Hei
On hienoa että sulla on se työ ja toimeentulo. Onhan tietysti eläke meille sairaille ja toimeentulotuki. Että on se turvaverkko olemassa. Vaikeaa silti olla työelämän ulkopuolella, se on häpeää ja syyllisyyttä.

Minulla todettiin vuosi sitten kesällä keskivaikea toistuva masennus, vaikkain jaksoin käydä töissä, itseasiassa töihin meno oli ainoa valon aihe päivissäni silloin. Siellä kun sai olla edes hetken "ihmisten ilmoilla" ja ajatella kaikkea muuta kuin niitä pahoja ajatuksia. Hoitajakin oli tästä mielissään että jaksoin töissä olla kaikesta huolimatta.

Selvisin silloin siitä matalapaineesta, mutta tänä syksynä tuntuu että kaikki menee taas alamäkeen. Tunnen itsekin raastavaa yksinäisyyttä, näen arkipäivisin vain työkaverini, muun ajan olen ihan yksin kotona, koirieni kanssa. Ahdistaa, kun vaan ajatteleekin, että tätäkö koko loppuelämä tulee olemaan? Kun ei ole yhtään ketään?

Mieliala heittelee kovasti. Juuri nyt on ollut muutamia päiviä taas parempi olo ja kävin jopa kirkossa joulukonsertissa. Siitä tuli hyvä mieli. Pitäisi yrittää olla tyytyväinen siihen, että välillä voi olla näinkin hyvä olo. Jossain vaiheessa vain ilmaantuu taas se pikku piru olkapäälle kuiskailemaan, että hei ethän sä voi voida hyvin kun olet ihan yksin! Et kai vain ole unohtanut sitä miten yksin olet samalla kun kaikilla muilla on rakastavia ihmisiä ympärillä!

Tämä oli aika hyvä kirjoitus mm. häpeästä:

"Hassua kyllä, häpeään liittyy pelko nähdyksi tulemisesta. Pelko siitä, että toinen tajuaa, että eihän minua voi rakastaa tai hyväksyä. Tässä pelossa hakeudumme pois yhteydestä itseemme ja toisiin. Asetumme eriarvoiseen asemaan, arvostelemme, vetäydymme. Suostumme epäreiluuksiin ja huonoon kohteluun. Olemme epäsuoria, epärehellisiäkin. Jauhamme mennyttä mielessämme ja annamme sen määrittää sitä, mitä nyt on. Törmäämme uudestaan ja uudestaan samoihin seiniin työssä tai ihmissuhteissa."

"Tiedän lähes satavarmuudella, että häpeäni nousee esiin aina, kun tapahtuu jotain mahtavaa. Häpeä kysyy, oletko mielestäsi todellakin tämän ihanuuden arvoinen."

LonelyWolf kirjoitti 16.12.2015 23:58
---
Jossain vaiheessa vain ilmaantuu taas se pikku piru olkapäälle kuiskailemaan, että hei ethän sä voi voida hyvin kun olet ihan yksin! Et kai vain ole unohtanut sitä miten yksin olet samalla kun kaikilla muilla on rakastavia ihmisiä ympärillä!
---

Hyvin sanottu! Noin minullekin tapahtuu. Ja se piru sanoo lisäksi, että olen yksin siksi, että olen HUONO, ja että minut on HYLÄTTY sen takia. Eihän yksinolo muuten haittaisi, eikä olkapirun puhe vaikuttaisi ilman tuota perustelua.

Desper, totta, noin se menee!
Se sanoo, että koska olet yksin, niin olet täysin arvoton ja et kai sä nyt luule, että kukaan sun seurassa edes haluaisi olla. Jotainhan sussa on pakko olla pahasti vialla, kun kerran olet aina noin yksin. Ja tätä rataa se piru jatkaa niin kauan, kunnes on vetänyt mukanaan tosi syviin vesiin.

Huokaus, on tämä ihmisen mieli niin vaikea asia.

