Kiitos viesteistänne salainen55, Vermillion ja Erilaisen miehen elämää!
Haluan kommenoida niitä vielä tarkemmin, mutta nyt minun on pakko mennä nukkumaan.

Vermillion, toivon oikein hyvää uutta vuotta myös sinulle!
Toivotan parempaa uutta vuotta myös kaikille muille tätä ketjua lukeneille!
Eikös jo joidenkin tilastollisten todennäköisyyksienkin näkökulmasta tämän uuden vuoden kuuluisi olla edes osalle meistä valoisampi?

Itse poljinn vuosia paikallani. Kunnes pahat ilkeät työpaikkakiusaajia heittivät hatusta käyttäväni päihteitä pomolle. Oikeaanhan he osuivat tavallaan vaikka olin aina selvinpäin töissä enkä jutellut kuin niitä näitä. Harrastus se minulle oli. Vaikka hallitsikin vapaa aikaani. Kerran yhtenä iltana vain napsahti ja ei huvittanut enää. Alkoholia juon joskus mutta vatsani ei pidä siitä joten sekin on jäänyt. Olen muutaman vuoden aikana lihonut 25kg mikä on suurin jarruni kaikessa. Itsetunto on jossain. Tiedän ettei laihtua ratkaise mitään ja edelleen kuoren ja feikki hymyni ja sanavalmiuteni takana on heikko rikkinäinen ihminen. Työttömänä 7kk itkin aamusta iltaan ja välissä lapasia sipsiä naamaan. Nyt taas olisi ns kaikki hyvin raha asiat ok yms. Mutta jotenkin joulukuussa syöminen lähtenyt ihan lapasesta. Ja joulu tietty. Oon lihonut taas 5kg ja selkä on todella kipeä aamusta iltaan. Salilla en tiiä mitä pitäisi tehä mutta uida osaan hyvin. Valmistuin juuri uuteen ammattitutkintoon ja se ihana työpaikkakin. Syön julkisesti todella vähän. Nyt ajatein remontoida elämäntapani. Tosin edelleen yksin. Mutta puskemaan ny lähetään väkisin etten jää kotiin yksin itkemään. Enkä kyllä kehtaakaan alkaa uudestaan kaveria vanhojen ystävien kanssa. Joskus kinunnu niitä kahville mutta ku ei ehdi sovi lapsia yms niin antaa olla. En halua katsoa taakse siellä ei paljon hyvää ole. Olen edelleen tosi skeptinen jo tässäkin iässä 24v että saisi uusia parhaita ystäviä. Kaikilla on jo parhaat ja omat kuviot ja omat kiinnostukseni ovat niin erilaiset (it ala). Ps. Söin tänään viimeisen herkkuehtoollisen = kaikkea liikaa. Huomenna ostan sen uintikortin ja uikkarit vaikka kui peilistä ällöttää ja menen. Haluaisin edes kerran elämässä kulkea sortsissa ja napapaidassa kylillä. Kuulin myös huhua että paikallisen uimahallin on vallannut pakolaismiehet niin tuntuu paremmalta mennä uimaan ennemmin niiden sekaan kuin tavallisten kantasuomalaisten jotka nauraa ja kuiskuttelee. Wish me luck! Tehdään tästä vuodesta parempi yhdessä. 🙂👍

Loppiainen kului tässä nopeasti nukkuessa.
Aika tokkurainen ja lysähtänyt olo vain.

Erilaisen miehen elämää, niinpä, yksinäisyys ei ole sairaus. Mutta onko se sitten oire jostain muusta? Vai lopulta vain monen sattuman summa? Olen myös nyt luovuttanut lääkkeiden suhteen, enkä aio enää kokeilla mitään. Olen samaa meiltä, että niiden ihmisten, joilla on laaja ystäväpiiri, tuntuu olevan mahdotonta tajuta mitä yksinäisyys on. Eiväthän he ole kokeneet sitä itse.

salainen55, hienoa kuulla, että teissä kaksi samanlaista löysi toisensa. Ehkä se voisi itsellekin olla mahdollista. Mutta vuodet hupenee. En silti tiedä haluanko tässä olotilassani edes löytää ketään, kun en osaa arvostaa itseäni yhtään.

