Erittäin hyvä artikkeli, johon pystyn samaistumaan "Vääränlainen, oikeanlainen?":
http://hidastaelamaa.fi/2014/09/keskiviikkokolumni-vaaranlainen-oikeanlainen/

”Sinä et ole sellainen tytär, jonka olisin halunnut”

"Olen tuntenut itseni aina vääränlaiseksi.
Tajusin, miten valtavan iso merkitys minun elämässäni
on ollut sillä perususkomuksella, että olen vääränlainen.
Ei ihme, että kärsin masennuksesta melkein kolmekymmentä vuotta."

"Kun on vääränlainen, yrittää koko ajan olla oikeanlainen.
Ja kun ei oikein koskaan tiedä, mitä se oikeanlainen on.
Yhtenä hetkenä oikeanlainen näyttää yhdeltä ja toisena toiselta.
Kun kovasti yrittää olla oikeanlainen, joutuu tuijottamaan muita ihmisiä herkeämättä. Toisten silmistä, sanattomasta palautteesta, tulee itselle tiedostamaton mittari omalle olemassaololle. On älyttömän raskasta pinnistellä ja tavoitella jatkuvasti saavuttamatonta ihanneitseä. Usein ihanne tarkoittaa täydellisyyttä."

"Miten se onkin niin, että kaikki muut ovat oikeanlaisia ja itse olen vääränlainen?"

"Itse ratkaisin tiedostamattomasti ongelman omasta vääränlaisuudestani muuntautumalla mahdollisimman näkymättömäksi.Näkymättömälle tulee vähemmän palautetta omasta olemisesta kuin näkyvälle."

Hei LonelyWolf.

Laitoit tosi hyvän linkin, toivottavasti moni lukee sen. Minunkin pitää lukea se uudestaan ja tulostaa se.

Lapsuuden kodissa tunsin itseni oikeanlaiseksi, mutta lapsuuden ystävien kanssa vääränlaiseksi. Sieltä varmaankin johtuu huono itseluottamus. Mieheni ja tyttäreni kanssa tunnen itseni oikeanlaiseksi, mutta muiden ihmisten kanssa tosi vääranlaiseksi.

Koitan myös olla näkymätön kun olen ulkona turvallisesta kodista. Vain parin ulkopuolisen kanssa ollessa tunnen itseni oikeanlaisksi. Mutta hyvä sekin.

Lukekaa linkki kaikki kanssaihmiset. Laitan sen tähänkin. http://hidastaelamaa.fi/2014/09/keskiviikkokolumni-vaaranlainen-oikeanlainen/

Kiitos LonelyWolf!!!

Lonelywolf täällä myös yksinäiseksi itsensä tunteva HSP ihminen.🙂🌻Työssä aivan samat fiilikset kuin sinulla.Olen perheellinen, joten sikäli tilanteeni on erilainen.Sinussa on ne voimavarat itsessäsi, joita itsekin tiedät löytyvän.Itsekin tiedän, että ajatuksilla saan asiat kuntoon.Minulla yksinäisyys on työn ulkopuolella totaalista.Minulle ei soita tai viesti sukulaiset eivätkä kaverit.Haavoittuvaisena suojelen itseäni pettymyksiltä.Työssä aivan sama kuvio - kerään viimeisetkin voimavarat esittääkseni hymyilevää ja asiallista.Nyt on jostain putkahtanut aivan järjetön väsymys.Tiedän, etten ole ainoa samasta kärsivä töissä.Se auttaa edes vähän.Yritän löytää tukea ensimmäistä kertaa tällaisen kanavan kautta.Olen kyllästynyt tähän pinnallisuutta korostavaan yhteiskuntaan ja yritän taistella sitä vastaan.Kaipaisin syvällisiä keskusteluja teekupposen äärellä ilman kiirettä ja ilman toisen ihmisen tunteiden vähättelyä.Kavereita tai ystäviä ei tällaiseen vain tunnu löytyvän.

Leijona55, mukavaa kuulla, että pidit linkkiä hyvänä. Itseeni se myös osui. Omaksuin lapsuudessa juuri tuon näkymättömyyden selviytymiskeinona. Olin kuin en olisi olemassa ollutkaan. Siinä muuttuu näkymättömäksi myös itselleen. Ei enää tiedä kuka on ja mitä haluaa.