Hei hyvä Lonely Wolf
Kiitos vielä kerran kun olit käynyt ketjussani. Muistan sen koko päivän. En tiedä minkä ikäinen olet mutta haluan kertoa sinulle että itse tapasin nykyisen mieheni 36 vuotiaana, aika myöhään siis. Ja minä kun luen paljon erilaisia lehtiä niin niissä on ihania kertomuksia siitä kun joku maalla asuva yksinäinen invalidimieskin oli pannut kirjeenvaihtoilmoituksen lehteen ja ei ollut saanut yhtään vastausta kunnes kuukausien päästä yksi nainen oli viimein vastannut ja voi millainen rakkaustarina siitä syntyikään kun nuo kaksi yksinäistä viimein tapasivat. Sinä kirjoitat minusta kiinnostavasti ja elämänkokemus paistaa niistä kirjoituksista läpi. Et ole kertonut harrastatko esim. netin deittipalstoja tai mitään kirjeenvaihtoa tai tällaisia tapoja hakea rakastettua. Ovathan tietysti ravintolatkin ihan hyviä ihmisten tapaamispaikkoja jos on rahaa niissä käydä. Itse tapasin mieheni lähikapakassa. Sinäkirjoitit minulle kauniisti siitä kuinka minulla sentään on rakastava ihminen vierellä, olet oikeassa siinä että jo siitä pitäisi olla niin kiitollinen ettäei olisi näin maassa. En tiedä miksi mulla tuo työn menetys on onnistunut viemään elämänhalun kokonaan vaikka inua on siunattu perheellä. Saankokysyä miten vietät joulun?. Itse käyn diakonian jouluruokailussa ja sitten paistetaan yhdessä kinkku kotona ja syödään ja oleillaan vaan, tehdään ehkä palapelia. Tytärkin on kotona niin ollaan kolmistaan.En tiedä käydäänkö aattonaJumalanpalveluksessa, mielenterveyskuntoutujien adventtikirjossa jo kävin. Täällä Vantaalla ainakin kahdessa kirkossa on yksinäisille aattona. ohjelmaa. Siellä käy kuulemma kaiken ikäisiä ihmisiä, ei pelkästään vanhoja. Pysy täällä tukinetissä L.W, odotan aina kuulumisiasi.

Kiitos, arka, sydämmellisestä viestistäsi 🙂
Itse tunnen välillä ahdistusta siitäkin mitä olen tänne kirjoittanut. Mietin, että pitääköhän joku niitä todella typerinä, itsekeskeisinä ja säälittävinä. Vietän jouluni vanhempieni luona ja yritän olla miettimättä, että tämän ikäisenä kuuluisi jo viettää joulua oman puolisonsa kanssa. Olen nyt 37 eli aika myöhässä olen. Baareihin en pysty enkä uskalla mennä yksin ja nettideittailua olen kokeillut, mutta se ei tuntunut hyvältä. Muutaman ihmisen kyllä tapasin sitä kautta, mutta ei me tultu toimeen. Eli aika huonosti on mitään tilanteita, joissa edes voisi tavata ketään. Paras tapa olisi mielestäni joku iso sinkkutapahtuma, jossa tietäisi kaikkien olevan sinkkuja ja jossa olisi sellaista järjestettyä ohjelmaa, jossa voisi luontevasti alkaa jutella jonkun kanssa. Mutta eihän täällä mitään sellaista ole. Ehkä korkeintaan jossain pääkaupunkiseudulla voisi olla.

Minun on myös hyvin vaikea uskoa, että kukaan voisi oikeasti rakastaa minua. Se tuntuu vain täysin mahdottomalta ajatukselta, kun en ole sellaista kokenut. Menneisyydessäni on miehistä vain muutamia sellaisia kokemuksia, joissa he ovat vain halunneet käyttää minua hyväksi ja siinä onnistuneetkin. Jotenkin on vaikea uskoa, että kukaan mies pystyisi ihan oikeasti välittämään siitä mitä olen persoonana ja sisäisesti. Jos joku minusta oikeasti kiinnostuisikin, niin hän joutuisi kyllä näkemään ihan kohtuuttomasti vaivaa sen eteen, että pystyisin luottamaan häneen. Kuka sellaista jaksaisi?

Kirjoitin viime viestissä olleeni joulukonsertissa kirkossa. Siellä esitettiin ihan riipaisevan koskettava tulkinta Suojelusenkeli-laulusta. En tiedä mihin se oikein osui, mutta aloin itkeä sen aikana.

Jos joku parisuhteessa elävä lukee tämän, niin minua kiinnostaisi tietää, miten olette tavanneet toisenne? Ihmettelen välillä, miten jotkut ihmiset onnistuvat löytämään toisensa masennuksesta huolimatta.