"Miksi juuri minä?", mukavaa että sinulla on työ, josta oikeasti pidät. Itselleni työ on vain pakkopullaa. Se on totta, että kaikilla tuntuu olevan jo omat piirinsä ja kuvionsa, joihin ei helposti uusia oteta. Toivotaan tosiaan, että tästä tulee muutoksen vuosi ja nimenomaan parempaan suuntaan!

Nyt keitän itselleni munkkikahvit ja katson mitä telkkarista tulee.

Surffailin taas päämäärättömästi netissä ja törmäsin lauseeseen:
"Pelko on rakkauden puutetta."
Olen kirjoittanut täälläkin, että suurin tunteeni on aina pelko.

Googletin tuon lauseen ja löysin Tommy Hellstenin kirjoituksen:
"Rakkaudettomuus synnyttää aina pelon.
Pelko syntyy sinne missä ihminen on yksin, siis vailla rakkautta ja syvää yhteyttä toisiin. Ihminen, joka ei ole syvällisesti liittynyt kehenkään, joutuu elämään ainaisessa turvattomuudessa. Juuri pelko johtaa tarpeeseen hallita elämää ja kyvyttömyyteen elää sitä. Pelko tappaa elämän ja luovuuden, sillä pelon vallassa oleva ihminen ei uskalla tehdä virheitä. Virheet paljastaisivat hänen heikkoutensa, ja koska hän ei luota rakkauteen, hän ei kykene olemaan heikko. Sisäinen turvattomuus siis tappaa luovuuden."

Löysin myös nämä:
"Aina kun valitsemme turvallisuuden, vahvistamme pelkoa."
ja
"Täydellinen rakkaus karkottaa pelon."

Aina sanotaan, ettei voi odottaa, että joku toinen ihminen jotenkin muuttaa elämämme parempaan suuntaan, vaan kaikki on tehtävä itse.
Mutta jos se ihminen tuo mukanaan rakkauden, joka karkoittaa pelon, niin eikö hän silloin muuta kaiken?

Hei LW,
hyviä tekstejä, hyviä ajatuksia. Itse ainakin ajattelen masenukseni taustalla olevan pelkojen ja turvattomuuden tunteen.
Tuota rakkautta olen paljon miettinyt: minulla on ollut paljon suhteita (niinkuin Abban biisissä: "they passed me by, all of those great romances") mutta hyvin vähän sellaista, jossa minusta välitettäisiin ja huolehdittaisiin sellaisena kuin oikeasti olen.
Olen alkanut ajatella rakkaudesta eri tavalla, vähän hippityyliin 😋 että se voi olla monenlaista, suuntautua ihmisiin yleisemmin, ystäviin, yhteiskuntaan... että se rakkauden tunne voi olla lämpöä, empatiaa ja välittämistä joka suhtautuu kaikkiin ihmisiin.
Oman onnellisuuden asettaminen toisesta ihmisestä riippuvaiseksi voi olla tuhoisaa, tai on ainakin minulle ollut. En osaa sellaista symbioosia.
Nämä siis minun ajatuksiani juuri tällä hetkellä.

Moi LW
Mietin lausetta, että pelko on rakkauden puutetta ja sitä että jokin suuri rakkaus tulee muuttamaan elämäni, jos tulee. En tiedä tuleeko suurta rakkautta elämässä monenkaan kohdalle ja muutenkin "jokainen on oman onnensa seppä". Tietenkään kaikkeen ei voi itse vaikuttaa, mutta johonkin sentään. Olen miettinyt myös sitä, että voiko ketään rakastaa väkisin, siis jotenkin pakon edessä vai tuleeko rakkaus itsestään jos tulee... Onko tää kaikki sittenkin vaan nopan heittoo vai onko ihmisellä mahdollisuus vaikuttaa..? Rakkaus varmaan aina tulee yllätyksenä.

