Hoitohenkilökunta tekee työtään elämän jatkumisen puolesta.
Tottakai saa itse valita, mutta silloin on paras mennä asumattomaan korpeen, ettei sattuma jonkun ihmisen hahmossa puutu asioiden kulkuun ja hommaa apua.
Me kuollaan joskus jokainen ja takuulla aina väärään aikaan jokainen, niin paljon olisi tekemistä ja sanomista, mutta meiltäpä ei kysytä.
Olen itsekkin toivonut poispääsyä, mutta onneksi se toive ei toteutunut. Silloin tuntui, ettei minun elämälläni ole mitään tarkoitusta tai järkeä, toivotonta. Mutta, olin senverta utelias, että halusin katsoa huomiseen, sen pitemmälle meidän ei tarvitse jaksaakaan, vain huomiseen.
Tämän päivän suuret murheet ovat huomenna takana ja voivat näyttää paljon pienemmiltä, ihminen on kuitenkin luotu taistelemaan oman elämänsä puolesta.

Ehkäpä noinki voi olla. Minun suuret murheeni ovat kai takana, noin jos joku muu kuin minä kattelee elämääni.
Minusta vaan kaikki pienetkin murheet tuntuvat suurilta eikä kyllä huvittaisi jatkaa.

Mikähän olisi se mennä korpeen jossa voisi rauhassa kuolla? Kuinka kauas pitäisi mennä jotta saisi rauhassa kuolla?
Olen minä aika kauas joskus mennyt, silti kohta huomannut että olen jostain syystä taas pelastettu elämään.

Minä katsoin vasta elokuvan "Erämaa armoilla" jossa nuori poika lähti ja jätti vanhempansa miettimään mihin se katosi. Se ei kylläkään tehnyt itsaria mutta kuoli kuitenkin jonnekin erämaahan ja löydettiin vasta jonkun ajan päästä.

Minä en haluaisi siten kuolla, että omaisesni joutuisivat miettimään missä olen tai olenko kuollut tai elosa. Sitten pitääkin ilmottaa, että menen korpeen, antaa vaikka karttamerkit ja mitä sitten vaikuttaa tehdä itsaria.
Pitäisi olla niin rohkea, että lähtee vaan eikä kelleen mitä sano.

Et sinä itsarin tekemiseen rohkeutta tarvitse, vaan elämiseen. Elämää sinä pelkäät.
Minua ainakin harmittaisi nyt, pilvenreunalla varpaita heilutella ja alaspäin katsoa, jos minulle olisi näytetty itsarin jälkeen, miten elämä olisi jatkunut, jos olisin uskaltanut elää.
Elämä muuttuu, välillä mennään pari askelta eteenpäin ja välillä askel tai kaksi taaksepäin, mutta pääsääntöisesti edes vähän eteenpäin.

Tuli kirjoituksistasi mieleen kirjoittamani runo. Siinä on toivoa lopussa vaikka nyt tuntuu vaikealta. Mä olen usein halunnut lopettaa päiväni, onnistumatta siinä. Sitä usein miettii, miten voikaan elämä kolhia näin, että päätyy yrittämään itsemurhaa. Siihen en osaa vastata. Elämän olemme kukin saanut lahjaksi, jaksetaanko yhdessä tutkia sitä tarkemmin?

"Olet yksin matkallasi,
yrität jaksaa eteenpäin.
Näen suuren yrityksen,
voimavarojas se kyllä vie.
Ehkä huomenna jo valo loistaa,
sinun yllesi harmauteen.
Saat kokea iloa et tuskaa.
Päivä on onnellinen" -nettityttö-

En minä tarvihe elämiseen rohkeutta, kyllä sitä tosiaan tarvihen kuolemiseen.
Vaikka minulla on usein hyviä hetkiä, paljon enempi niitä on kuin huonoja hetkiä. Silti haluan kuolla hyvin pian.
Koko ajan olen aatellut, että kuolen kun täytän 40v mutta nykysin en siihen asti halua elää.

Minä siis pidän elämisestä aina välillä mutta enemmän pitäsin kuolemisesta.