Kiitos viestistäsi, Nuttunen. Henkinen väsymys on kovin tuttua minullekin. Olen myös kovin kyllästynyt kaikkeen pinnalliseen menoon tässä elämässä ja kummastelen sivusta, miten muut ihmiset jaksavat touhottaa siinä mukana. Eivätkö he näe, miten harvalla asialla on oikeasti mitään merkitystä? Miksi elämä pitää tehdä niin monimutkaiseksi? Kaipaisin myös kuvailemiasi keskusteluja, kiireetöntä läsnäoloa.

Voimia tulevaan viikkoon. Voi että, kun tunnen ihan justiin valuvani tältä tuolilta jonnekin maanrakoon kuin lapamato. On niin turta olo. Henkisesti kuollut. En millään kestäisi aloittaa taas uutta työviikkoa ja kohdata taas kaikkia työkavereita ja hymyillä heille. Jos laittaisi semmosen hymynaamarin päähän ja se hymyilisi mun puolesta?

Oli ihan järkyttävän ahdistava ja kamala päivä töissä. En kestä niiden ihmisten välinpitämättömiä katseita ja tyhjänpäiväisiä kahvihuonekeskusteluja. Sellaista kälätystä vaan. Naurunremakoita. Niillä menee kai sitten hyvin. Tunnen olevani kuin nurkkaan ajettu hiiri. En pääse minnekään piiloon. Silti sinne on pakko mennä taas huomenna.

Lähetin työterveyshoitajalle sähköpostia ja kysyin miten mun pitäisi toimia kun tunnen itseni henkisesti väsyneeksi. Kysyin, että varaanko ajan häneltä vai lääkäriltä vai keneltä. Se hoitaja taitaa kyllä olla tämän viikon syyslomalla, kun ei sillä näkynyt vapaita aikoja tälle viikolle. Joudun siis odottamaan vastausta pitkään. Ehkä olisi pitänyt vain varata aika ilman mitään sähköposteja, mutta tuntui että haluan jotenkin alustaa ja tunnustella asiaa ensin etäämmältä. Olen kyllä sellainen korttitalo tällä hetkellä, että mun olisi tarvinnut päästä sille vastaanotolle ihan heti siinä paikassa. En kestä enää montaa välinpitämätöntä katsetta. Hajoan vielä palasiksi töissä kaikkien nähden. Siinä olisikin kahvitauolle kiva puheenaihe. Olen niin kauhea yksin kaiken tämän pahan olon kanssa. Itkettää taas koko ajan. Aion pyytää lääkkeitä, jotka vievät kaikki tunteet pois. Haluan olla kylmä ja kova, kuten tämä maailma. Muuten täällä jää jalkoihin. Itkeminen on niin raskasta.

Olen huomenna menossa juttelemaan sille työterveyshoitajalle ja nyt yritän miettiä, että mitä oikein osaisin sanoa siellä. Mun elämä on iso musta möhkäle, enkä tiedä mistä kulmasta sitä alkaisin avaamaan. En tiedä mitä teen, jos se käynti epäonnistuu eikä mua ymmärretä.

Mistä oikein aloitan?
Siitä, että on paha olo. Miksi on paha olo?
Koska olen yksinäinen. Koska kaikki ahdistaa. Koska tulevaisuus pelottaa.
Miksi olen yksinäinen? Miksi ahdistaa? Miksi pelottaa?
Koska.. maailma on täysin järjetön paikka, enkä tiedä miksi olen täällä...
Miksi maailma on järjetön..?
(otatko sinisen vai punaisen pillerin?)

Moi taas, LonelyWolf!

Minusta on hyvä, että olet lähtenyt hakemaan apua pahaan oloosi. Kiinnostaisi kuulla, miten työterveyshoitajan tapaaminen sujui. Toivon todella, että saisit muutakin apua kuin niitä pillereitä, jos ne nyt sitten ovat ollenkaan tarpeen.

