rasittava äiti

rasittava äiti

Käyttäjä salamipizza aloittanut aikaan 30.11.2010 klo 23:16 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä salamipizza kirjoittanut 30.11.2010 klo 23:16

Olen kovin väsynyt äitini käytökseen, olen jo 36 vuotias mutta jotenkin hän vain yhä saa pahoitettua mieleni vähän väliä. hän ei ole koskaan tyytyväinen mihinkään, hän haukkuu kaikkea ja kaikkia. minulle hän haukkuu siskoani ja hänen perhettään(ja siskolleni minua), hän tietää aina kaiken ja on valmis valittamaan ja haukkumaan kaikesta. veljeäni hän kehuu aina ja hänen perheensä on kovin ihana, hän myös auttaa heidän perhettään mielellään hoitaa lapsia ja auttaa kotihommissakin. minun ja siskoni lapsista hän ei ole ollut koskaan kiinnostunut, muuta kun valittaa miten rasittavia ne ovat.
Isäni purkaa ahdistuksensa alkoholiin ja häntä äitini haukkuu yleisesti, välittämättä vaikka tuo onneton nahjus istuu samassa huoneessa. Omassa lapsuuden kodissani kaikki oli näennäisesti aina hyvn, mutta tunnelma oli jäätävä…. äitini oli aina huonotuulinen, itse yritin jo lapsena miellyttää häntä, usein siinä onnistumatta. Huomaan nyttenkin että jos kyläilemme mummilassa niin hyssyttelen lapsia ja pelkään mieheni sanovan jotain hölmöä, josta äitini suuttuu ja mököttää taas(siinä hän on erittäin hyvä) tuo marttyyriys on aina varjostanut kaikkea ja kaikkia, äitini saattoi jo lapsena suuttua ihan jostain mitättömästä asiasata ja mököttää tuntikausia, ihan sama oliko joulu tai joku muu juhla.
Hän on aina ollut kovin kateellienen myös muille ihmisille ja nyttemmin myös minulle, en voi kertoa hänelle mitään hankintoja kun heti herää marttyyri eloon( olis kiva jos itelläkin olis varaa). hän ei koskaan käy meillä kylässä, mutta minulle hän soittelee usein että ette sitten koskaan käy…. ja sitten kun käydään niin sitten arvostelee minun ulkonäköäni( oletkos taas lihonnut) lastenkasvatustaitojani tai miestäni(Joka on hänen mielestään ihan rasittava) vaikka kuinka päätän että en loukkaannu enkä anna hänen loukata minua tai läheisiäni niin silti joka kerta se jotenkin yllättää ja huomaan olevani taas alistettuna, koska hänelle ei voi sanoa mitään poikkipuoleista sanaa,koska hän suuttuu verisesti tai mikä pahempi nauraa päin näköä ja kertoo kaikille miten hölmösti ja lapsellisesti minä aikuinen ihminen käyttäydyin( niinkuin kerran kirjoitin hänelle kirjeen ajatuksistani, hän sai senkin vaivihkaa sanottua niin että nolasi minut) kiitos kaikille jotka jaksoitte lukea tämän, mietin vain kovasti että miten pysyn olemaan tämän ihmisen kanssa jatkossa tekemisisssä vai pystynköhän????

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 03.12.2010 klo 19:29

Minä jaksoin lukea ja tuli mieleen, että kannattako tuollaisen ihmisen kanssa olla missään tekemisissä?
Kannattaa kai, koska se on äiti. Sitä vaan ihmettelen, että mitä helvetin epäjumalia nuo äidit oikein ovat, kun pidetään aika luonnollisena että heidän luona käydään vaikka he olisivat kuinka kauheita ihmisiä tahansa.

Käyttäjä salamipizza kirjoittanut 06.12.2010 klo 15:24

olen todella usein yrittänyt ottaa välimatkaa äitiini, mutta sitten taas säälin häntä kun mietin miten yksin hän on.... tiedän kyllä että säälissä ei ole mitään järkeä, mutta mitäs sitä itselleen mahtaa. Nyt taas olen päättänyt pitää häneen pienen raon. Toisaalta välillä huomaan, kun en keksi kenelle soittaisin, soitan hänelle ja olo on taas vielä paskempi.Nautin kovasti tästä joulun odotuksesta, jotenkin rauhallista saa möhjätä kotona ja leipoa ja sen sellaista, mutta toisaalta huomaan haikailevani jotain vanhoja juttuja kovasti juuri tässä joulun kynnyksellä eli jotenkin ristiriitaista, toisaalta mukavaa mutta toisaalta ahdistavaa.

