Samanhenkisen seuran mysteeri

Samanhenkisen seuran mysteeri

Käyttäjä kuukkels aloittanut aikaan 09.11.2019 klo 14:43 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä kuukkels kirjoittanut 09.11.2019 klo 14:43

Olen kokenut pitkään yksinäisyyttä, varmaan koko elämäni. Alan ymmärtää, että tämä vaikuttaa jo ihan kaikkeen elämässäni, parisuhteeseen, työelämään, mielen hyvinvointiin. 

Jotenkin ratkaisuksi aina sanotaan että pitäisi löytää samanhenkistä seuraa. Olen vuosien mittaan pyörinyt kaikenlaisissa harrastuksissa ja järjestöissä, enemmän ja vähemmän aktiivisesti, perustanut jotain omiakin. Tulen ihmisten kanssa ihan hyvin toimeen, enkä koe että sosiaalisissa taidoissa olisi mitään poikkeavaa ongelmaa, kehittymistä varmaan meillä kaikilla on. 

Ongelmani onkin enemmän se, että en tunne yhteyttä ihmisten kanssa. En koe että olisin ikinä löytänyt sellaista kokemusta että olisin samanhenkisten ihmisten seurassa, tai että muiden ajatukset herättäisi kiinnostusta tai uteliaisuutta. Ihan sujuvasti voin olla ihmisten parissa, mutta suoraan sanottuna kaikki se puhe vaan useimmiten kyllästyttää. En kyllä osaa itse sanoa mikä minua sitten kiinnostaisi enemmän, tai mikä näistä tilanteista tekisi jotenkin parempia. 

Arvelisin kuitenkin, että yleensä ihmisille tuollaiset vuorovaikutustilanteet on jollain tavalla palkitsevia edes joskus, kun monet sellaisiin hakeutuvat. Minusta vain tuntuu että jään jostain kokemuksesta paitsi ja epämääräinen kaipuu yhteyteen ihmisen kanssa kalvaa päivittäin.

Olen tätä käsitellyt useammankin eri terapeutin kanssa, mutta en ole oikein päässyt jyvälle mistä tässä ulkopuolisuuden tunteessa oikein voisi olla kyse. Masennus minulla on toki diagnosoituna, eikä siihen tunnu lääkkeet eikä terapia eikä mikään muukaan toimivan. Luulen että tämä yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kokemus on avain siihenkin. 

Käyttäjä Joie kirjoittanut 15.11.2019 klo 11:29

Hei kuukkels!

Voisiko olla mahdollista, että kyllästyt seurassa sen tähden, että odotat yhteydeltä jotain enemmän kuin arkista jutustelua?

Mulla on kans pitkään ollut niin, että on toisaalta ollut hirveän suuri kaipaus ihmisten yhteyteen, mutta en sitten usein kuitenkaan ole viihtynyt seurassa. Minusta se johtui siitä, että rakkaudenkaipaus oli niin valtavan suuri. Olen niin paljon yksinäni. Sitten, kun tapasin ihmisiä, niihin tilanteisiin latautui ihan tahtomattanikin valtavat odotukset. Halusin, että saisin täyttymyksen kaikkeen siihen rakkaudenkaipaukseen just sillon. Lohdutuksen kaikkeen kipuun, pohjattomaan yksinäisyyteen, nähdyksi tulemisen tarpeeseen...

Kun kaipaus oli niin valtava, ei semmoset arkiset kohtaamiset ja "tavallinen" yhdessäoleminen kiinnostanu yhtään.

Olen huomannu, että ihmisten kanssa oleminen on helpottunu, kun olen saanu kokea rakkautta, nähdyksi tulemista ja lohdutusta. Sitten en odota ihmisiltä enää niin suuria... että heidän pitäis täyttää se vanhempien rakkauden puuttumisen jättämä railo sisimmässäni. Kuka ihminen semmoiseen pystyisi?

Helpompi sitten nauttia ihan semmoisesta tavallisesta yhdessäolosta. 🙂

Sun kohdallahan kysymys voi olla  jostain ihan muustakin.

Käyttäjä keskustelua kirjoittanut 15.11.2019 klo 14:24

Ulkopuoliseksi kokemisen tunne, tuttua. Tiedän kyllä olevani omanlaiseni, ja että harvoin avautuu tilanteita , joissa voisi kokea kuuluvansa johonkin. Omalla kohdalla on tapahtunut ajan kanssa muutosta, etten edes haikaile tutustuvani kun jokaisella niin suuri tarve olla turvassa omissa kuvioissaan. Nykyään on helpompaa, kun itselle en ole ulkopuolinen. Saan seuraa itsestäni; paskimpina päivinä se on kyllä tuskaa, mutta ajoittain hyvinä hauskaakin.