Raskas yksinäisyys
Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet jotenkin erityisen raskaita kestää. Olen töiden jälkeen vain itkenyt, käpertynyt nukkumaan ja yrittänyt unohtaa, että olen edes olemassa. Kesälomalla pystyin jostain syystä skarppaamaan ja tekemään asioita, liikkumaan ulkona ja tapahtumissa (vaikka yksin kaiken teinkin ja pieni alakulo vaani aina pinnan alla). Jälkeenpäin ajatellen sekin oli silti pitkälle väkisin suorittamista.
Nyt on vain iskenyt täysi romahdus ja pystyn vain vaivoin pitämään itseni töissä kasassa. Ahdistaa eniten se, ettei ole ketään, joka oikeasti tuntisi minut. Ei ole ketään, joka pystyisi ymmärtämään mun elämää, tuntemuksia ja jonka kanssa jakaa ajatuksia ja ihmetellä elämää yhdessä. On niin näkymätön, arvoton ja turha olo. Pelkkien hyvänpäivän tuttujen (käytännössä työkavereiden) seura tuntuu vain raskaalta, kun pitää yrittää kohteliaisuuden nimissä olla iloinen ja hymyillä, vaikka mieli on täysin musta ja samaan aikaan toistelen mielessäni, että miksi mun pitää olla olemassa tässä hetkessä.
Ei mitään järkeä missään. Mun elämä on niin täysi vitsi kaikkiin muihin verrattuna. Tuntuu, että kaikki muut ovat jotain ihmeen täydellisyyksiä (tai ainakin monta kertaa parempia, rakastettavia ja kaiken hyväksynnän arvoisia toisin kuin minä). Kurkkua kuristaa ja ihmettelen, että miten kauan tätä elämää voi kestää, vaikka mitä muutakaan sitä voi kuin vain aina kestää ja kestää. Mielestäni olisi kyllä oikeus ja kohtuus, että niitä onnellisiakin jaksoja olisi elämässä edes joskus. Onko se tosiaan liian kohtuuton toivomus? (ja nyt en yhtään kestäisi yhtäkään ymmärtämätöntä yksinäisyyttä vähättelevää kommenttia) Olen vain niin toivottaman väsynyt tähän elämään juuri nyt.
Lääkkeestä ilmaantui eka sivuoire: Kutisevaa ihottumaa läikkinä siellä täällä. En tiedä pitäisikö huolestua ja ilmoitella siitä lääkärille jo ennen viikon päästä olevaa kontrollikäyntiä. Mieli on ollut hyvin musta koko viikon, enkä tiedä onko sekin sivuoire. Vähän kyllä nyt mietityttää oliko lääkityksen aloittaminen virhe. Kaipaisin niin kipeästi onnistumisen kokemuksia, että en jaksa jos tämäkin avunhakeminen oli taas virhe.
Höh, ikävä juttu, että tuli kuitenkin tuollaisia oireita... Kyllähän nimenomaan lääkityksen aloittamiseen monesti liittyy erilaisia fyysisiä ja psyykkisiä oireita, mutta eihän se välttämättä tarkoita, että nuo oireet olisivat pitkäaikaisia tai että lääkitys ei auttaisi. En nyt oikein osaa mitään järkevämpää tänne kirjoittaa, mutta huolestutti vaan, kun kirjoitit, että mieli on ollut hyvin musta. Toivon tosiaan, että olosi muuttuisi paremmaksi.
Hei LonelyWolf,
Kerroit tuosta harrastuksestasi, saatko sitä kautta onnistumisen kokemuksia? Itselläni toimii harrastus jossa käyn kerran viikossa ja siellä kun huomaa kehitystä niin tulee mukava olo.
Moikka LonelyWolf!
Saako kysyä mikä lääke sulla aiheuttaa sitä ihottumaa? Itse syön venlafaksiinia 112,5mg, ja tuntuu että siitä tulee just tuollaisia pieniä kutisevia läiskiä.. Tai siis en keksi mistä muustakaan ne vois tulla 😐
Taidan lopettaa tämän lääkkeen, sillä tuo ihottuma pahenee enkä halua sen leviävän vaikka kasvoihin. Sitä on käsivarsissa jo sen verran laajasti, että en kehtaisi olla lyhythihaisella paidalla (esim. salilla jos sinne jaksaisin mennä). Olin yhteydessä lääkäriin, mutta hän jätti asian lopulta minun itseni päätettäväksi. Olisin odottanut selkeämpää kantaa johonkin suuntaan, että jatkanko vielä hetken vai pitääkö ihottuman takia lopettaa heti. En tiedä haluanko kokeilla mitään muuta lääkettä.