Nuo sinun kuvaamasi pahan olon syyt ovat tuttuja mullekin, ja viime aikoina on itselläkin ollut taas aika ahdistava olo. Hakeuduin tässä jokin aika sitten opiskelupaikkani opintopsykologin juttusille opintojen etenemiseen liittyvien ongelmien takia, ja niissä keskusteluissa on sivuttu sitten näitä mielialaongelmiakin. Opintopsykologin mielestä mun kannattais ehdottomasti hakeutua Kelan tukemaan kuntoutuspsykoterapiaan, ja kyllä se voisi ollakin tarpeen, mutta toisaalta sellaisen aloittaminen tuntuu hirveän suurelta ponnistukselta. Melkein kaikki tuntuu tällä hetkellä ponnistukselta.

Toivottavasti saat apua pahaan oloosi.

Ne jotka vähättelee yksinäisyyttä nii haistakoo v...u testais ite. Ymmärrän täysin.

Moi sinulle, Vermillion! Mukavaa, että jaksat huomioida minua 🙂
Keke83, kiitos ymmärtämisestä, arvostan sitä paljon.

Sen työterveyshoitajan tapaaminen sujui ihan hyvin. Aluksi tuntui vähän kankealta avautua täysin vieraalle ihmiselle aroista asioistaan, mutta lähti se sitten sujumaan. Hän vaikutti myötätuntoiselta ja oikeasti kiinnostuneelta. Minulla on seuraavaksi aika työterveyspsykologille, jolle joudun taas selostamaan samat asiat, mutta ehkä mulla onkin tarve jauhaa näitä moneen kertaan. On se silti aika rankkaa puhua vieraille ihmisille.

Vermillion, tuo kertomasi kuntoutuspsykoterapia kuullostaisi hyvältä vaihtoehdolta sinulle. Rankkaa sekin tietysti on, mutta mitkä ovat vaihtoehdot? Itsellä alkoi ainakin viime viikolla olla niin nurkkaan ajettu olo, että en nähnyt enää muuta vaihtoehtoa kuin ottaa siihen hoitajaan yhteyttä. En saa henkistä tukea mistään muualtakaan ympäriltäni ja sitä kipeästi tarvitsen. Ajattelin, että ei kai tässä enää mitään hävittävääkään ole. Kummasti sitä silti tuntee itsensä jotenkin hiekoksi, kun joutuu turvautumaan tällaiseen apuun, vaikka eihän sen pitäisi heikkoutta olla, että yrittää etsiä ratkaisua ongelmiinsa (ja on vielä senkin kanssa ihan yksin). Toivottavasti myös sinä saat asioitasi eteenpäin.

Nyt tarttis kyllä jotain tosi kevyttä hömppää vastapainoksi tälle kaikelle syvissä vesissä soutamiselle.

Miksi mulla nyt yhtäkkiä on ihan kauhea ahdistus siitä vieraalle ihmiselle avautumisesta? Sillähän on sentään vaitiolovelvollisuus.

Olen käynyt psykologilla nyt kaksi kertaa ja olo on vähän ristiriitainen. Eka kerta tuntui todella raskaalta. Itkin pitkään sen käynnin jälkeenkin ja oli todella väsynyt olo. Vaivasi myös se, että avauduin vaikeista asioista ihmiselle, joka itse oli ns. normaali (ei-masentunut) ja siten jotenkin mun yläpuolella. Ajattelin, että vaikutan hänen näkökulmastaan ihan luuserilta. Vertaistuessa on se hyvä puoli, että siinä kaikki ovat samalla viivalla. Herättää enemmän luottamusta, kun kokemuksia jaetaan puolin ja toisin, eikä vain toinen puhu tietämättä vastapuolesta yhtään mitään. Mietin, että mitä hän mahtoi ajatella sen työroolinsa takana oikeasti. Päätin kuitenkin jatkaa vielä ainakin toiseen käyntikertaan, koska psykologi tuntui (kaikista näistä pohdinnoistani huolimatta) välittävän ja häntä kiinnosti kuunnella.

