Samanhenkisen seuran mysteeri

Samanhenkisen seuran mysteeri

Käyttäjä kuukkels aloittanut aikaan 09.11.2019 klo 14:43 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä kuukkels kirjoittanut 09.11.2019 klo 14:43

Olen kokenut pitkään yksinäisyyttä, varmaan koko elämäni. Alan ymmärtää, että tämä vaikuttaa jo ihan kaikkeen elämässäni, parisuhteeseen, työelämään, mielen hyvinvointiin. 

Jotenkin ratkaisuksi aina sanotaan että pitäisi löytää samanhenkistä seuraa. Olen vuosien mittaan pyörinyt kaikenlaisissa harrastuksissa ja järjestöissä, enemmän ja vähemmän aktiivisesti, perustanut jotain omiakin. Tulen ihmisten kanssa ihan hyvin toimeen, enkä koe että sosiaalisissa taidoissa olisi mitään poikkeavaa ongelmaa, kehittymistä varmaan meillä kaikilla on. 

Ongelmani onkin enemmän se, että en tunne yhteyttä ihmisten kanssa. En koe että olisin ikinä löytänyt sellaista kokemusta että olisin samanhenkisten ihmisten seurassa, tai että muiden ajatukset herättäisi kiinnostusta tai uteliaisuutta. Ihan sujuvasti voin olla ihmisten parissa, mutta suoraan sanottuna kaikki se puhe vaan useimmiten kyllästyttää. En kyllä osaa itse sanoa mikä minua sitten kiinnostaisi enemmän, tai mikä näistä tilanteista tekisi jotenkin parempia. 

Arvelisin kuitenkin, että yleensä ihmisille tuollaiset vuorovaikutustilanteet on jollain tavalla palkitsevia edes joskus, kun monet sellaisiin hakeutuvat. Minusta vain tuntuu että jään jostain kokemuksesta paitsi ja epämääräinen kaipuu yhteyteen ihmisen kanssa kalvaa päivittäin.

Olen tätä käsitellyt useammankin eri terapeutin kanssa, mutta en ole oikein päässyt jyvälle mistä tässä ulkopuolisuuden tunteessa oikein voisi olla kyse. Masennus minulla on toki diagnosoituna, eikä siihen tunnu lääkkeet eikä terapia eikä mikään muukaan toimivan. Luulen että tämä yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kokemus on avain siihenkin. 

Käyttäjä Joie kirjoittanut 15.11.2019 klo 11:29

Hei kuukkels!

Voisiko olla mahdollista, että kyllästyt seurassa sen tähden, että odotat yhteydeltä jotain enemmän kuin arkista jutustelua?

Mulla on kans pitkään ollut niin, että on toisaalta ollut hirveän suuri kaipaus ihmisten yhteyteen, mutta en sitten usein kuitenkaan ole viihtynyt seurassa. Minusta se johtui siitä, että rakkaudenkaipaus oli niin valtavan suuri. Olen niin paljon yksinäni. Sitten, kun tapasin ihmisiä, niihin tilanteisiin latautui ihan tahtomattanikin valtavat odotukset. Halusin, että saisin täyttymyksen kaikkeen siihen rakkaudenkaipaukseen just sillon. Lohdutuksen kaikkeen kipuun, pohjattomaan yksinäisyyteen, nähdyksi tulemisen tarpeeseen...

Kun kaipaus oli niin valtava, ei semmoset arkiset kohtaamiset ja "tavallinen" yhdessäoleminen kiinnostanu yhtään.

Olen huomannu, että ihmisten kanssa oleminen on helpottunu, kun olen saanu kokea rakkautta, nähdyksi tulemista ja lohdutusta. Sitten en odota ihmisiltä enää niin suuria... että heidän pitäis täyttää se vanhempien rakkauden puuttumisen jättämä railo sisimmässäni. Kuka ihminen semmoiseen pystyisi?

Helpompi sitten nauttia ihan semmoisesta tavallisesta yhdessäolosta. 🙂

Sun kohdallahan kysymys voi olla  jostain ihan muustakin.