Hei LW
Minä löysin mieheni baarista, hän pelasi konepokeria ja menin juttelemaaan hänelle. Kahdeksan kuukauden päästä olltiin naimisissa. Nyt oltu naimisissa yhdeksäntoista vuotta. Kyllähän tuollainen iso sinkkutapahtuma olis hyvä juttu, saisivat järjestää. Oletko koskaan harkinnut kirjeenvaihtopalstalle ilmoituksen laittamista, kirjeessä on monesti helpompi kertoa itsestään, tietysti se ulkonäkö askarruttaa mutta voivaihtaa valokuvia. Ei 37 vuotias ole vanha avioliittomarkkinoilla. Tietysti lapsenteon kanssa voi tulla kiire. Baareihin ei ole helppo yksin mennä mutta minäkin olin yksin liikenteessä kun minä mieheni tapasin. Sinkkujaon paljon liikkeessä, et tosiaan ole ainoa ja uskon että hyviä miehiä on tuolla paljon vapaana. Sittenhän sitä vasta osaa parisuhdetta arvostaa kun on ensin kärsinyt yksinäisyyttä. Älä lakkaa etsimästä vaan pidä sydämesi avoinna. Vanhempasi ovat varmaan onnellisia kun saavat sinut luoksesi.

Tukehdun tähän elämään.
Huono alku uudelle vuodelle.
Taas. Taas. Taas.

Joulu meni ihan ok, mutta yksinäinen uudenvuodenaatto oli ihan tuskaa jälleen kerran. Saman on saanut kokea niin monta kertaa. Ei sitä pysty ajattelemaan vain tavallisena päivänä. Se kertoo päin naamaa miten yhdentekevä ja arvoton sitä on kenellekään. Miksi tätä pitää jatkaa loputtomiin? Tätä helvetin samaa pyörää vuoden ympäri? Niin toivottoman turhaa rimpuilua. Kaikki muuttuu mustaksi ihan aina.

Itse löysin mieheni siLoisten kaverien (nyt ne on jossai) sohvalta. Kaikki oltiin kännissä ja paukuissa. Siitä se lähti. Siis päivittäin iltaisin aina poltamme. Hän juo vähän kaljaakin. 6v mennyt. Itse lopetin. Olen vesiselvä. Olen enemmän yksinäinen kuin muutama vuosi sitten. Lihoin masennuin ja eristäydyin muista vaikka muita ei seurani kiinnostanutkaan. Suhteemme ei ole siis rakentunut päihteiden käytölle eikä oma lopettamiseni ole paljoa haitannut kun ei vielä lapsista puhutakaan. Tosin hänen kaverinsa kavahtaa tällaista tylsää selväpäistä akkaa. Olen erittäin super hyper sosiaalinen ja osaan kaiken talkin mutta tässä sitä yksin sohvalla edelleen ollaan. Tein heräteostoksen ku muillakin on. Selfietikun mut typerä ostos kun näkyy vielä paremmin tyhjä sohva ja lihava akka. En lisännyt someen. Somessa olen melkein täydellinen paitsi kuvissa ei paljoa ystäviä samassa kuvassa kanssani. Työpaikka on kiva. Kivoja tyyppejä ketä osaa arvostaa mua. Edellinen oli aivan päinvastainen. Tässä vaan feikki hymyilen ja pusken tavoitteitani junan lailla eteenpäin ku muut polkee paikallaan ympärillä (miehen kaverit mies ja entiset omat kaverini) tahdon tähdätä korkealle vaikka pelkästään kolmen kissani tuella. En ole oikein hyvä näissä toisten vaikeiden asioiden kommentoimisessa. Tuli jopa itsekäs olo omaa tarinaan tähän jakaessa. Yksinäisyys on kamalaa. Itse pistän sen feikki hymyn ja photosopatun selfien kotisohvalta someen ja syön vähän sipsiä. Ajattelin mennä maanantaina uimaan. Pidän siitä se on fyysistä mutta kevyttä ja veden kohina täyttää aivot ja blokkaa muun maailman. Oletko kokeillut?

