Niin, itse jotenkin ajattelen että samanhenkinen ihminen on ihminen ketä henkisellä tavalla ajattelee samanlailla. Enkä tarkoita uskontoa vaan enemmänkin elämän arvoja, tapaa ajatella elämästä, tapaa elää.

Useinhan se tietysti vähän linkittyy uskontoonkin, muttei välttämättä. Enemmänkin se tunne kun on toisen kanssa läsnä hetkessä, kokee olevansa samalla aaltopituudella. Tavoittelenkohan nyt jotain pilvilinnoja voi voisiko tälläistä olla? Taas sitten toinen vaihtoehto missä tyytyy vähempään, jää kaipaamaan yhteydeltä sitä jotain, laittaa pettymään. Vaikeaa. Mutta kun ei haluaisi olla enää yksin.

Ehkä niihin pilvilinnoihon tarvii kurottaa jotta ei tarvi sanoa etten yrittänyt. En epäile ettetkö ole jo yrittänyt kurottaa...

Ihmisen tärkein juttu on tulla ymmäretyksi, nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään. Se mitä edellisellä tarkoitan ymmärtää ihminen joka haluaa, tai ymmärtää että elämässä on syvempikin ulottuvuus kuin lisääntyminen tai ruuan muuntaminen toiseen olomuotoon.

Ehkä kaipaus tulee konkreettisemmaksi sen jälkeen kun on hyväksynyt itsensä, ja haluisi tavata ihmisen joka on myös hyväksynyt itsensä...jotain tuonne päin, luulen?

Totta, elämässä täytyisi aina yrittää. Ei muuten voi tietää. Hyvin puit sanoiksi tuon, että haluaa tavata ihmisen ketä on hyväksynyt itsensä. Ainakin omalla kohdalla tuo taitaa olla juuri niin. Mitä tietoisemmaksi itsestäni olen tullut ja sitä myöten yrittänyt hyväksyä itseni, sitä raskaammaksi on käynyt pinnalliset keskustelut tms. Kun ihminen ei hyväksy itseään, hänestä heijastuu jonkinlaista pelkoa, rauhattomuutta, esittämistä.. miten sitä nyt kuvailisi.

En halua vähätellä sellaisia, ketkä eivät jaksa kaikkea miettiä niin pitkälle. Meitä on erilaisia. Mutta tuntuu että hyvin vähän on ihmisiä ketkä pysähtyvät miettimään. Tai hyvin piiloutuvat samanlailla kuin minä heiltä.

Niin, varmasti ihmisen perustarve on tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on. Haluaisi saada aitoa vastakaikua omille ajatuksilleen, eikä sitä ainaista "niimpä, juujuu" jne.

Tuttuja ajatuksia. Tuntuu että on joutunut niin paljon itsensä kanssa painimaan, että arkiset asiat ja pinnalliset aiheet ei tuo mitään iloa tai nosta mielenkiintoa. Toisaalta ei jaksa oikein enää mistään syvällisestäkään innostua, kun on jo selvää, ettei siitäkään tule entistä kyynisemmäksi.

Kyllä sitä usein kadehtii ihmistä, joka on kiinnostunut jostain asiasta, on se sitten postimerkit, urheilu tai luonto. Tavallaan järjellä ymmärtää, että kaikessa tuossa on paljonkin sellaista mikä voi olla kiinnostavaa, mutta tunnetasolla kaikki tuntuu tylsältä ja filosofisella tasolla täysin turhalta ja hengettömältä.

Ja ennen kuin pääsee kukaan sanomaan, olen yrittänyt erilaisten asioiden kanssa "fake it until you make it", koittanut tehdä asioita jotka voisi tuntua hyvältä tai mielenkiintoiselta. Joitain asioita viikkoja, toisia kuukausia, hemmetti - oon tehnyt jopa tutkinnon sellasesta aiheesta joka ei sitten niin missään vaiheessa kiinnostanut.

Just toi, että kun haluais sen tunteen että joku juttu kiinnostas niin paljon että sitä jaksais tehdä ja siitä sais voimaa. Muistan kun joskus oli vielä semmonen tunne. Mut vastoinkäymiset on ollu niin suuria, että kaikki kokemukset on jotenkin "laimentuneet".

Tuttua myös tuo, että vaikka kuinka väkisinkin yrittää jotain mikä voisi kiinnostaa, niin ei siitä välttämättä silti tule mitään. Helposti kaikki tuntuu vaan turhan vähäpätöiseltä.

En epäile yhtään etteikö masennus voimistaisi tätä yksinäisyyden tunnetta kaikessa. Mutta ennen masennustakin on ollut tuota tuhauttavaa erillisyyden tunnetta, kun kaikki on niin pinnallista. Mikä tässä sitten onkaan se syy-seuraus-suhde? Itse koen että ensiksi olen kokenut tätä samankaltaisen seuran puutetta, jonka puutteen johdosta olen yrittänyt olla kuin muut. Sitten se on voimistanut pahaa oloa, josta on tullut masennusta.

Voiko se vaan olla niinkin yksinkertaista, kun on joutunut kokemaan enemmän kuin moni muu/jäänyt ilman apua yms., joutunut kohtaamaan/käsittelemään asiat yksin, maailma on auennut eri tavalla niin sen jälkeen haluaisi yksinkertaisesti seuraa ihmisestä kuka tuon kaiken ymmärtää? Mielestäni ihan ymmärrettävää.

Mutta kyllähän sitä kyynistyy, kun kerta toisensa jälkeen yrittää saada sitä ymmärrystä eikä vaan saa.

Tälläsiä mietteitä vaan. On elämä kummallista. Vähän ohi aiheen, mutta nytkään ei ole ihan parhaimmat lähtökohdat joulun viettoon, syytä en viitsi nyt avata, mutta lasten takia yritän parhaani. Surettaa toki että oma tunnelma ei ole sitä mitä haluaisin mutta kaikkeen en voi vaikuttaa. Yritän parhaani. Voimaa sain jo vähän tänne kirjoittamisesta, kun koen etten ole tällä maapallolla ainoa tunteideni kanssa.

Jokatapauksessa, rauhaisaa joulua toivon myös teille kaikille.🌲