Saanko vastuun, äiti?
Olemme mieheni kanssa muuttamassa toiselle paikkakunnalle. Äitiäni tämä asia järkyttää kovasti ja tänäänkin hän itki minulle puhelimessa, kuinka yksinäistä hänellä tulee olemaan meidän pois muutettuamme. Koitin häntä lohduttaa, etteivät asiat nyt niin huonosti ole. Hänellä on pihapiirissään yksi ystävällinen naapuri ja he auttavat toisiaan sen mukaan, miten kykenevät. Tahtoisin hänen perustavan kunnon ystävyyssuhteita kotipaikkakunnallaan, mutta hän on masentunut ja mielestäni osittain kykenemätön siihen hänen sisäänpäin kääntyneisyytensä takia. Olen koittanut puhua äidilleni näistä asioista useat kerrat, että on minullakin oikeus hyvään ja parempaan tulevaisuuteen niinkuin on kaikilla muillakin. Mutta silti hän ei tunnu sisäistävän, että olen aikuinen nainen ja en voi holhota äitiäni tällä tavalla, että alennun hänen tahtoonsa.. Sisimmässäni poden huonoa omatuntoa siitä, että olemme muuttamassa. Ajatukseni poukkoilevat muuton ja jäämisen välillä, mutta kuitenkin olen varma muutosta.. 😯🗯️ Ja asiaa ei helpota se, että äitini on aikaisemmin ollut itsetuhoinen ja pelkään isojen tapahtumien aiheuttavan hänelle vastaavanlaisia kiusauksia tehdä uudelleen.. Isäni on alkoholisi (vaikkei sitä itse myönnä) ja hänkään ei pidä itsestään kunnolla huolta. Ei äitini onneksi ole niin pohjalla, ettei hän osaisi arkisia asioita hoitaa, mutta sosiaaliset suhteet tuottavat mielestäni hänellä kaikista enemmän ongelmia elämässään.. Kertokaa, lukijat, onko teillä ollut samanlaisia kokemuksia? Miten olette selvinneet?😟
Ainahan voi käydä kylässä.. Vaikkei se ole ollenkaan sama asia. Minut huostaanotettiin ja muutin sen jälkeen suoraan omilleni, vaikka äiti olisi toivonut että olisin muuttanut takaisin hänen luokseen.
Välillä tulee aivan kamalan huono omatunto kun näkee että äidillä on paha olo. Omalla äidilläni on ollut vakava alkoholiongelma ja nykyisin välillä tulee otettua enenmmän ja vähemmän.
Aina kun nähdään niin yritän esittää ja olla mahdollisimman pirteä ja tehdä äidille hyvän mielen. Se on oma tapani yrittää "korjailla asiaa" ja tehdä hänelle hyvä ja ei-yksinäinen olo.
Voimia sinne päätösten kanssa (:
Itselläni on vähän samansuuntaisia kokemuksia. Siitä on jo reilut 20 vuotta kun muutin kotoani yli 400 km päähän. Tarkoituksella olin suunnitellut jo muuttoa vuosia, koska kotona asuminen alkoi ahdistaa todella pahasti. Odotin vain sitä päivää että saan pakata tavarani ja muuttaa mahdollisimman kauaksi. Sitten löysin miehen ja tuli tilaisuus muuttoon.
Kotioloistani voin kertoa sen verran että vanhempani ovat todella kiihkouskovaisia ja todella ankaria joissain asioissa. Ja toiseksi minulla on kolme nuorempaa sisarusta, joita jouduin todella paljon hoitamaan nuorempana. Kotitöitä jouduin tekemään ihan pienestä ja kaupassa käymään ostamaan ruuat koko perheelle yms. Äitini kanssa minulle oli hyvin erikoinen suhde. Yritin kertoa hänelle asioitani ja jutella, mutta hän ei koskaan halunnut tai jaksanut kuunnella minua. Olin vain jonkinlainen piika, joka teki kotitöitä ja hoiti pienempiä. Mutta sitten kun kerroin että muutan niin alkoi kamala valitus, että miksi pitää muuttaa niin kauas yms. Jopa miehelleni äitini sanoi kerran että on vihainen kun hän on vienyt häneltä tyttären. Muuten kyllä mielisteli mieheni läsnäollessa.
Luulen että äidilläni on jonkinlainen mielenterveysongelma fyysisten sairauksien lisäksi. Hän on todella epävakaa ihminen eikä osaa oikein huolehtia yksin asioistaan. Kyttää muiden asioita esim. facebookin kautta. On hyvin kiinnostunut myös minun ja perheeni asioista ja ärsyyntyy jos ei saa tietää kaikkea.
Sain kuitenkin itseni irti ja muutin. Mieheni oli todella paljon tukenani uudessa paikassa. Saimme kaksi lasta, jotka nyt ovat jo aikuisia. Tein töitä eri paikoissa.
Suosittelen irtautumista vanhemmista ja oman elämän elämistä. Elämä valuu hukkaan jos ei sitä elä omalla tavallaan. Tietysti yhteyttää vanhempiinsa voi pitää.
Vanhin poikani on nyt muuttanut toiselle paikkakunnalle. Aluksi se tuntui haikealta, mutta nyt olen jo tottunut. Hänellä on oma elämä ja omat kuviot. Luotan että hän pärjää.