Hei. Muistan oikein hyvin ajan jolloin tunsin yksinäisyyttä, erilaisuutta ja häpesin itseäni, menneisyyttäni ja kaikkea. Toisaalta yritin olla kova, minussa oli kaksi puolta. toinen oli arka pelkuri sisälläni ja ulkokuorta yritin pitää hallinnassa. Jotenkin pelotti hirveästi että menetän kokonaan kontrollin kaikkeen, nyt jälkikäteen sen ymmärrän etten antanut periksi juuri terveen pelon takia. Ajattelin että jos en pidä itsestäni huolta putoan niin syvälle johonkin ulkopuolelle kaikesta etten sieltä selviä ylös. En tiedä, jotain tuollaista se on ollut. Kaksoiselämää, päältä päin ei varmaan monikaan tajunnut kuinka olin heikko, rikki, arka.
Yritin seurusteluja ja parisuhdetta monta kertaa eron jälkeen, mutten uskaltanut koskaan alkua pidemmälle. pelko siitä että "paljastun" oli suuri. Siis etten ole kelvollinen muutoin kuin ulkokuoren takia. taisin sanoakin sen että jos joku tietäisi mikä oikeasti olen hän inhoaisi minua eikä haluaisi olla tekemisissä. Tänä päivänä ihmettelen miksi niin ajattelin. En ollut ihmistä kummempi, en ollut edes vankilassa ollut enkä muutakaan tehnyt kuin eronnut ja alkoholisoitunut. Ja kaikki tämä tapahtui kun raitistuin. Juovana ihmisenä en tuntenut noin.
Mutta Luoja kiitos tuo aika on takanapäin. Aloin kulkea ja osallistua vapaa-ajalla, mutten löytänyt ystäviä. Olen aika epäluuloinen ja arka, joten en ihan helpolla edes tutustu. Ihmettelen muita ihmisiä kun he puhuvat ja juttelevat ja löytävät ystäviä.
mieheni löysin tansseista. me olimme niitä takarivin-taaveja ja sovimme siksi yhteen. Ei meillä ole ystäviä juuri ollenkaan, kun kumpikin on huono ystävystymään kenenkään kanssa.
Kun kirjoittelen tänne kelaan vanhoja asioita ja saan ne oikeaan järjestykseen eikä ne enää paina ja vaivaa vaan alan hyväksyä itseni juuri tällaisena kuin olen. Se kait tässä kirjoittelussa onkin pääasia tätä nykyä, kun en ole enää masentunut. mutta herkkä olen edelleen. Hermostun tosi herkästi, pelkään kaikenlaisia asioita, varsiinkin tulevaisuutta.
Mutta hyvää ja antoisaa vuoden alkua!

Hei, LonelyWolf! Ikävä kuulla, että vuosi vaihtui sinulla noin huonoissa tunnelmissa. Haluan vaan toivottaa sinulle oikein hyvää uutta vuotta ja toivon todella, että saisit kokea hyviä asioita ja että pääsisit eroon pahasta olostasi. Et ole yhdentekevä ja arvoton, toivottavasti saisit lopulta huomata sen itsekin.

Hei "Miksi juuri minä?", kiitos, että jaoit ajatuksiasi.
Minusta on hienoa, että pystyt olemaan vesiselvänä, vaikka ympäristösi ei siihen ehkä kannustakaan. Sen perusteella et ole muiden vietävissä, vaan pystyt pitämään oman pääsi! Etkä kuullosta yhtään tylsältä, vaan päinvastoin ne miehesi kaverit kuullostavat tylsiltä. Hyvä myös, että jaksat puskea tavoitteitasi eteenpäin. Kirjoitit hyvin tuon, että "vaikka kolmen kissani tuella".

Itse jumitan paikallani kun en tiedä mitä haluan ja välillä mietin, että miten mihinkään edes pystyisi, kun ei ole mitään tukiverkkoa ympärillä. Mutta olenhan silti tähänkin asti päässyt yksin. Jos vain tietäisin mitä oikeasti haluaisin elämälläni tehdä, niin sitä voisi pystyä vaikka mihin. Yksinäisyydestä huolimatta. Vaikka en tiedä tutuisiko se menestyminen sitten miltään, jos sitä ei voisi jakaa kenenkään kanssa? Minä en pysty mihinkään feikkihymyihin. Olen yleensäkin kai liian rehellinen. Tarkoitan siis, että en esitä mitään muuta kuin oikeasti olen. Ei vain ole energiaa sellaiseen.