Tästä pääsen taas siihen ikuisuuskysymykseen, että voiko lääke mitenkään auttaa, jos paha olo tulee siitä, että on niin yksin? Ehkä lääke toimii vain niissä tapauksissa, joissa selkeää syytä pahalle ololle ei ole?
Paha olo johtuu paljon myös työpaikasta. Yksinäisyys tuntuu pahimmalta silloin, kun ympärillä on ihmisiä, mutta he eivät ole ystäviä eivätkä edes kavereita. He ovat kaikki vain ihmisiä, joille olen täysin yhdentekevä. Ja se taas tuo mieleen kouluajat, jolloin olin kiusattu ja hyljeksitty. Ennen mulla oli edes välillä seuraa työpaikan ruokatunneilla, mutta nykyään olen silloinkin aina yksin. Muut näkee sen eikä välitä paskan vertaa. Puhun koko ajan vähemmän ja päivästä voi selvitä ihan muutamalla lauseella.
Yksinäisyys tuo suuren arvottomuuden tunteen, vaikka eihän ihmisen arvon pitäisi määräytyä sen perusteella miten paljon hänellä on ystäviä. Käytännössä se kyllä tuntuu niin olevan.
Pitäisi päästä jonnekin pois näistä pölyttyneistä ja ahtaista ympyröistä ja työkuvioista, mutta minne? Pitäisi osata jotenkin repäistä, kun eihän mulla pitäisi olla mitään hävittävääkään. Pitäisi ja pitäisi. En vain osaa. Ei elämän kuulu olla näin kuollutta!!
En ymmärrä, miten kaikki ihmissuhteet mitä minulla koskaan on elämässäni ollut, päättyvät lopulta siihen, että nämä ihmiset kohtelevat minua huonosti. Päädyn aina ihmettelemään heidän käytöstään ja sitä, että mitä vikaa minussa taas on. Olen aina kelvannut vain hetken aikaa. Olen kai hetkeksi täyttänyt jonkun tyhjiön ja sitten mut on voinut heittää menemään, kun he ovat menneet omassa elämässään eteenpäin, enkä minä ole enää mahtunut siihen. Uskaltaako mitään ihmissuhteita enää edes hankkia, vaikka tilaisuus joskus tulisi?
Serafine, en käytä venlaflaksiinia. Itselläni ihottuma on niin selkeää ja se on levittäytymässä laajemmalle, että tiedän varmasti sen aiheutuvan lääkkeestä.
Tuubihuivi, hienoa, että sulla on harrastus, jossa jaksat käydä viikoittain ja se tuo sinulle iloa. Saan omasta harrastuksestanikin ihan hyvän olon, jos vain jaksan sinne mennä, mutta kynnys on välillä hyvin korkealla, kun ulkopuolinen olo tulee niin herkästi.
Vermillion, mukavaa, että kävit taas kirjoittelemassa. Tulee tunne, että oikeasti välität. Se merkitsee minulle paljon 🙂
Hei LonelyWolf,
Luin noita sun juttuja, aivan kuin omasta elämästäni olisi lukenut! Niin samaa olen tuntenut ja kelannut. Käyn kyllä töissä ja harrastan liikuntaa, mutta aina yksin. Tuntuu, että olen täysin näkymätön muille ihmisille. Kotona ei ole ketään, ei perhettä eikä ystäviä.
Elämänhalua ja tarkoitusta ei ole, kunhan vaan suoritan töissä työni ja illalla nukkumaan. Viikonloput ja lomat ovat ahdistavia. Silloin kaikki totaalisesti kaatuu päälle. Tajuaa miten turhaa tää mun elämä on.
Hei LonelyWolf
Enoikein tiedä mitä kirjoittaisin sulle kun vaan haluan sanoa että luen sinun kuulumisiasi ja haluan kuulla niitä lisää.Kateellinen olen sulle kun käyt töissä.Kaikkea hyvää silti sulle haluan.