Käyttäjä kirjoittanut 15.11.2019 klo 14:24

Ulkopuoliseksi kokemisen tunne, tuttua. Tiedän kyllä olevani omanlaiseni, ja että harvoin avautuu tilanteita , joissa voisi kokea kuuluvansa johonkin. Omalla kohdalla on tapahtunut ajan kanssa muutosta, etten edes haikaile tutustuvani kun jokaisella niin suuri tarve olla turvassa omissa kuvioissaan. Nykyään on helpompaa, kun itselle en ole ulkopuolinen. Saan seuraa itsestäni; paskimpina päivinä se on kyllä tuskaa, mutta ajoittain hyvinä hauskaakin.

Käyttäjä Eop kirjoittanut 20.03.2020 klo 20:14

Löytyisikö samanhenkistä seuraa tämän ongelman kautta? Minuakin kyllästyttää semmoinen arkipäiväinen höpötys, tuntuu niin turhalta. Ennemmin olen hiljaa. Paljon mielenkiintoisempaa on puhua syvällisemmistä asioista. Harmi vain, että usein pitäisi ensin puhua niistä kevyemmistä asioista, ja siitä sitten vasta vähitellen taiteilla tiensä siihen mitä haluaa.

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 21.03.2020 klo 15:07

Minulla aika paljon samaa. Mutta toisaalta nykyään olen aika paljon yksin. Yksin olossa on välillä se hyvä puoli, että pystyy kokemaan esim. luonnon kauneuden paremmin. Minulle tulee aina välillä yksin ollessa ja ulkona kävellessä fantastisia kokemuksia. Kun katson esim. auringon laskua ja kuuntelen musiikkia. Tai kun katselen lintuja ja puroja.

En tiedä onko se yksin olo sitten hyväksi, mutta näinä aikoina minun mielestäni on lupa nauttia tuollaisista asioista niin paljon kuin haluaa.

Minun yksin oloni on toisaalta antoisaa, mutta toisaalta se voi välillä olla tylsää. Minun keskus hermoston rakenne on varmaan sitten sellainen, että minun täytyy olla välillä pitkiäkin aikoja yksin. Mutta toisaalta se on hirveää tasapainottelua, kun joo koen asiat suuresti kun olen yksin, mutta en sitten tiedä mitä siitä loppu peleissä seuraa jos sitä on yksin todella pitkiä aikoja...

Käyttäjä some_one kirjoittanut 19.11.2020 klo 13:58

Samanlaisia kokemuksia täällä. Vaikka tarvitsenkin paljon yksinoloa, tunnen tarvitsevani silti joskus samanhenkistä seuraa. Sellaista kenen kanssa kokeaa syvempää yhteyttä eikä pelkkää arkista jutustelua. Pelkkä pinnallinen ystävyyssuhde vie vain voimat. Siten onkin tullut tilanne ettei tällä hetkellä ole ainuttakaan ystävää, edes kaveria tai tuttavaa. Ja niinkuin "minäitse89" kirjoitti, niin minulla samanlaista, että yksin ollessa saa joskus esim. luonnosta fantastisia kokemuksia ja se onkin ollut minulle voimaannuttava tekijä kun on ollut vaikeaa. Se on hienoa, mutta olisi vielä hienompaa välillä jakaa yhteyttä toisen kanssa ketä kokee samoja asioita. Olen perheellinen, mutta miehen ja lasten lisäksi olisi mukava olla jokin sielunkumppani, vaikka aikaa ei hirveästi olekkaan. Mutta edes joskus voisi jakaa omaa maailmaansa jonkun kanssa. Laittakaa viestiä, jos samaa ajatusta.

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 6 kuukautta sitten. Syy: kirjoitusvirhe
Käyttäjä HerKaramazov kirjoittanut 19.11.2020 klo 15:05

Moi.

Minulle riittää kun ihminen/ihmiset ajattelee "saman suuntaisesti" täysin samalla tavalla ajattelevaa on vaikea löytää.

