Saisinko kiitos olla olemassa lapsuudenperheelleni

Saisinko kiitos olla olemassa lapsuudenperheelleni

Käyttäjä Annalii aloittanut aikaan 29.07.2008 klo 20:16 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Annalii kirjoittanut 29.07.2008 klo 20:16

Olen jäänyt ihmisenä melko näkymättömäksi meidän perheessä. Totuttu roolini on kuitenkin käynyt tätä nykyä aivan liian rankaksi, vie musta kaikki mehut ja sinulta hyvä lukija, toivoisin mielipidettäsi, mitä ihmettä tekisin tilanteelle. Olen yli 30 v.

Oon kuudes lapsi perheessämme ja kaikki sisareni ovat 10-20 vuotta minua vanhempia. Siihen aikaan, kun minä kasvoin, äiti vetosi usein ikäänsä. Hän on niin vanha, ettei jaksa… Isäni ja äitini riitelivät käytännössä joka päivä. Kun olisin kaivannut omaa rauhaa kouluikäisenä, he olivat eläkeiässä kotona nahistelemassa aivan koko ajan. Kukaan ei ollut mun kanssa, puhunut mulle tärkeistä asioista, mun annettiin vaan olla.

Kun isot sisaret olivat kaikki muuttaneet kotipiiristä, suunnilleen samaan aikaan iskä vaihtoi kaljoittelun kossutteluun. Eli mä olen ainoa joka on nähnyt tän puolen… Rasittavaa sössöttämistä ja kun promilleja tarpeeksi, sanallista aggressiota. Kärsin lapsuudenkodissa unettomuudesta, koska jouduin koko ajan kuuntelemaan, tapahtuuko äidille jotain pahaa. No, ei onneksi kovin, mutta pelossa ja uhassa oli ihan tarpeeksi. Kavereita ei voinut tuoda enää ja heiltä halusi salata, kun muutenkin jo hävetti. Vanhempani riitelivät naapureiden kanssa ja siinä meni viimesetkin kaverit, kun kiellettiin menemästä enää kylään…

Kaikki on ollut ihan ihmeellistä peliä… Kaksoisviestintää.
Mä oon tavallaan ajatellu,
että kyllä isä tajuaa itsekin, mitä se on mulle tehnyt.
En oo koskaan sanonu tuosta, miten pelkäsin kotona…
Ehkä se ei sitten tajua.

Kaipaan niin rehellisyyttä, saada olla oma itseni. Pelkään sitten kai,
ettei perheeni hyväksy minua.
Joskus mietin, että kirjoittaisin kaikille kirjeen…
Hiljaisuus on vieläkin pahempaa.
En kestä jos tämä asia vaan jää villaisella haudatuksi.

Aikuisena olen ensin halunnut näyttää kotiväelle että pärjään, töissä ym. Isä on kova tekemään töitä ja melko autoritaarinen. Mutta se ei merkitse todellista yhteyttä jos voi kertoa, miten on onnistunut. Ei mua ole niille persoonana, todella kokonaisena itsenä olemassa.

Olen väsynyt siihen, että minuun saa aina kaataa negatiiviset luulot, syytökset ja tunteet. Narista toisten tekemisistä. Se on pitkä tarina ja uskomatonta mutta totta, en halua kertoa onnellisista asioista elämässäni kotiväelle. Nämä asiat saavat rajatua arvostelun ulkopuolelle.

Kun olin ”parhaassa” murkkuiässä, äitini petti minut aika kipeästi. Eli leimasi minut julkisesti erään erimielisyytemme jälkeen eräässä yhteisössä, jossa oli sukulaisiani ja ystäviäni. Äitini oli minun aikanani hyvin tunnekylmä ja etäinen. Hänellä on tapana sulkeutua kuoreensa hyvin usein, jos niikseen halusi. Tai kun olin kouluiässä, hän sai varoittamatta raivareita, suuttui suhteettomasti ja huusi niin että aina säikyin. Äidiltäni olen saanut mallin myös helposti loukkaantua (vähän päässyt irti nykyisin), mikä ei kauheasti edistä vuorovaikutusta. Mun ei ole helppo luottaa ihmisiin. Odotan aina, että mut torjutaan tai väheksytään, eristetään.