Hei,
Olen itse huomannut että helposti jää yksin vaikka porukassakin jos ei itse koskaan tee ns. aloitetta, ottamalla itse ensin kontaktia. Eihän voi aina vain odottaa muiden ottavan ensin kontaktia. Töissä mulla on ollut tämä tilanne, kun oli uusi työpaikka enkä tuntenut aluksi ketään, pikkuhiljaa sitten tutustuin ihmisiin mm. kun tekee samanlaista työtä ja joku sitten tuli ruokatunnilla seuraksi. Tuossa harrastuksessani jossa kaikki ovat siellä saman kiinnostuksen kohteen äärellä on helpompaa joskus sanoa vieruskaverille jotain, mielelläni sanon jotain hauskaa jos tulee mieleen. Ja jos järjestetään illanviettoa tms. niin mukaan vaan. Ymmärrän hyvin tuon että ei jaksaisi lähteä, minulla on myös tuo sama, yleensä mihin vain lähdön ollessa kyseessä. Kuitenkin yritän vain saada lähdetyksi, eikä se sitten jälkeenpäin harmita ollenkaan että tuli lähdettyä, päinvastoin. Eihän ole mitään hävittävää vaikka kokeilee, mutta voi saada aikaan jotain mukavaa 🙂 Joku aika taaksepäin en jaksanut lähteä mihinkään ja olin todella surullinen ja vain kotona. Jos joku pyytää johonkin, niin sehän on hienoa ja sellaiseen tilaisuuteen kannattaa tarttua. Jos ei koskaan lähde kun pyydetään, ei helposti enää pyydetäkään.
Lonelywolf, en millään usko että yksi henkilö olisi ihmissuhteissa aina se jossa on joku vika ja muissako sitten ei olisi. Uskon ihmissuhteissa vastavuoroisuuteen, eli on annettava itsestään jotain että voi saada itsekin takaisin jotain. Esim. jos pyydetään johonkin niin lähteä, ja ehdottaa itsekin joskus jotain vaikka tapaamista, kahvittelua, mitä vain että tulee vastavuoroisuutta ja ystävyys pysyy yllä 🙂 Itse yritän ajatella niin, että miten haluaisin että minua kohdellaan, niin pyrin tekemään sitä samaa muille.
Tottahan se on, että itsekin voisi olla aktiivinen. Mutta minun ongelmani ainakin on se, ettei minua koskaan pyydetä mukaan. Töissä on omat kaveripiirit ja jostain syystä en koskaan tunnu pääsevän mukaan niihin. Enkä ymmärrä mikä minussa on vikana. Kun ei millään viitsisi olla liian tuppautuvakaan. Jotenkin olen aina jäänyt kaiken ulkopuolelle. Ikään kuin en koskaan kuuluisi mihinkään.
Hei arka, mulle ei todellakaan kannata olla kateellinen. Sinullahan on sentään rakastava ihminen vierelläsi. Kaikkea hyvää sinullekin!
Minulle käy aina juuri samoin kuin yksinyksinäinen kirjoitti, että jään lopulta ulkopuoliseksi. En tiedä missä menee aktiivisuuden ja tuppautumisen raja? Luen myös aina kaikkien ihmisten mikroilmeetkin ja kun aivoni raksuttavat niistä omia tulkintojaan, niin väsyn aika nopeasti. Menen lukkoon kun tulkitsen, että minua ei hyväksytä joukkoon. Joskus ajattelen, että ylitulkitsen, mutta välillä uskon olevani oikeassakin. Kyllä ne tietyt merkitsevät katseet huomaa. Mun mielestä, jos joku porukka tuntee toisensa ennestään, niin myös niiden kuuluisi olla aktiivisia ottamaan mukaan sitä joka ei tunne vielä ketään.
Olen joskus senkin virheen tehnyt, että olen ollut aktiivinen ja "tuppautunut" johonkin seuraan, jonne mua ei sitten selvästi olisi haluttukaan, ja se on ollut varsin ikävä kokemus. On myös hyvin ikävä tunne jos isommassa porukassa rohkaistuu "olemaan aktiivinen" ja sanomaan jotain yleisesti ääneen ja sitten kukaan ei ragoikaan siihen mitenkään. Eli kyllä sitä hävittävääkin on, kun huonot kokemukset lamauttavat aina pitkäksi aikaa ja sen jälkeen kynnys mennä minnekään on vieläkin suurempi.