Ei tämä elämä voi olla näin kuollutta!!
Jotain muuta täytyy olla!
Miten sen löytäisi?

Töissä käyminen turruttaa aivot niin, ettei sieltä löydä mitään vastauksia ☹️
Kaikki energia menee siihen, että vuodesta toiseen laahustaa aamulla töihin ja illalla kotiin. Ankeaa katsella töissä toisia samanlaisia laahustajia, joista on kaikki energia imetty kuiviin. Kaikki elämänilo on poissa.
Ja silti syyllistetään, että pitäisi olla niin helvetin kiitollinen kun edes on töitä. Niinpä. Syyllistämällä pidetään kansa ruodussa. Eivät ajattele liikaa.
Niin turhaa!!
Pakko purkaa tänne, kun ottaa kaikki niin päähän. Turhauttavaa.
Oikeasti pitäisi olla jo nukkumassa.

Miten tämä yhteiskunta voikin olla niin mieletön, että työt jakautuvat täysin epätasaisesti ja tehdään paljon ihan turhanpäiväistä työtä, kuten valmistetaan maailmaan ympäristöä kuormittavaa turhaa muovirompetta, jota kukaan ei oikeasti tarvitse? Kun tehtäisiinkin vain se mikä on välttämätöntä ja jätettäisiin kaikki turha pois, niin olisi aikaa ajatellakin.

Luin David Bowien kuolemasta.
Olen kateellinen, että hän on päässyt tästä kaikesta mielettömyydestä pois.

Neuvoja Hidasta elämää -sivustolta:

"Vaali outouttasi.
Ja ota siitä hyöty irti! Kysynnän ja tarjonnan markkinoilla olet kuumaa, uniikkia tavaraa. Kohtele myös itseäsi sen mukaisesti."

"Rakasta työtäsi.
Vietämme töissä enemmän aikaa kuin muualla. Jos se imee sinut kuiviin, tylsistyttää tai tekee sinut onnettomaksi, se on väärä työ. Jos et ole varma, mitä haluaisit tehdä, ota aikaa itsetutkiskeluun. Muussa tapauksessa, nyt on aikasi ottaa askel lähemmäksi unelmatyötäsi. Mikä pidättelee sinua?"

(Tämä kohta herättää minussa kovasti ristiriitaisia tunteita, kun ei se "unelmatyö" niin vain ole kaikille mahdollista, kun maassa on vielä kova työttömyys. Täytyyhän sitä realistikin olla? Vai täytyykö?)

"Kunnioita virheitäsi.
Virheet ovat oppitunteja. Epäonnistuminen ei ole jotakin, mistä tulisi ruoskia itseään. Se on jotakin, mitä juhlia. Se tarkoittaa, että olet yrittänyt. Opi virheistäsi, anna itsellesi anteeksi, ja suuntaa nenä kohti uusia tuulia!"

Seurasin joskus parin poliitikon keskustelua. Toinen oli Sixten Korkman ja toista en valitettavasti muista. Sixten sanoin jotenkin niin, että yksilöllä olisi velvollisuus ajatella yhteiskunnan etua. Toinen poliitikko kuittasi siihen mielestäni hyvin, että "Yksilön velvollisuus on ensisijaisesti pitää huolta itsestään, koska meillä on jokaisella vain tämä yksi elämä. Yhteiskunnan edun miettiminen ei kuulu yksilölle." Olen samaa mieltä. Yksilön hyvinvoinnistahan se koko yhteiskunnan hyvinvointikin lähtee.

Mikä ihme siinäkin on, että jos ei "saavuta mitään", niin siitä tuntee syyllisyyttä ja jos taas "saavuttaa jotain", niin siitäkin tuntee syyllisyyttä? Joku vinoutuma tässä kulttuurissa?

