riippuvainen vihasta ja surusta?
Olen jonkun aikaa miettinyt, mistä tietää että on surrut liian kauan, ja että olisi aika päästää irti. Erosin reilu puoli vuotta sitten, jolloin murenin aivan täysin. Koko seurustelu aikamme, mieheni imi minusta kaiken elämän irti, joten kun hän lähti elämästäni, jäin kuihtuneena yksin. Piti yrittää jatkaa ja koota elämä taas kasaan. Todellista anteeksipyyntöä ei koskaan tullut, vain syytöksiä, että minussa on jotain vikaa kun en pääse asiasta yli. Mitään selitystä erollemme en saanut, kuulemma eksääni ei oltu luotu seurustelemaan. Kumminkin hyvin pian, hän otti uuden naisen elämäänsä. Ja se herätti suruni uudelleen eloon. Tuntuu etten pääse tämän asian yli. Välillä tuntuu että saan voimaa surusta ja vihasta. Ihankuin olisin niistä riippuvainen. Siksi ehkä aika-ajoin, otan eksääni yhteyttä, tiedän että hän vain syyttelee minua ja saa minulle pahan olon. Haluaisin taas olla se itsevarma ihminen joka olin ennen kun tapasin eksäni. Olin todella onnellinen siitä kuka olin. Haluaisin päästä tämän asian yli ja unohtaa koko ihmisen. Haluaisin nousta tämän asian yläpuolelle, ja päättää että minä määritän sen kuka olen, ei eksäni. Toisaalta taas ajattelen että saan surra niin kauan kuin tarve vaatii. Mutta onko tämä enää asian suremista, vai haenko itselleni tietentahtoen tilanteita, jotka elvyttävät suruni yhä uudelleen ja uudelleen, koska en osaa olla ilman suruani?
Saat tietysti surra, vaikka maailman tappiin...mutta miksi surisit?
Mitä sinä tarkkaan ottae suret? Miestäkö, joka osoittautui täydeksi p-si? Epäonnistunutta suhdetta, joka on nyt loppu? ...vai suretko sen ihmisen kadottamista, joka olit ennenkuin tapasit miehen, hukkaanheitettya aikaa?
Koska sinä elät, hengität, etkä ole kovin pahaa eläissäsi tehnyt, niin kerää ne elämäsi sirpaleet, kokoa ne uudestaan, kyllä niistä jonkin näkönen pysti tulee, lujempi kuin entinen, kun "käytät parempaa liimaa".
Sanotaan, että mikä ei tapa, vahvistaa ja jonkinlainen vahvitsava kokemushan tuokin on ollut.
Nyt sitten lopetat sen yhteydenpidon mieheen kokonaan, kun se mielihalu tulee, niin nakkaa vaikka joku vanha kuppi seinään. Jos haluat itseäsi rääkätä, siihen löytyy muitakin keinoja, mene lenkille ja väsytä itsesi.
Yksikään mies ei ole mentyään toisen mukaan, yhdenkään naisen kyyneleiden arvoinen
legenda kirjoitti 4.11.2009 0:11
Olen jonkun aikaa miettinyt, mistä tietää että on surrut liian kauan, ja että olisi aika päästää irti.
Se että mietit asiaa kertoo jo, että haluat muutosta. Kerroit monia asioita, joiden tiedät muuttuvan, kun osaat vaan päästää surustasi irti. Muutoksen tekeminen on paljon vaikeampaa kuin entisessä pysyminen, mutta muutos tuo aina jotain uutta tullessaan. Muutoksen kautta löydät itsesi uudelleen ja voit olla se ihminen, joka haluat olla. Tiedostat miten yhteydenpito exään vaan lisää surua, vihaa ja alenmuuden tunnetta. Ratkaisu - ainakin teoriassa - on helppo. Unohda hänet. Itse ajattelin suhteen jälkeen, joka sai sydänmeni totaalisesti särkymään: minä selviän tästä. tänään sattuu aivan h*elvetisti, mutta minä selviän. tänään ajattelen sinua koko ajan, mutta tulee päiviä etten muista sinua. jokaisen yön jälkeen tulee uusi aamu ja minä selviän.
Yllä mainitusta on aikaa kuusi vuotta ja minä selvisin. Rakkauteni tuota ihmistä kohtaan ei koskaan kuole. Hän oli tärkeä ihminen elämässäni ja nyt osaan katsoa häntä siten kuin rakasta ihmistä tulee katsoa. Näen hyvät ja huonot puolet, ymmärrän hänen ratkaisunsa ja hyväksyn sen.
Hei,
Tietenkin kukin reagoi yksilöllisesti, mutta minusta tuo reilu puolivuotta on aika lyhyt aika. Oman kriisimme läpikäyminen ja eriasteiset tunteet kestivät vähän yli vuoden. Emme eronneet, mutta tunnistan hyvin tuon vihanruokkimisilmiön. Aina ajatellessani tuota toista naista (ex-ystävääni) oikein myllerrsin vihan tunteissa. Nyt ne tunteet ovat menneet.
Mutta tuo, että soittelet hänelle voisi myös kertoa irtautumisprosessista - koska et saanut kunnon selityksiä, jäit tavallaan roikkumaan vielä exääsi ja suhteenne päättyminen vie mielessäsi aikaa, sinun on se saatettava loppuun yksin????
Tällaisia mietteitä ja uskoa tulevaisuuteen sinulle!
J
sain paljon miettimisen aihetta kirjoituksistanne. Rupesin miettimään, mitä oikein suren. Suren sitä että annoin jonkun pettää luottamukseni. Tiesin jo aikoja sitten, että minulle ei se suhde tee hyvää, ja että parempi olisi erota. Jäin, koska tiesin mieheni tarvitsevan minua, ja hän ei olisi sitä kestänyt jos olisin hänet jättänyt. Isäni on pettänyt luottamukseni niin pahasti, ettemme ole yli kymmeneen vuoteen puhuneet toisillemme. Jatkuvasti häneen silti törmään. Ensimmäinen kerta, kun luotan johonkin mieheen, niin näin käy. Sitä suren, suren että luottamukseni petettiin taas, ja on entistä vaikeempi luottaa miehiin. Suren, että menetin sen ihmisen joka olin ennen tuota suhdetta, silloin en epäillyt kaikkea ja kaikkia.
Totta sekin että koska vastauksia en saanut, on vaikeampaa irtautua suhteesta. Yksin on loppuun saatettava se mikä kesken jäi.
Anna Eriksson niin viisaasti on laulanut: "pois kun kävelet, syytä kerro et,
kesken jääneen leikin elän yksin uudelleen"
talvi_tulossa kirjoitti 4.11.2009 9:48
minä selviän tästä. tänään sattuu aivan h*elvetisti, mutta minä selviän. tänään ajattelen sinua koko ajan, mutta tulee päiviä etten muista sinua. jokaisen yön jälkeen tulee uusi aamu ja minä selviän.
Tätä aijon käyttää paljon tulevaisuudessa kun tulee vaikea hetki. Aijon muistuttaa itselleni että minä selviän.
Kiitos teille <3