Perheessämme on lukuisia asioita, joista ei puhuta. Viimeksi ihmettelin, mistä on tullut lommo mun otsaan. No, pyörällä kaatumisesta kuulemma. Meidän koira hävisi jonnekin, kun olin pieni eikä siitäkään kukaan suostu kertomaan mitään.

Isäni on siis ollut alkoholisti kaapissa 20 vuotta, juo kirkasta ja ”ravaa ja räyhää”, ja äiti haukkuu sitä ja juoruaa sisarilleni, ja isä kostaa juomalla taas yks päivä… Kaikkein eniten mua ottaa päähän se, että mut on tavallaan leimattu ylimääräiseksi ja vaativaksi, tai jopa pahaksi. Syytetään muita. Ei kai susta vaan tule kuin äitis sain kuulla jo pienenä. Tai äiti sanoo, isäsi alkoi juoda pahemmin kun sä olit pieni…

Kaikki tämä stressaa hirveästi. Vanhempani ovat iäkkäitä ja totta kai välitän, mutta… En voisikaan soittaa kuin tiettyinä päivinä viikossa, en halua puhua humalaisen isän kanssa. He soittavat nykyisin harvoin, ja silloinkin aina säikähdän, mitä on tapahtunut ja onko joku kuollut. Sisareni olivat ilkeitä minulle kun olin lapsi/nuori ja jos satun yhtä aikaa kotiin heidän kanssaan, he eivät puhu minulle tai naureskelevat minulle. Ovat eräässä uskonnossa ja siksi halveksivat minua joka en ole. Vanhempani eivät ota kantaa. Sydän hyppää kurkkuun jos tapaan sisariani. Pelkäsin heitä lapsena ja niin no, nyt olen heidän mielestään syntinen, kun elän ihan tavallista hyvää elämää.

Selviytymisstrategioina mulla on ollut ainakin
-suorittaminen
-hyviksenä ja ”älykkäänä” oleminen
-itsesääli ainakin nuorena
-vetäytyminen, ”ei musta kukaan ole kiinnostunut”
– ylpeys, ”no en minäkään sitten teistä”
– liika kiltteys, opetellut kuitenkin omien rajojen pitämistä

Voitte arvata, että nämä eivät suoranaisesti edistä muita ihmissuhteita elämässä. Jottain tarttis keksiä. Olen seurallinen, haluaisin oppia relaamaan, pystyä kuulumaan johonkin porukkaan… Mutta voiko tuollaisista olosuhteista edes selvitä ihmiseksi??

Lukuisat kerrat olen aina ollut se ”aikuisesti käyttäytyvä” ja kärsivällinen jo lapsesta saakka. En jaksaisi tätä enää yhtään. Tuntuu että aina jos kerron asioistani, se menee suoraan arvosteluringin juoruttavaksi. Pitäisikö sanoa suorat sanat vai mitä? En halua loukata ketään, mutta mikään ei toisaalta voisi olla pahemmin kuin nyt on. Koen että kukaan ei näe mua eikä puhu mulle sellasena kun oon. Miten sen sitten heille kerron? Aikaa ei ole enää monia vuosia jäljellä.

En halua että koko perheen kaikki pahat mielet pitää minun kantaa 😮

Käyttäjä ohikulkija kirjoittanut 30.07.2008 klo 10:59

Hei

Luin pitkään kirjoitustasi ja löysin paljon tuttua. Käyn itse läpi samankaltaisia asioita, hieman eri tilanteessa kuitenkin. Vanhempani tai sisarukseni eivät ole huomattavasti vanhempia kuten sinulla eli periaatteessa olemme olleet ns. normiperhe.

Olen myös ollut se perheen kiltti, näkymätön lapsi, joka vielä aikuisiälläkin oli muiden "kaatopaikka" ja asioiden selvittelijä. Ja sellaisena hain tietysti vielä elämänkumppanikseni narsistin. Tottahan toki sairastuin siitä, vakavaan masennukseen ja muutenkin. Koko ajatusmaailmani oli vääristynyt - etenkin itseni suhteen. Kun lähdin terapiaan, en enää tiennyt kuka olin. Niin moni itseni ulkopuolelta oli aina määritellyt sen.