Toisella käyntikerralla hämmästytin itsenikin olemalla selvästi paremmalla tuulella. Nyt olen jo koko viikon kummastellut, että miksi olo on näin hyvä, vaikka yhtään mikään ei ole muuttunut. En ole myöskään (vielä) aloittanut mitään lääkitystä. Olen jo pohtinut sitäkin, että onko noilla käynneillä joku "plasebo-vaikutus" eli herättävät alitajunnassa toiveikkuutta, mikä parantaa mielialaa? En vain olisi odottanut mitään näin pian ja nyt pelkään, että muuttuuko tämä kohta taas toiseen suuntaan. Olo tuntuu epätodelliselta. Vaikuttaako mun mielialaan pelkästään se, että saan joltain ihmiseltä huomiota? Jos kyse on vain siitä, niin silloin tämä olo ei ole kovin pysyvällä pohjalla. Sehän loppuu viimeistään sitten, kun käynnit psykologillakin loppuvat. Jotenkin hölmösti en nyt edes saa ajatuksiani kiinni yksinäisyyteeni, vaikka aikaisemmin ne rypivät siellä koko ajan.

Ehkä tähän oloon vaikuttaa se, että pystyin kertomaan psykologille ääneen mun IM-ajatuksista ja ne otettiin asiallisesti vastaan: niitä ei vähätelty eikä kauhisteltu. Ne vai todettiin. Luulen, että se vei niiltä voimaa. En ole koskaan aikaisemmin kertonut niistä kennellekkään täysin suoraan ja oikeilla sanoilla. Korkeintaan olen sanonut, että ajatukseni ovat kovin synkkiä.

Hei LonelyWolf,

Hyvä, että olet päässyt juttelemaan ammatti-ihmisen kanssa. Luulen jotenkin, että se on ikään kuin ensiapua pitkään jatkuneeseen ahdistavaan oloon, joka tulee sieltä yksinäisyydestä. Älä ajattele, että se loppuu jossain vaiheessa ja olet taas tyhjän päällä. Sitten ehkä löydät elämääsi muuta sisältöä, kun se ensiapu on auttanut isompaan hätään. Tuntuu pahalta puolestasi, kuin luin tarinaasi mutta olen ihan varma, että tuo terapia auttaa ainakin siihen, että katoaa ne ajatukset siitä, että puhutaan pahaa tai et jaksa olla kiinnostunut muista ihmisistä.

Pystyn hyvin samaistumaan tilaanteeseesi ja aika moni meistä nykyaikana varmaan kärsii samasta asiasta, nimittäin yksinäisyydestä. Niin minäkin. On minulla muutama ystävä opiskeluajoilta ja ihan lapsuudestakin mutta tapaan heitä ehkä kerran vuodessa ja jotenkin se ei oikein riitä... Minulla on ollut rankkoja elämänvaiheita elämässä ja se on saanut itseni eristäytymään ja jotenkin olen niissä tohinoissa myös menettänyt yhden tärkeäksi ystäväkseni pitämäni ihmisen (ja muutaman vähemmän tärkeän). Olisin itse odottanut häneltä tukea erään vaikean asian yhteydessä, kun olin myös itse aikoinani yrittänyt tukea häntä hänen vaikeuksissaan mutta petyin ja se aikoinaan tärkeä ystävyys kuihtui.

Kärsin itse aika ajoin tästä yksinäisyydestäni, haluaisin toisin. Niin kuin joku myös aikaisemmin totesi, niin erittäin harvoin kukaan viestittelee tai soittaa myöskään minun kohdallani, enkä tee sitä nykyisin itsekään, koska jotenkin olen kokenut, että se on liian usein ollut minun varassani tämän yhteyden pitäminen. Olen varmaan vähän liian mustavalkoinen näissä ja pahoitan mieleni esim. jos pitkään etukäteen sovittuja tapaamisia "unohdellaan" tai tavan takaa on vaikea löytää yhteistä aikaa näkemiselle. Surullista.

Mutta töissä tykkään kyllä jutella ihmisten kanssa ja esim. välillä käydä kahvilla ja höpötellä niitä näitä. Joskus käydään työkavereiden kanssa jossain yhteisissä jutuissa ja se on ihan mukavaa. Mutta kaipaisin syvällisempää ystävyyttä, sellaista soulmatea, jolle voisi kertoa herkempiäkin asioita ja sellaisten ihmisten puuttuminen saa itseni välillä tuntemaan todella surulliseksi.

Mutta muuten tunnen kyllä itseni onnelliseksikin ja nautin monista asioista elämässäni, vaikka ei nyt elämää niin helpoksi voi sanoa aina. Rakastan yli kaiken eläimia ja luontoa. Lemmikit ovatkin minun elämän sulostuttajia. Ja jotenkin tästä ajoittaisesta ahdistumisesta huolimatta saan voimaa näistä tärkeistä asioista.