Tuosta työstä mulla on mielipide. Nykysin ei enää onneksi helposti saa vakituista työpaikkaa jossa pitäisi olla lopun ikänsä vaikka se työ olisi tylsä. Mun mielestä pitää olla sen verran realisti, että ottaa vastaan jonkun tylsänkin työn, jos sen voi tehdä määräaikaisella työsopimuksella muttei ota vastaan sitä työtä jos sopimus on jatkuva. Koska sitten siihen jämähtää eikä jaksa hakea parempaa työtä.
Toisaalta kyllä ei minusta voi nostaa sossuntukiakaan, jos kieltäytyy tylsästä työstä mutta se on asia erikseen.

Jossain esitettiin kysymys, että jos puu kaatuu metsässä eikä kukaan ole kuulemassa siitä syntyvää ääntä, niin kuuluuko ääntä silloin ollenkaan?

Voisin kysyä itse, että
jos olen koko päivän täysin yksin eikä kukaan näe eikä kuule minua, niin olenko silloin olemassa ollenkaan?

Mielessä pyörii muisto opiskeluajoilta. En ole sitä koskaan kenellekään kertonut. Vaikka en voi tällä hetkellä hyvin, niin opiskeluaikoina voin vielä paljon huonommin. Olin todella epävarma, täysin yksin ja vieras paikkakunta tuntui kylmältä ja kolkolta. Muut opiskelijat pitivät minua kummajaisena. Ihmettelen välillä, miten onnistuin saamaan ne opinnot päätökseen. Pelon voimalla kai. Minulla oli hölmö kuvitelma, että pystyisin tekemään itsemurhan syömällä buranaa. Vakaasti uskoin, että niillä se onnistuisi. En muista miten paljon niitä otin, mutta lopulta tuli vain maha kipeeksi ja oksensin kaiken pois. Yritys oli kuitenkin minulle todellinen, sillä en voinut tietää, ettei keinoni toimisi. Jälkeenpäin tuntuu pahalta miettiä, miten kylmää aikaa se oli. Olin silloin vasta 18-vuotias. Nyt siitä on jo toistakymmentä vuotta aikaa. Ja mihin olen päätynyt? En paljon parempaan tilanteeseen.

Hei,
Kuulostipa tutulta nuo edelliset kirjoitukset. Kaikki tuo miten joka aamu kävelen töihin ja illalla takaisin kotiin. Pidän kyllä sinänsä olla töissä, koska siellä nyt edes jollain lailla on ihmisten kanssa tekemisissä. Mutta moni asia töissä on todella turhaa. Muoviroskaa tulee tolkuttomasti ja moni asia tuntuu älyttömältä, mutta "mä oon vaan töissä täällä" ajatuksella mennään, kun ei voi asioihin vaikuttaa.
Mä olen ollut aina ulkopuolinen ja yksin. Koulussa seisoin välitunnilla yksin ja häpesin olla niin yksin. Ja sama rata jatkuu aikuisenakin. Mussa on joku ihmeellinen vika. En osaa päästää ihmisiä lähelleni. Joku mua siinä pelottaa. Mä oikein havahduin tässä, ettei kukaan koskaan kosketa mua ja edes kysy kuinka mä voin tai edes ole kiinnostunut musta.
Mä tajuan enemmän kuin selkeesti, että mun pitäisi tehdä elämälleni jotain... Mutta apua on niin vaikea hakea tai saada.

LonelyWolf, tunnen niin suurta sympatiaa sinua kohtaan ja olen kokenut niin paljon samaa. Tekee pahaa tuo kertomus siitä, kun otit lääkkeitä. Et saisi vihata itseäsi, olet kaiken rakkauden arvoinen. En osaa sanoa paremmin.

Kiitos Sintukka ja minäitse89, että olitte tuolla aiemmin kirjoitelleet.