Vihdoin ammatti-ihmisen kanssa lähdin pitkälle tutustumismatkalle itseni kanssa. Aloin vihdoin löytää omia rajojani, tuntemaan itseäni ja opettelin pääsemään eroon vääränlaisesta syyllisyydestä. Hankalaa se on vieläkin, vaikka tätä matkaa olen tehnyt yhdeksän vuotta. Monia asioita on tässä tapahtunut. Voit olla varma, että lähipiiri on vastustanut muutostani kaikin keinoin edes ymmärtämättä, mitä he tekevät. Sillä välit ovat tällä hetkellä asialliset, mutta kaikkea muuta kuin lämpimät. Olen joutunut hyväksymään sen, etten voi muuttaa muita; vain itseäni ja omaa suhtautumistani asioihin. Olen oppinut sanomaan EI (mahdottoman tärkeä sana☺️), mutta myös entistä enemmän Kyllä silloin, kun se tuntuu hyvältä. Olen opetellut kuuntelemaan omia jaksamiseni rajoja, mikä ei kyllä ole ollut kovin helppoa.

Kaikki on tapahtunut vähän kerrallaan ja sekin minun on täytynyt hyväksyä. Malttamaton olen kyllä koko tämän matkan ajan ollut, mutta vähitellen entistä vähemmän. Tämä on koko eliniän kestävä matka, johon lähtemiseen tarvitaan rohkeutta. Tärkeintä kuitenkin on ollut huomata, ettei minun ole tarvinnutkaan tehdä sitä matkaa yksin. Aina elämä on tuonut eteen ihmisiä, jotka haluavat kulkea rinnalla.

Rohkaisisinkin nyt myös sinua lähtemään tälle matkalle. En voi nyt kertoa, mitä matkan varrella tulee vastaan - sitä ei tiedä kukaan. Mutta kun lähdet, uskalla uskoa, että hankalien kohtien kohdallakin se kaikki vie eteenpäin - parempaan. Helppoa en voi luvata sen olevan, mutta silti kannustan lähtemään.
Ensiaskeleen voit ottaa, ottamalla yhteyttä ammattiauttajaan. Hän voi olla omalääkäri, mielenterveyshoitaja, psykologi... riippuen tietysti oman paikkakuntasi palveluista. Itse aloitin omalääkärin luota ja hän ohjasi sitten eteenpäin. Hänelle lähetän aina mielessäni suuren kiitoksen siitä, että itse olen päässyt jo näin pitkälle. Minun piti vain uskaltaa ottaa se ensimmäinen askel. Hän auttoi sitten eteenpäin.

🙂👍

Käyttäjä Tiitula kirjoittanut 31.07.2008 klo 23:32

huh huh, tutulta kuulostaa ja rankalta.

Kuulostaa siltä että olet jo työstänyt asiaa ja siitä on hyvä jatkaa, niin kuin Oodi suositteli.

Minullakin on vanhat vanhemmat, joista äiti enää elossa ja juuri äidin hyväksyntä on multa jäänyt elämässäni puuttumaan. Viime keväänä tajusin ja myönsin itselleni että ikinä en hänen hyväksyntäänsä tule saamaan, en sillä tavalla mitä tarvitsisin tai mikä korvaisi kaiken sen turvattomuuden mitä olen lapsena kokenut. Sen tajuamien oli hirvittävän rankaa - kerrassaan KAMALAA, mutta samalla vapauttavaa! 3vrk itkin kotona vuoroin peiton alla, välillä sohvalla.

Sen jälkeen tuon asian hyväksyminen on antanut mulle uutta voimaa, energiaa, jopa iloisuutta. Onneksi on ollut hyvä terapeutti, jonka kanssa asiaa työstää... Paljon on minulla itkuja vielä itkettävänä, mut tähän asti jokainen suru on kantanut eteenpäin.

Äitiini yritän pitää kohtalaisen asiallisia välejä, nykyisin olen tarkempi siitä ettei hän pomputa minua täysin omien halujensa mukaan. Veljelleni olen haistattanut pitkät useita kertoja, hänkin tunnevammainen omalla tavallaan.