Ihan hirveä päivä. Kaikki tuntuu vain pahalta ja toivottomalta. En tiedä miten olisin. Haluan pois.
Minullakin on vastaavia kokemuksia, että olen yrittänyt johonkin porukkaan mukaan, ja sitten on tuntenut että ei haluta siihen, se tuntuu pahalta. Ihmiset ovat julmia. Olen kuitenkin yrittänyt uudelleen, ja kun onnistuu niin se on todella kiva. Iso merkitys on sillä, että jo alkuaan on jotain yhteistä puhuttavaa, esim. joku harrastuspiiri tms. Minulla on välillä päiviä, että en jaksa tehdä yhtään mitään, ja tunnen itseni arvottomaksi hylkiöksi. Mutta yritän välillä muistuttaa, että nämä ovat vain ajatuksia, eivät siis todellisuutta, mutta helppoa sitä ei ole muistaa kun ajatukset pyörivät synkissä mietteissä 😞
Rakkaat Lonely Wolf ja Tuubihuivi.
En tiedä onko teillä mitään virallista mielenterveysdiagnoosia kun kykenette vielä töissäkin käymään mutta en tiedä tarviiko ollakaan jos menee kirkon mielenterveyskuntoutujien ryhmään. En tosin tiedä onko kaikilla seurakunnilla sellaista ja se on keskellä päivää ettei taida päästä jos töissä käy. mutta siellä minua on katsottu rakastavasti, kuunneltu ja siunailtu. Yksi ihminen ryhmästä kysyy melkein joka päivä puhelimitse vointiani. Ja lähti munkans kirkkoon. Mulla pn kans paha olo, ette ole yksin.
Hei Arka, mulla on keskivaikea masennus ja olen työttömänä tällä hetkellä. En usko että ainakaan vielä jaksaisin käydä töissä, on vain sellainen tunne kun ei jaksaisi lähteä mihinkään oikein muutenkaan.
Minulla ei ole mitään virallista diagnoosia.
On vain työpsykologin toteamus, että "kyllä sä masentuneelta vaikutat".
Ja parhaitenhan sen itse tietää ettei voi hyvin.
Ja mikä sitten lopulta on "mielenterveysongelmaisen" (kauhea sana) määritelmä? Jos jonkun läheinen kuolee ja hän tekee surutyötä, niin tuskin häntä silti määritetään mielenterveysongelmista kärsiväksi. Entä sitten minä, joka olen lapsuudesta asti kärsinyt yksinäisyydestä ja minulla on sen vuoksia arvoton ja paha olo ja pelkään ihmisiä? Eikö se ole aika normaalia reagointia? En tiedä onko masennus sille oikea diagnoosi. Nykyään kaikki paha olo määritetään masennukseksi; jos et ole iloinen, niin olet masentunut. Jos et ole iloinen, niin sinulla on mielenterveysongelma. Oikea ongelmahan minulla on se yksinäisyys. Ehkä täytyy ottaa tämä vielä puheeksi sen psykologin kanssa samalla kun pohdin kannattaako minun kokeilla enää mitään muuta lääkettä.
Olen tosiaan sinnitellyt työelämässä. Se on onnistunut, koska kaikkein voimakkain tunteeni on PELKO. Pelko mitä sitten tapahtuu, jos en jaksaisikaan enää mennä töihin. Minulla ei ole luottamusta siihen, että putoaisin johonkin "turvaverkkoon". Minulla ei ole ketään vierellä auttamassa ja välittämässä, vaan olen joka asian kanssa täysin yksin. Kaikki on vain minun varassani. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jaksaa ja jaksaa, koska pelko on liian suuri. Ihmettelen kyllä välillä, että milloin se raja tulee vastaan, kun ei enää jaksakaan.
Luulen myös, että kouluaikani jotenkin "koulivat" minut siihen, että elämä on vuodesta toiseen vain juuri sitä ankeaa jaksamista ilman suurempia ilonhetkiä. Elämän ilottomuudesta tuli normaalitila. Peruskoulu on pitkä aika pelätä miten selviää taas seuraavasta välitunnista, joita oli jo yhden päivän aikana aika monta. Vuodesta toiseen sitä samaa pelkoa. Ja nyt se on vain siirrettynä työelämään.
Ei elämän kuuluisi olla tällaista ilotonta selviytymistaistelua ☹️