Yritän hiukan avautua tänne, jos löytyisi jotain vertaistukea tms.
Minulla on tällä hetkellä menossa raskas elämänvaihe. Kärsin usein masennuksesta ja pakko-oireisesta häiriöstä. Syön kyllä masennuslääkettä pienellä annoksella. Minulla on puoliso, lapsi ja lemmikkejä. 2-vuotiaan lapsemme käyttäytyminen on ollut viime aikoina todella kuormittavaa, tuntuu että voimat on välillä vähissä. Vaikka lapsemme on arkipäivisin päiväkodissa, niin tuntuu silti raskaalta kun viikonloppuisin ja iltaisin ilmenee ns.käytöshäiriöitä hänellä. Aiomme tuohon asiaan hakea apua, mutta harmittaa kun tuntuu, että ongelmia kasautuu. Muita ongelmia: välillä on parisuhdeongelmia, raha-asioita joudutaan myös välillä miettimään. Lisäksi meille molemmille vanhemmille on kertynyt ylipainoa ja uupumusta. Kotimme on ihan ok, mut välillä toivoisin että jaksaisin pitää sen siistimpänä tai tehdä muutoksia. Tunnen itseni välillä niin voimattomaksi/laiskakaksi, että on vaikea jaksaa tehdä joitakin asioita. Lapsestamme yritämme pitää hyvää huolta. Harmittaa, että elämäntilanteemme on kuormittunut.
Ymmärrän, että pitäisi alkaa ratkaisemaan näitä ongelmia askel kerrallaan. Tuo masennus/uupumus vaan hankaloittaa toimeen tarttumista, mut kai tässä oikeasti on pakko ns.ryhdistäytyä, että saisi elämästä parempaa elämää. Tarvii kai kirjoittaa vaikka paperille noita ongelmia ylös ja miettiä jokaiseen kohtaan järkevä ratkaisuvaihtoehto ja alkaa toimimaan sen eteen, että asiat järjestyisivät.
Oletkos ajatellut asiaa siltä kantilta, että tulet vaatineeksi itseltäsi liikaa, kun masennuksen takia ei tavallaan näe mitään saavutusta minkään arvoiseksi. Ja mitä kauemmin tilanne jatkuu, sen kauemmas toisistaan totuus ja tavoitteet erkanevat.
Itse ainakin olen huomannut vuosien varrella, että en pidä mitään omaa saavutustani minkään avoisena, joten yritän jatkuvasti täyttää syntynyttä tyhjiötä ylisuorittamalla. Ja eihän siitä lopulta mitään muuta seuraa kuin se, että jokainen epäonnistuminen on maailmanloppu ja jossain kohtaa iskee täydellinen loppuunpalaminen.
Tuohon siivousasiaan tuli mieleen vanhaa sanonta: Parempi onnellinen sikolätti kuin puhdas helvetti.
Hei, kiitos viestistäsi. Tunnen, että olen usein masennuksen ym. ongelmien takia ehkä ennemminkin alisuorittanut välillä, ei vaan ole huvittanut/ollut kunnolla voimia tehdä joitakin asioita.
Ensimmäinen askel kuitenkin otettiin, kun pyysin että mieheni soittaisi perheneuvolaan, että saataisiin vaikka keskusteluapua. Tosin harmittaa vaan, kun tuossa keskusteluavussakin tuntuu jonkun verran kestävän. Pitää yrittää sitä ennen aika paljon perehtyä itse uhmaikäisen kasvatuksesta kertoviin juttuihin.
Jotain kai minun ja lapseni suhteessa on mennyt pieleen, esim. menin käymään lapseni vieressä sängyllä, kun hän oli hereillä ja lapsi vaan tiuskaisi muutaman kerran "mene pois"! ☹️ Minulle tuli paha mieli. Lapsi on enemmän kai kiintynyt isäänsä kuin minuun eli äitiinsä.
Onko muita äitejä, joilla on ollut haasteita uhmaikäisen kanssa tai muuten lapsen kasvatuksen kanssa?