Itselleni tuli mieleen, että koska meitä on niinkin paljon, mitä olen lukenut, niin miksei ryhdyttäisi sanoista tekoihin ja järjestettäisi jotain kaverikahveja tai muuta yhteistä harrastusjuttua. Itse asun Uudellamaalla ja en tiedä, missä sinä LonelyWolf tai muut asutte, mutta jos jotakuta täällä asuvaa kiinnostaisi, niin tehdään asian eteen jotain! Kertokaa, jos innostusta löytyy.

Oikein hyvää syksyä kaikille! Kaikki me olemme tärkeitä ja ystävien arvoisia 🙂!

Luin ekan kirjoituksesi ja tuli mieleen muutaman vuoden takainen olotilani, tai taitaa siitä olla jo kymmenen vuotta. Olo oli juuri tuo kuin kerrot. Ja tännekkin silloin siitä kirjoitin, tosin toisella nimmerkillä. Mutta niin se vain aika muuttaa tilanteet. Nyt en enää tunne oloani yksinäiseksi, tosin löysin miesystävän joka on täysraitis ja muutenkin terve mieleltään, hän kait se on ollut minun tukipilari viimeiset vuodet.
Hänen malliaan olen käyttänyt, joista itsekin tiesin mutten oikeasti noudattanut. Siis terveet elämäntavat: liikunat, ulkoilu, ruokailu, nukkumaan meno joka ilta aikaisin ja ei saa ennen unta jutella mitään vaikeaa ettei uni kaikkoa, mikä asia minulle olikin vaikea, koska olen kova miettimään kaikkea hankalaa ja vaikeaa. nyt sen tajuan että on ihan turhaa miettiä muita, muiden tekemisiä, muiden pahoja tekoja, saavutuksia tai epäonnistumisia. Opettelen edelleen että annan mennä toisesta korvasta ulos kaikki paha ja hankala. en kuitenkaan elämälle juuri mitään voi, se tulee sellaisena kuin tulee. Voin vain itseäni suojella, tehdä itse asiat oikein ja elää tervettä elämää. Ainakin niinkauan että saa hieman vakaata pohjaa elämään.
Jännä juttu että tuollainen minä raukka asenne oli minullakin, itseni mollaaminen huonoksi ja etten voi mennä minnekään kun en kelpaa. No, nyt menen, mutta menen sellaisiin paikkoihin joihin kelpaan. Tosiasiassa en sovellu joka paikkaan, niihin minun on turha edes haikailla.

Heureux, kiitos lohduttavista sanoista. Yhteisten juttujen järjestäminen muiden yksinäisten kanssa olisi hieno ajatus, mutta en tiedä miten se käytännössä onnistuisi (ja minä itse asun ihan muualla kuin sinä). Se on kumma miten yksinäisiä on täällä netissä, mutta oikeassa elämässä heidän kohtaamisensa on kovin vaikeaa. Aina kun liikun ihmisten ilmoilla, niin näen vain muiden seurassa kulkevia ihmisiä. Onnistun olemaan joka paikassa se ainut yksinäinen. Tosin tällä hetkellä uusien ihmisten kohtaaminen tuntuisi aika vaikelta, kun juuri nyt olen jotenkin niin vereslihalla, että kaikki sattuu. On niitä hyviä hetkiäkin silti välillä ollut ja silloin olisi ollut voimiakin paremmin, mutta eipä silloinkaan keneenkään missään törmää. Kai jokainen sen soulmaten tarvitsisi. Hyvä, että sinulle on iloa lemmikeistä. Lemmikki voi pelastaa masennukselta.

