Sairastaminen Suomen ulkopuolella
Sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Jaksojen pituudet vaihtelevat niin paljon (viikosta puoleen vuoteen) että kesän avoimen osaston hoitojakson jälkeen luulin olevani tarpeeksi ”terve” elämään elämääni. Hyvän kauden innoittamani muutin Englantiin nannyksi. Ja täällä sitä nyt ollaan kk jälkeen kuilun pohjalla. Unettomat yöt, itku,tunteettomuus, syömättömyys, pelkotilat,eristäytyminen. En usko että saan englannista minkäännäköistä apua,Suomeen en taas voi palata. Ei kestäisi kantti sanoa kaikille että pää ei kestänyt. Ja rahatilanne ei kestäisi muuttoa, kun Suomesta tuskin työtä saa, ainakaan muutamaan kk, jos senkään jälkeen.
En tunne briteistä oikein ketään, tottakai nyt muutaman mutta ei kerran tapaamisen jälkeen viitsisi tällaisista puhua.
Kellään muulla vastaavaa tilannetta nyt tai menneisyydessä? Tuntuu ettei pää kestä, mutta tuskin tä olo parempi Suomessakaan olisi, vaikka siellä on perhe, ystävät ja kumppani. Tai en sitten tiedä.
Kun tuntuu ettei saa tässä maassa enää hengitettyä ja tekisi mieli vaan ottaa kourallinen lääkkeitä ja nukkua.
Kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä minulla ei ole minkäänlaista kokemusta, en taida osata edes kuvitella, miltä sinusta tuntuu. Voimia!
Mutta minä olen muutamia vuosia sitten sairastanut ulkomailla työskennellessäni, ja se oli aika hankalaa jo pelkästään vakuutus- ja sosiaaliturvabyrokratian takia. Onko sinulle selvillä se puoli? Kuulutko Suomen vai UK:n sosiaaliturvan piiriin?
Jonkinlaista apua varmasti saa Britanniastakin, jos haluat siellä pysytellä. Ehkä jopa erinomaista ja pätevää apua!
Yksi matalan kynnyksen paikka, josta voisi löytyä ihan keskustelutukea, on Suomen merimieskirkko Lontoossa. Saattaisivat osata opastaa myös oikeaan osoitteeseen ammatillisempaa apua hakemaan. Merimieskirkot ovat tottuneet varsin monenlaisiin yhteydenottoihin, ja auttavat ihmisiä paitsi sielunhädässä myös muuten.
Suurlähetystö myös neuvoo Suomen kansalaisia, mutta siellä ollaan virallisempia ja tarkkoja siitä, mikä heidän toimenkuvaansa ollenkaan kuuluu.
Itse sairastin aikanani EU:n ulkopuolella. Kielivaikeuksien takia lääkärikäynnit olivat välillä aika koomisia, mutta sain kuitenkin tarvitsemani alkuhoidon ja diagnoosit. Itse päätin silloin siirtää tarvitsemani pidempiaikaisen hoidon ja operaatiot siihen asti, että komennukseni päättyi ja palasin Suomeen. Mutta sairauteni ja tilanteeni tietenkin oli erilainen kuin sinulla.
Suomessa oleviin ystäviin ja perheeseen kannattaa olla yhteydessä. Minua ainakin rauhoitti ja vahvisti jatkuva etäyhteys kotimaan verkostooni.
Kuulun vielä Suomen sosiaaliturvan piiriin, kun se katkeaa vasta kun olen asunut briteissä vuoden.
Suomessakin avun saaminen, tai lähinnä se ensimmäinen kerta oli ylitse pääsemättömän vaikeaa. Tuskastuttaa ajatuskin että pitäisi taas kahlata läpi miljoonat eri lääkärit ja psykologit, kertoa sama kipeä tarina kaikilla. Kun ne kuitenkin määrää vain lääkkeitä, joista itse en oikein perusta.
Olen päivittäin yhteydessä Suomeen päin, mutta en tiedä onko se sitten hyvä vai huono asia. Tekee kipeää kun tietää että toisessa maassa odottaisi perhe ja valmis hoitosuunitelma. Tuntuu että jotenkin roikun Suomessa asuvissa ystävissäni, varsinkin kumppanissani. Jään mielummin koneelle puhumaan hänen kanssaan, sen sijaan että lähtisin juuri esim. Suomalaisen merimies kirkon nuorten tapaamisiin.
Tuntuu vaan että olen jotenkin loukussa, eikä ulos pääse helpolla. Joko pysyn britanniassa ja pystyn maksamaan vuokrani, mutta voin pahemmin kuin pitkään aikaan, tai sitten palaan Suomeen, jossa perheeni ja ystäväni asuu, jatkan terapiaa ja menen taas osastolle, mutta tuloni ovat käytännössä nollissa enkä todellakaan tiedä miten eläisin.😯🗯️