Tosin kuusivuotta takaperin tapasin ihmisen jonka kanssa on hauska keskustella koska osaamme päättää toisen aloittaman lauseen...ja lauseet eivät koske säätä, urheilua, tai pinnallista jutustelua.

Ilmaisin ihastukseni häneen mutta hänellä oli jo toulloin mies ja nyt on mies ja kaksi lasta. Olemme yhteydessä parinviikon/kuukauden välein koska meillä on sama koulutus, ja samoja kiinnostuksen kohteita.

 

Käyttäjä some_one kirjoittanut 20.11.2020 klo 10:55

Tottahan tuokin että erittäin vaikeaa löytää samanlailla ajattelevaa. Toki täysin ei varmasti voikkaan mutta sanotaan että arvomaailman ja ajatuksenjuoksun olisi hyvä olla vahvasti samankaltaista. En tiedä vaadinko sitten liikaa, mutta kun jotenkin en saa ystävyyssuhteista sitä mitä kaipaan jos ei käy yksiin ajatusmaailma.

Mutta haluan uskoa että jossain on varmasti samanhenkisiä kuin minä. Mutta ongelma lienee siinä että eivät he tule ovelta hakemaan eivätkä ole niin lähestyttävissä, niinkuin en minäkään.

Mutta ehkä tätä kautta? Aina voi toivoa. 🙂

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 6 kuukautta sitten.
  • Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 6 kuukautta sitten.
Käyttäjä kirjoittanut 20.11.2020 klo 20:51

Kiinnostuksen kohteita jos on samanlaisia, voi syntyä yhteys jonka kokee helpoksi ja joka pysyy yllä ilman vaativia ponnistuksia. Jos sitä pidetään molempien taholta vaikka vaan harvinaisemminkin yllä, se antaa (eikä vaan vie) eikä se pääse unohtumaan liian pitkäksi aikaa.

Elän niin, että vuosien varrella on syntynyt ystävyyksiä, jotka aika ja ihmisten ja omatkin eri vaiheet etäännyttäneet. Ja ajan myötä matkan varrella kuitenkin taas syntynyt uusia yhteyksiä.

Jokainen niistä on ollut (ja on) tarpeen. Vieläkin.

Jos saa itsessä säilymään rohkeuden olla avoimesti kohti, elämän ilmiöistä kiinnostunut, ei ole yksin yksin ollessaankaan. Mielessä (seurana) ystäviksi kokemansa missä liikkuukaan.

Käyttäjä kuukkels kirjoittanut 05.12.2020 klo 11:05

Se on varmaan tuo oma odotus näistä ihmissuhteista. Että tulisi edes joskus joku pieni hetki, että tuntuisi hyvältä tai helpolta. En tiedä onko se sitten jotain sosiaalisuuden pelkoa tai ahdistusta. En ainakaan tiedä mitä sille voisi tehdä.

En tiedä mitä konkreettisesti edes tarvitsen ihmisiltä. En osaa muutenkaan pyytää apua tai tukea. En saa mitään irti siitä, että kerron, miltä minusta tuntuu toiselle ihmiselle. Haluaisin kyllä, kun ilmeisen monelle siitä tulee helpompi olo. Nyt mulle tulee vaan entistä huonompi olo, kun toiset joko ahdistuu mun kanssa puhumisesta tai sitten torjuu ja hylkää.

Haluaisin, että joku välittäisi. Haluaisin, että joskus voisin kokea miltä se tuntuu. Vaikka sitä välittämistä olisikin, ei se vaan tule perille asti. Ei tunnu miltään. Tai oikeastaan tuntuu vaan tosi turhauttavalta, kun kerää kaikki voimansa että jaksais olla ihmisten parissa, ja ei saa mitään takaisin, muuta kun pettymyksen.