Suku on pahin/paras...
Sinä voit aina ensin olla itsesi asianaja ja paras ystävä suhteessa heihin. Ensin ennekuin kuuntelet heidän murheitaan, tarpeitaan ja kaikkea mikä niskaasi syydetäänkään.... Tähän mä pyrin!

Aurinkoa 🙂🌻

Käyttäjä Annalii kirjoittanut 03.08.2008 klo 20:12

ohikulkija kirjoitti 30.7.2008 10:59

Koko ajatusmaailmani oli vääristynyt - etenkin itseni suhteen. Kun lähdin terapiaan, en enää tiennyt kuka olin. Niin moni itseni ulkopuolelta oli aina määritellyt sen.

Tämä kuvastaa hyvin sitä, mitä minäkin ajattelen. Tavallaan olen antanut esim. sisarilleni "vallan" vaikuttaa minuun arvosteluillaan. Kai se on sitten tavallista, että nuorimmaista vähän hiotaan? Kyseessä on kuitenkin vain rooli. Olen antanut heidän ajatella mitä haluavat. Mutta nyt kun olen tajunnut, että heidän puoleltaan kaikki ei ole ollut asiallista eikä reilua. Olen nyt tajunnut senkin, että ei minua oikeastaan mikään pidättele väittämästä vastaan. Ehkä tulisikin antaa itsestään oma vahva panos näihin suhteisiin, eikä jättäytyä määriteltäväksi? Ja tosiaan, en enää hyväksy sitä, että katsovat minua nenän vartta pitkin. Olen kuitenkin elänyt ihan rikasta, tai voisin sanoa omanlaista elämää. Olen aina ollut tosi kova suunnittelemaan elämääni eteen-päin. Tehnyt aarrekarttoja tmv. ja muutenkin jäsentänyt elämääni. Nyt on vain niin, että elämässäni on tällä hetkellä todella paljon asioita, on isoa aikaavievää juttua vielä kai pari vuotta. Olen tavallaan nyt kiinni jo noissa. Tuollainen on vaatinut paljon joustavuutta ja sitkeyttä, muuttumistakin. Täytyisi varmaan jäsentää ja päivittää omia arvojaan ja valintojaan taas uudestaan, oikein syventyen. Jospa sitä sitten taas tuntisi itsensä jotenkin kokonaisemmaksi. Olen aika visuaalinen ihminen, joten jonkinlainen
jäsennys elämästä voisi tehdä hyvää 🙂

Kiitos paljon vastauksestasi!

Käyttäjä Annalii kirjoittanut 03.08.2008 klo 20:23

Tiitula kirjoitti 31.7.2008 23:32

Sinä voit aina ensin olla itsesi asianaja ja paras ystävä suhteessa heihin.

Hyvin sanottu. Ainakinhan sitä olisi hyvä, jos jaksaisi itse olla itsensä puolella... En tiedä, pitäisikö sukulaisiin yrittää suhtautua myös hieman huumorintajulla. Ehkä se joskus onnistuu. En kyllä aio heitä enää päästää vähällä. Toisaalta olen iloinen siitä, että olen ns. pystynyt kohtaamaan asiat juuri sellaisina kuin ne ovat. Tuo hyväksyntä on kyllä ihmeellinen asia. Ja tiukassa. Ennen vanhaan uskottiin, että lapsesta tulee ylpeä, jos kehutaan. Tuo on omissa vanhemmissani näkynyt hyvinkin selvästi. On toisaalta jotenkin luonnotonta, jos vanhemmat eivät ole jälkikasvunsa puolella, kun samassa suvussa tai perheessähän sitä ollaan. Kertooko se sitten enemmän vanhemmasta kuin hänen lapsestaan. Minua jaksaa myös ihmetyttää se, että kun äitini jotenkin aina kuvittelee, ettei mulla olisi ystäviäkään!! Kiitos luottamuksesta... Alkaa jo melkein ajatella, että miksi joku edes haluaa ajatella lapsestaan tuollaista?

Aurinkoa sinnekin 🙂