Uiminen olisi kivaa, mutta uimahallit ovat ahdistavia. Olen niin hirveän kriittinen omaa kroppaani kohtaan, vaikka tiedän ettei siellä kukaan muukaan mikään täydellisyys olisi. Miksihän sitä vaatii itseltään jotain täydellisyyttä, ennen kuin voisi kelvata kenellekään tai mihinkään? No, epävarmuutta se tietysti on. Muut ihmiset kelpaisivat minulle ihan sellaisina kuin ovat. Itse en.

Hei LonelyWolf! Aloitin itse toisen palstan alkoholin ja lääkkeen väärinkäytöstä, mutta luettuani aloittamaasi viestiketjua, tuntemuksesi ja kokemuksesi ja muidenkin kokemukset tuntuivat samoilta. Omaan ketjuuni ei ole juuri tullut vastauksia. Yksinäisyys ei ole sairaus. Minulle ei ole juuri mielialalääkkeitä tarjottu. Itse koen, etteivät lääkkeet muuttaisi tilannettani mitenkään. Tuon ongelmia aiheuttavan nukahtamislääkkeen minun on jätettävä pois. Ehkä sitten voisin ajatella käyttäväni lääkkeitä, jos joku vastoinkäyminen musertaisi niin paljon, ettei yksin enää selviäisi. Minäkin olen ollut koko ikäni yksinäinen ja osin jo tottunut. On hyvin surullista, jos yhteiskunta tarjoaa yksinäisyyteen avuksi vain lääkkeitä. Itse en enää haaveile kumppanista. Enemmin jostain (työ)yhteisöstä, joka antaisi minulle syyn lähteä pois kotoa säännöllisesti. Yksinäisyys on viime vuosina passivoittanut ja erakoittanut minua paljon. On minulla vapaaehtoistöitä, mutta minäkään en töiden ulkopuolella pidä mitään yhteyttä heihin. Heillä on omat perheet, kiireet ja kumppanit, eikä kukaan edes uskoisi minusta sosiaalisena ihmisenä, kuinka yksin olen. Yksinäisyys on minulle niin suuri häpeä, etten voi puhua siitä hyvänpäiväntutuille. Kaikkein loukkaavinta on juuri se, jos yksinäisyyttä pidetään omana syynä. Itsekin olen ollut nuorempana paljon aktiivisempi, mutta olen tyystin passivoitunut, koska minulla ei ole ketään jota pyytää yhdessä minnekään. Selitä se sitten niille, joilla on rikas sosiaalinen elämä ja tukiverkosto ympärillä.

Lueskelin vanhoja viestejäni ja huomasin pienen ristiriitaisuuden muutamassa kirjoituksessani. Parissa viestissä kirjoitan siitä, kun pitää yrittää väkisin hymyillä ja edellisessä viestissäni taas väitin, että en edes pysty feikkihymyihin. No pystynhän minä joskus. Se vaihtelee milloin pystyy ja milloin ei. Silloin kun en pysty, vaikutan varmaan hirveän tylyltä, vaikka en haluaisi sellainen olla. Yritän kuitenkin hymyillä sen verran kuin kohteliaisuus vaatii. Mitään yli-pirteää ja iloista en pysty esittämään, enkä usko, että niin kuuluisikaan tehdä. Äh, en tiedä miksi tähän nyt takerruin, mutta alkoi ärsyttää epäloogisuus omassa kirjoittelussa. Kirjoitin tuossa myös, että en esitä muuta kuin olen, mutta eihän kukaan edes tiedä mitä minä oikeasti olen. En tiedä sitä kunnolla itsekään.

LonelyWolf kirjoitti 28.8.2015 22:17

Pelkkien hyvänpäivän tuttujen (käytännössä työkavereiden) seura tuntuu vain raskaalta, kun pitää yrittää kohteliaisuuden nimissä olla iloinen ja hymyillä, vaikka mieli on täysin musta...

LonelyWolf kirjoitti 18.10.2015 18:53

En millään kestäisi aloittaa taas uutta työviikkoa ja kohdata taas kaikkia työkavereita ja hymyillä heille. Jos laittaisi semmosen hymynaamarin päähän ja se hymyilisi mun puolesta?

LonelyWolf kirjoitti 3.1.2016 12:52

Minä en pysty mihinkään feikkihymyihin. Olen yleensäkin kai liian rehellinen. Tarkoitan siis, että en esitä mitään muuta kuin oikeasti olen. Ei vain ole energiaa sellaiseen.