miten tunnet että nyt viimeistään sut on petetty rankasti.Se viimeinen asia...turva on hiipunut pois ja olet...yksin.Niin yksin, ettei muuta ratkaisua enää oo..