salainen55, hienoa, että voit nykyään paremmin. Vaikuttiko siis miesystävän löytyminen siihen, että olosi on kohentunut? Itseäni vaivaa se ajatus, että minun pitäisi ensin voida yksin hyvin, ennen kuin voisin löytää muita ihmisiä elämääni. Mutta voiko yksin edes voida hyvin? Ehkä jokainen kuitenkin sen tukipilarin tarvitsisi (siis toki vastavuoroisesti, että on sitä myös itse). Olenhan minä paljon asian eteen yrittänyt tehdä. Ainakin sen mitä olen pystynyt. Kesällä kuljin luonnossa ja kävin yksin tapahtumissa. Silti, vaikka yritin niistä nauttia (keskittyä siis johonkin muuhun, kuin niihin asioihin jotka ovat huonosti), niin olo jäi tyhjäksi. Tuli olo, että yritän vain huijata itseäni. Että yritän teeskennellä voivani yksin hyvin, vaikka en voi. Ja kun sama vain jatkuu vuodesta toiseen. En ymmärrä mitä enempää voisin tehdä kuin mitä jo teen. Onhan siitä paljon tutkimuksia ja kirjoituksia, joiden mukaan ihmisen aivoihin sattuu, jos on liikaa yksin. On joku lauman ulkopuolinen hylkiö. Silti pitäisi niin pirusti yrittää keskittyä niihin hyviin asioihin. Se vie lopulta voimat ja sitten syyllistää itseään, kun ei voi hyvin. Täytyy olla kyllä todella vahva ihminen, että pystyisi kestämään vuodesta toiseen jatkuvaa yksinäisyyttä ja samalla seuraamaan, miten ympärillä kaikilla muilla on läheisiä ihmisiä. Kummasti niitä muita yksinäisiä ei vain arjestaan löydä mistään. Luin joskus jostain Äiti Teresan sanoneen, että köyhissäkin maissa yksinäisyyttä pidetään köyhyyttä pahempana asiana.

Edellisessä viestissäni kerroin epätodellisesta hyvänolontunteesta, joka tuli kenties psykologikäyntien seurauksena. No, se tunne katosi lopulta aika nopeasti. Voin välillä tuntea hyvää oloa, mutta se ei yleensä tunnu aidolta ja levolliselta. Sen aikana myös pelkään milloin se seuraava pudotus tulee ja miten syvälle mennään tällä kertaa. Nyt on tällainen tasaisen alakuloinen olo. Kaikki tuntuu yhdentekevältä. Seuraavaksi pitäisi mennä juttelemaan lääkärin kanssa mahdollista masennuslääkkeistä, enkä millään haluaisi mennä. Se olisi jo kolmas vieras ihminen, jolle joutuisin vuodattamaan elämääni. Alkaa tuntua jo vähän nöyryyttävältäkin. Terveet ihmiset arvoivat minua omasta hyvästäolostaan käsin ja asenne saattaa olla juuri se, että mikäs raukka parka tämä nyt on. Nousisi vain ylös tuolta itsesäälistään, niin sillähän kaikki ratkeaisi.

http://www.hyvaterveys.fi/artikkeli/mieli/hyva_mieli_hormoneilla

Yllä olevassa linkissä kirjoitetaan mm. dopamiinista ja serotoniinista, mutta myös yksinäisyydestä (ihan aivojen näkökulmasta):

---
"Mikään ei nakerra kykyämme tuntea mielihyvää ja taistella stressiä vastaan yhtä paljon kuin yksinäisyys. Tällä tarkoitetaan tilannetta, jossa ihmisellä ei ole läheisiä. Yksinäiset ihmiset sairastavat enemmän ja elävät lyhyemmän elämän kuin ihmiset, joilla on edes jonkinlainen sosiaalinen piiri."

"Olemme sosiaalinen laji, ja merkittävä osa aivotoiminnastamme on omistettu sosiaaliselle toiminnallemme. Aivomme siis valmistavat meidät sosiaalisuuteen ja edellyttävät, että ne saavat sosiaalista virikettä."

"Tästä näkökulmasta yksinäisyys on ihmiselle epänormaali tila. Hän voi sietää sitä hetken, mutta jos tilanne pitkittyy, ongelmat alkavat. Aivot tulkitsevat uuden tilanteen vaarana tai uhkana, ja ihmisen stressijärjestelmä kytkeytyy päälle. Koska yksinäinen ihminen tuntee olevansa uhan alla, hän alkaa suhtautua ympäristöönsä epäillen – ja samalla ironisesti vain syventää omaa yksinäisyyttään."
---

Tuotahan se yksinäisyys juuri teettää: epäluuloisuutta ympäristöä kohtaan ☹️