Niin olisihan se hienoa, että rakkaus voisi olla vähän laajempi käsite eikä keskittyisi vain tiiviisti siihen parisuhteeseen ja perheeseen ja sulkisi kaikkia muita ulkopuolelle. Kaikki on niin pariskunta- ja perhekeskeistä. Pelkään kyllä tuotakin ajatusta, että jostain ihmisestä tulisi henkisesti täysin riippuvaiseksi. Mutta voiko yksin olla täysin onnellinen? Pystyykö joku sitä okeasti olemaan? Ehkä joku sellainen pystyy, jolla on takanaan paljon elämänkokemusta ja parisuhteita. Mutta voiko sitä rauhaa itsensä kanssa löytää ilman noita kokemuksia? Epäilen.

Olen lukenut, että ihmiset luulevat helposti vääriä asioita rakkaudeksi. Joku asia jossain ihmisessä voi osua johonkin lapsuuden haavaan ja sen aiheuttamaa kiihtymystä luulee helposti rakkaudeksi. Jos joku läheinen ihminen on lapsuudessa vaikka kohdellut väkivaltaisesti, niin sitten sitä aikuisena "rakastuu" väkivaltaisiin ihmisiin, koska ne herättävät tuon lapsuuden haavan ja sitä lapsuudessa kaivattua huomiota hakee tältä ihmiseltä aikuisena. Se selittää joidenkin naisten kiinnostuksen "pahoihin poikiin". Kyse voi olla monesta muustakin asiasta. Jos vaikka toinen vanhempi on kohdellut torjuvasti ja ollut etäinen, niin sitten aikuisena luulee rakastavansa jotain torjuvaa ja etäistä ihmistä. Monimutkainen on ihmisen mieli. Yritän pitää tämän itse mielessä. Jos joku ihminen herättää minussa kiihtymystä, niin koitan miettiä, että onko hänessä jotain sellaista, mikä saa minut kaipaamaan häneltä itselleni huomiota ja hyväksyntää. Oikean rakkauden pitäisi kuulemma tuntua levolliselta eikä sellaiselta, että "lähtee jalat alta". En tiedä pitääkö paikkansa.

Kiitos viesteitänne myös teille Maanvaiva ja yksinyksinäinen.
Yksinyksinäinen, ei se avun hakeminenkaan aina takaa mitään muutosta. Itse olen sitä tässä aktivoitunut hakemaan ja alkaa tuntua aika turhauttavalta. Eihän mikään terapia auta, jos se ei saa minua tekemään mitään. Jostain pitäisi löytyä se suuri ahaa-elämys, että mitä sitä oikein voisi tehdä. "Jotain" on niin kovin vaikea asia määritellä.

Ehkä ei pitäisi yrittääkään väkisin ajatella liian suuria muutoksia, vaan yrittää ensin keskittyä vain kaikkiin pieniin asioihin. Se ei tarkoittaisi, että pitäisi ikuisesti tyytyä pieniin asioihin, vaan ehkä niistä syntyisi lopulta lumipallo-efekti ja niitä löytyisi koko ajan enemmän ja ne muuttuisivat pikkuhiljaa suuremmiksi.

Desper, kiitos viestistäsi! Ei niitä sanoja niin paljon tarvitse aina ollakaan. Tuntui hyvältä, että halusit kirjoittaa jotain.

Eipä sitä rakkautta vain ole missään. Terapeutti kysyi, pystyisinkö olemaan sinut sen asian kanssa, että en ehkä koskaan saisi parisuhdetta. Mun mielestä koko kysymys tuntui loukkaavalta. Miksi mun pitäisi tyytyä johonkin? Tyytyä kohtaloonsa samalla kun kaikki muut (tai ainakin ne joita ympärillä näkee) porskuttavat eteenpäin eikä mikään riitä? Ei se terapia kyllä oikein johda mihinkään. Pyöritellään vain samoja asioita. Mitä hyötyä samojen asioiden hokemisesta on?