Käyttäjä some_one kirjoittanut 09.12.2020 klo 11:45

Kuukkels, kirjoitit juuri kuin suoraan mitä itsekkin ajattelen. Huojentavaa kuulla, etten ole ainoa ketä kokee noin. Vaikka kuinka avoimin mielin ja rohkeasti yrittäisi tutustua ja avautua, tuntuu ettei saa takaisin samaa. Täyttä ymmärrystä, sitä yhteyttä. Se jää silti pinnalliseksi. Ja se turhauttaa.

Ymmärrän ettei voi liikaa odottaa ja että ihmiset on erilaisia. Mutta jotenkin jää aina kaipaamaan sitä ymmärrystä ja yhteyttä. Ristiriitaista tässä on se, että koen silti jollain tapaa tarvitsevani sitä samanhenkistä seuraa, vaikka osaan hyvin yksinkin olla. Parisuhdekkaan ei voi sitä korvata, varsinkin kun puoliso saa töiden kautta oman henkistä seuraa, mutta minun oma sosiaalinen elämäni on parisuhteen varassa. Ja siitäkään en tunnu saavan aina sitä täyttä yhteyttä. Olen vaan ruvennut luovuttamaan juuri sen takia ettei jaksa enää kohdata tuota samaa ongelmaa. Silti meitä samanhenkisiä näyttää olevan. Kuinkas me löydettäisiin toisemme? 😀

Käyttäjä kuukkels kirjoittanut 10.12.2020 klo 22:39

Olet varmasti hyvä tyyppi ja toivon että löydät mitä etsit ja tarvitset, älä siksi ota tätä väärin.

Minulla on kokemusta siitä kun kaksi "tälläistä" ihmistä kohtaa. On voitu puhua tästä kokemuksesta ja voin ajatella, että on varmaankin aikalailla samanlainen tilanne, kun tietää jo ennalta mitä toinen aikoo sanoa, on kuin hän puhuisi omasta elämästäni, osaa suunnilleen täydentää lauseet suoraan.

mutta silti se ei vaan tunnu miltään, tai ehkä tuntuu, jotenkin vaivaannuttavalta, tyhjältä, loputtomalta, eikä yhtään mukavalta, lämpimältä, turvalliselta, toiveikkaalta tai edes jotenkin siedettävältä. En tunnista yhtään sellasta tunnetta, että onpas hyvä kuulla että joku toinenkin on samassa tilanteessa. Ikävältä se lähinnä kuulostaa. Ei tämmöistä toivoisi kenellekkään.

ja ei, en koe että mulla olisi sosiaalisten tilanteiden pelkoa, tulen ihan hyvin ihmisten kanssa toimeen jos on tarve. Mulla ei ole vaan mitään omaa halua olla kenenkään kanssa tekemisissä sillä tavalla, kun ne kohtaamiset tapahtuu. En vaan saa mitään irti siitä että ollaan samanlaisia, tai että on yhteisiä kokemuksia tai tunnelmia tai ajatuksia. Tai siitäkään että ollaan erilaisia, eri mieltä, koetaan eri tavalla.

On tämäkin nyt. Olisi kiva tietää mistä tässä on kyse, ja pääseekö tästä eroon jotenkin. Toistaiseksi ei ole selvinnyt, vaikka kaikenlaista on selvitelty (no masennusta tää on, mutta onko syy vai seuraus. Ei ole asperger, ei adhd, ei depersonalisaatio, ei narsismi, eikä skitsofrenia - tai mistä senkään nyt tietää, eihän noita voi mitenkään objektiivisesti mitata edes)

Käyttäjä some_one kirjoittanut 14.12.2020 klo 11:32

Kiitos kuukkels. Ehkä jollain tapaa saan kiinni ajatuksestasi. Itselläni ei ole aikuisiällä kokemusta siitä, kun kohtaa ns. samassa tilanteessa olevan ihmisen. Teini-iässä kun oli henkisesti vaikeaa, ystävystyin myös ihmisen kanssa kenellä oli myös vaikeaa. Vaikka tavallaan silloin ei tarvinnut esittää mitään, niin oli se myös jollain tapaa raskasta. Tosiaan, ei ollut kiva nähdä toisen huonoa oloa kun itselläkin oli.

