Hei kaikille!
Rekisteröidyin vasta sivustolle ja toivon edes hitusen siitä olevan hyötyä itselleni ja ehkä muillekin.(otsikon mukaisesti tätä kirjoitustakin teen ”kodissani”)
Vakava ahdistukseni/masennukseni on monimuotoinen tarina ja en jaksa ainakaan nyt sitä tarkemmin valaista. Sen alkuhetket ovat kuitenkin viime vuosituhannen loppupuolelta,joten voisi kai sanoa, että se on elämäni todellisinta arkea ollut pitkään.
Olen elänyt siitä lähtien ilman parisuhdetta ,koska olen ollut kykenemätön rakentamaan sellaista. Lapsiakaan ei ole olemassa ja eläkkeellä olen psyykkisten vaivojeni takia. Kissoja minulla tosin on kaksi, jotka ottamalla yritin saada itselleni piristystä. Valitettavaa, ettei se ole auttanut, vaikka aina olen pitänyt kaikenlaisista eläimistä. (kissat olleet kavereinani noin puolitoistavuotta)
Ihmisiä kavereina oli vielä vuosi,kaksi sitten muutamia ja hyvinkin pitkäaikaisia. Valitettavasti nämäkin katosivat elämästäni.(yksi kaveri soittaa noin kerran kuukaudessa) Nämä asiat ovat olleet nyt ratkaisevia, että olen vajonnut taas alemmas.
Ainoa varma ihminen,joka ottaa minuun yhteyttä noin kahden päivän välein, on 80v äitini. Fyysisesti hyvin sairas jo ja on poissa hetkenä minä hyväänsä.
Olen paljon ajatellut ja pelännytkin, että jos esim. halvaantuisin, kuolisin ilman äitiäni, voisin hyvinkin olla kuukauden, pitempäänkin, ettei kukaan edes tietäsi asiasta.
Persoonastani hiukan:
Olen huono pyytämään apua. Monestikko olen tämänkin tekstin aikana käynyt välillä tupakalla ja miettinyt tekstin yli pyyhkimistä? Ainakin 10-kertaa. ”olkoon” ajatuksella.
Yhtään päivää en ole koskaan ollut missään psykiatrisella osastolla, vaikka varmasti olisin välillä sinne kuulunut.
Toisaalta minua on joskus ihmetelty,miten avoin olen ollut ongelmastani puhuessa. Tämä avoimuus melko rempseään tyyliin on tainut olla vain haitaksi. Mielestäni todellista tilaani joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta ei olla ymmärretty. Lopetinkin ”valittamisen” ystävilleni muutama vuosi sitten,vaikka tilanteeni ei ollut sen parempi. Nyt ei ole ihmistä kelle kertoa mitään. Vanhaa, sairasta äitiä ei viitsisi rasittaa. Pari lääkettä on tullut automaatisesti reseptin uusimisella vuosikausia ilman lääkärikäyntejä.
Jos oman elämäni tuska jossakin hetkessä hiukan helpottaa, löydän sen varmasti aina jostakin muualta. Olen kuin pölynimuri! Siihen riittää vaikkapa 5-sekunnin dokumentti pätkä keskitysleiriltä toisesta maailmansodasta. Näkemäni ihminen ei ole enää kärsimässä, elossakaan, mutta silti säälin häntä ja näkemäni jää ikuisesti mieleeni. Olen kuin pakotettu imemään itseeni pahaa oloa.
Yhtään tarjolla olevaa hymiötä en voi tähän laittaa, sillä kaikki ovat kaukana tuntemuksistani. On elämässäni ollut joskus asioita, jolloin kaikkia noita hymiöitä olisi voinut käyttää. Jos joukossa olisi ollut musta ilman silmiä ja suuta, niin sen olisin lisännyt.
Tätä oli erittäin vaikea ja raskasta kirjoittaa ja keskenkin tämä valitettavasti jäi. Itkua nykyisin panttaan vaikka hammasta purren, enkä enää oikein osaakaan. Nyt itken.
Hei!
Itse masennuin ensimmäistä kertaa noin 15 vuotta sitten, ja masennus on uusiutunut pari kertaa sen jälkeen. Kärsin myös voimakkaasta ahdistuksesta. Itselläni oireeni johtuvat vakavista traumoista, joita olen alkanut käsittelemään vasta viime vuosina. Toivottomuus ja epävarmuus tulevaisuudesta on sietämätöntä, varsinkin jos kärsii samalla masennuksesta ja ahdistuksesta.
Olet rohkea kun kirjoitit itsestäsi avoimesti tänne keskustelupalstalle. Kun ei ole "normaalissa" elämässä, työssä tai opiskele, tuntuu monesti että ikäänkuin katsoo elämäänsä ulkopuolelta. Tämä ainakin minulla lisää ahdistusta ja toivottomuutta.
Kuulostaa siltä että et saa tarvitsemaasi hoitoa tai apua. Jokainen ansaitsee tulla kuulluksi. Oletko ajatellut hakea itsellesi terapiaa, jonka avulla voisit lisätä voimavarojasi? Tiedän että julkisen avun saaminen on hankalaa, mutta sinulla on oikeus saada apua jos sitä haluat. Jos et halua yksilöterapiaa, niin olen huomannut että vertaistuki auttaa ainakin minua. Käyn kerran kuussa keskusteluryhmässä, ja auttaa tietää etten ole ainoa joka näiden asioiden kanssa painii. Toivon parempia hetkiä sinulle.
Kiitos ajatuksistasi miimq!
Joku vertaistukiryhmä olisi minun pakko saada jossakin vaiheessa. Muuten tähän tuskaan kuolee.
Valitettavaa etten psykiatreista koe keskustelujen kautta olevan apua. Ongelmieni alkutaipaleella he tulkitsivat minut aivan väärin ja esim. yksi kaipaamani lääke evättiin.Keskusteluyritykset menivät eetteriin korvieni läpi. Jäi suorastaan pelko tällaisia kohtaan.(Sen lääkkeen muuten kirjoitti myöhemmin terveyskeskuslääkäri 20min sisällä. Ainoa lääkäri jonka nimen tulen muistamaan aina ja vain positiivisessa mielessä)
Tässä nyt kirjoittamalla yritän hiukan saada energiaa pohjaksi. Minulla on suuria vaikeuksia tehdä enempää. Jää nähtäväksi onnistunko.
Hei! Minä olen aika vasta myöntänyt tilanteen, mutta hyvin samanlaista on. En jaksa kirjoittaa enempää. Ehkä toisen kerran.