Hei kaikille!

Rekisteröidyin vasta sivustolle ja toivon edes hitusen siitä olevan hyötyä itselleni ja ehkä muillekin.(otsikon mukaisesti tätä kirjoitustakin teen ”kodissani”)

Vakava ahdistukseni/masennukseni on monimuotoinen tarina ja en jaksa ainakaan nyt sitä tarkemmin valaista. Sen alkuhetket ovat kuitenkin viime vuosituhannen loppupuolelta,joten voisi kai sanoa, että se on elämäni todellisinta arkea ollut pitkään.

Olen elänyt siitä lähtien ilman parisuhdetta ,koska olen ollut kykenemätön rakentamaan sellaista. Lapsiakaan ei ole olemassa ja eläkkeellä olen psyykkisten vaivojeni takia. Kissoja minulla tosin on kaksi, jotka ottamalla yritin saada itselleni piristystä. Valitettavaa, ettei se ole auttanut, vaikka aina olen pitänyt kaikenlaisista eläimistä. (kissat olleet kavereinani noin puolitoistavuotta)

Ihmisiä kavereina oli vielä vuosi,kaksi sitten muutamia ja hyvinkin pitkäaikaisia. Valitettavasti nämäkin katosivat elämästäni.(yksi kaveri soittaa noin kerran kuukaudessa) Nämä asiat ovat olleet nyt ratkaisevia, että olen vajonnut taas alemmas.
Ainoa varma ihminen,joka ottaa minuun yhteyttä noin kahden päivän välein, on 80v äitini. Fyysisesti hyvin sairas jo ja on poissa hetkenä minä hyväänsä.
Olen paljon ajatellut ja pelännytkin, että jos esim. halvaantuisin, kuolisin ilman äitiäni, voisin hyvinkin olla kuukauden, pitempäänkin, ettei kukaan edes tietäsi asiasta.

Persoonastani hiukan:
Olen huono pyytämään apua. Monestikko olen tämänkin tekstin aikana käynyt välillä tupakalla ja miettinyt tekstin yli pyyhkimistä? Ainakin 10-kertaa. ”olkoon” ajatuksella.
Yhtään päivää en ole koskaan ollut missään psykiatrisella osastolla, vaikka varmasti olisin välillä sinne kuulunut.
Toisaalta minua on joskus ihmetelty,miten avoin olen ollut ongelmastani puhuessa. Tämä avoimuus melko rempseään tyyliin on tainut olla vain haitaksi. Mielestäni todellista tilaani joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta ei olla ymmärretty. Lopetinkin ”valittamisen” ystävilleni muutama vuosi sitten,vaikka tilanteeni ei ollut sen parempi. Nyt ei ole ihmistä kelle kertoa mitään. Vanhaa, sairasta äitiä ei viitsisi rasittaa. Pari lääkettä on tullut automaatisesti reseptin uusimisella vuosikausia ilman lääkärikäyntejä.

Jos oman elämäni tuska jossakin hetkessä hiukan helpottaa, löydän sen varmasti aina jostakin muualta. Olen kuin pölynimuri! Siihen riittää vaikkapa 5-sekunnin dokumentti pätkä keskitysleiriltä toisesta maailmansodasta. Näkemäni ihminen ei ole enää kärsimässä, elossakaan, mutta silti säälin häntä ja näkemäni jää ikuisesti mieleeni. Olen kuin pakotettu imemään itseeni pahaa oloa.

Yhtään tarjolla olevaa hymiötä en voi tähän laittaa, sillä kaikki ovat kaukana tuntemuksistani. On elämässäni ollut joskus asioita, jolloin kaikkia noita hymiöitä olisi voinut käyttää. Jos joukossa olisi ollut musta ilman silmiä ja suuta, niin sen olisin lisännyt.

Tätä oli erittäin vaikea ja raskasta kirjoittaa ja keskenkin tämä valitettavasti jäi. Itkua nykyisin panttaan vaikka hammasta purren, enkä enää oikein osaakaan. Nyt itken.