Pointtina ei mulla olekkaan se että pääsisin synkistelemään toisen kanssa. Vaan se yhteyden tunteminen. Niinkuin ketjun alussa olitkin kirjoittanut, että sinua kalvaa yhteyden puuttuminen. Niin sellaista samaa tuntemusta myös itsellä.

Itsellä diagnosoitu nuorena sosiaalisten tilanteiden pelko, joka oli jälkiseurausta varmaankin pitkään kestäneestä koulukiusaamisesta. Kun tuli lapsia ja enemmän ikää, on päässyt pikkuhiljaa eroon tuosta pelosta. Itseluottamus on kasvanut. Mutta se ei silti ole poistanut sitä tarvetta kokea syvällisempää yhteyttä ihmisiin. En uskokkaan että tässä on mistään diagnoosista kyse. Olen erityisherkkä ja se varmasti vaikuttaa. Mutta erityisherkkyys ei ole sairaus. Sen kanssa täytyy vaan oppia elämään ja hyväksyä se osana persoonaa.

Käyttäjä HerKaramazov kirjoittanut 15.12.2020 klo 12:13

Moi

Mulla on ollut "samanhenkisiä" ihmisiä ympärilläni kun urheilin, katsoin ja puhuin jääkiekosta, lisäksi työasioista.

Tuntuu että olen elänyt edellä mainitut arvot loppuun ja hakenut syvempiä ehkä voisi sanoa henkisiä arvoja. Sitten kun puhutaan henkistenarvojen kentässä onkin vaikea löytää sellaisia ihmisiä jotka hyväksyvät henkiset arvot jonkin eri tradition kautta...sitä omaa kyllä tuputetaan silmät ja korvat täyteen mutta jos toinen edustaa toista traditiota niin aletaan tuomitsemaan ja jakamaan taivas ja helvettipaikkoja. Henkisyyttä arvostava ihminen jos hän on kasvanut toistelemasta samoja teesejä mitä on lukenut pystyy hyväksymään toisen ihmisen henkisentien, luulen.

Hengellisyydessään ihminen on ymmärtänyt että hänen tiensä ei ole kenenkään toisen tie siksi voi kunnioittaa kaikkia "tielle lähteneitä" ?

Käyttäjä kirjoittanut 15.12.2020 klo 13:23

Tosiaan, noin usein käy. Kuin oma olo vahvistuis siitä jos joku toimii samoin? Hienointa elämässä on kaikki ne vivahteet joita meissä ihmisissä on. Jokaisen taaplaustyyli tasan yhtä hyvä.

Maailmassa on juuri syvempi taso, joka myös monitahoinen ja siksi rikas. Pintaakin voi katsoa, mutta jaksaako pinnallisilla miten pitkään? Sekin osalle riittää.

Raskaalla kaasujalalla pääsee kenties hetkeä aiemmin perille, mutta miksei pysähtyisi? Syvyyttä ei koe jos koheltaen kulkee?

Sinä (herr Karamazov) olet laajentanut tietopohjaa perehtymällä muuhunkin kuin kristilliseen traditioon, harvan kiinnostus riittää samaan, vaikka eihän se ole kristinuskon ytimestä pois kun perspektiiviä laajentaa. Päinvastoin. Rakkaus kirkastuu. Kaikkivaltias itselle helpoimmin kohdattavissa kun pysyn yhteydessään. Vaihtelee mitä nimeä Jumalan olemuksesta käyttää milläkin puolella maapalloa.

 

Käyttäjä HerKaramazov kirjoittanut 15.12.2020 klo 18:22

Sydän ei tottele kuin yhtä totuutta. Ja heti perään totuuksia on niin paljon kuin sydämmet sanoo.

Helpommalla pääsisi jos peesaisi muita eikä sekään ole rikos.

Luulen että Jeesus, Laotze, Ja Buddha olisivat voineet viettää kostean illan ja ymmärtää toisiaan jos olisivat eläneet samaan aikaan samalla paikkakunnalla?