Käyttäjä Jasse kirjoittanut 07.12.2010 klo 09:59

Hei,

Mikäli haluat olla tekemisissä äitisi kanssa ilman, että koko ajan olet uhri - muuta käytöstäsi. Tartu huomautuksiin, kommentoi ja kerro, että et pidä tällaisestä ja mihin se kohdallasi johtaa > et aio pitää yhteyttä, ellei käytös muutu. Ytimekäs "En ole samaa mieltä", "Olet väärässä" yms....

Jos ei viesti mene perille, iske takaisin. Kuittaa kaikki huumorilla väheksymällä äitisi kommentteja tyyliin "Niin, sinähän oletkin aina ollut tuollainen valittaja" Jokaisesta ulkonäkökomentista tai vastaava takaisin yms... "Eipä näillä geeneillä parempaan pysty" yms..

Käyttäjä salamipizza kirjoittanut 07.12.2010 klo 10:07

voi itku kirjoitin pitkän pätkän ja se hävisi taivaan tuuliin. noh koitan muistaa mitä kirjoitin. Eli olen itsekkin yrittänyt pitää äitiini hieman etäisyyttä, mutta jotenkin kun en keksi kenelle soittaisin soitan usein hänelle ja usein tulee vielä kamalampi olo. En tiesä milloin olen alkanut häntä piritää, mutta nyt kun mietin olen tehnyt sitä niin kauan kun muistan, aina yrittänyt käyttäytyä hänen haluamallaan tavalla ja silti hän on aina takertunut epäonnistumisiini, ja niin hän tekee vieläkin.
Olen huomananut että äiti on paljon helpompi suhtautua minun epäonnitumiini, niitä voidaan sitten analysöoida, mutta kaikki onnitumiset menee ohi korvien tai niitä paheksutaan.
en ole varma johtuukohan nämä minun ongelmani tästä vaikeasta äitisuhteesta, mutta uskoisin että ainakin osittain sillä on vaikutusta, kärsin sosiaalistentilanteiden pelosta ja siksi minun on vaikea olla ihmisten kanssa tekemisissä, vaikka halauisinkin, omistan myös mailman parhaan syyllisyydentunnon. kannan mukanani aina huonoa omaatuntoa siitä että en riitä tai ole riittävän hyvä, vaikka sisimmässäni tiedänkin olevani riittävän hyvä.
Koitankin olla itselleni armollisempi, äitiäni en ole voinut valita, mutta voin paljon vaikuttaa siihen millainen äiti olen itse, tosi.

Käyttäjä salamipizza kirjoittanut 08.12.2010 klo 22:10

no huh, nyt sitten tuli sama viesti hieman eri sanoin..... tiedän itsekkin että pitäiis puolustautua, jotenkin vaan menen ihan lukkoon äitini lähellä,, joskin minun on myös hyvin vaikea antaa palutetta muillekkaan, pelkään kuollakseni että joku loukkaantuu ja usein uskon jonkun loukkaantuneen, mutta kun uskallan asiaa kysyä niin huomaan että olenkin ollut väärässä. minulle hyvä ja luonnollinen kanava kertoa puhua asioista on kirjoittaminen, äidillenkin olen muutaman kirjeen kirjoittanut, mutta tuntuu pahalta että hän jotenkin naureskelee niitäkin., tai laukoo jotain niistä kaikkien kuullen.
säälin isäänikin hän on täysin alistunut, kamala kuunnella kun äitini solvaa häntä kaikkien kuullen ja hän vain alistuu siihen. Olen todella kateellinen ihmisille jolla on lämpimät ja hyvät välit vanhempiinsa, olisin niin mieluusti itsekkin omieni kanssa tekemisissä ja tekisin asioita yhdessä. Harmittaa kun omilla lapsillani ei ole mitään suhdetta isovanhempiinsa.

Käyttäjä Jasse kirjoittanut 09.12.2010 klo 11:04

Hei taasen,

Pelkäät ihmisten loukkaantumista - pelkäätkö, että sitten hei evät enää pidä sinusta?

Oletko sinä aina se, joka joustaa ja hymyilee, vaikka kuinka mätettäisiin päin naamaa ja kohdeltaisiin epäoikeudenmukaisesti?

Käyttäjä salamipizza kirjoittanut 09.12.2010 klo 17:45

kyllä taidat olla oikeassa, useimmiten otan myös syyn kaikesta koska en osaa enkä halua kinastella.Siksi ehkä aina alistun äitini oikutteluunkin, pelkään niin kovasti konflikteja.

Käyttäjä Oceinthelifetime kirjoittanut 12.12.2010 klo 18:30

Luin viestisi salamipizza ja tuntui ihan kuin omasta äidistäni ja äitisuhteestani olisin lukenut. Meidän tarinat on ihan samanlaiset ja meistä on tullut ihan samanlaisia aikuisina. Kaiken ymmärrykseni ja sympatiani saat, sillä luulen, että meillä on hyvin samanlaisia kokemuksia.

Olen aina kokenut olleeni alistettu suhteessa äitiini. Hän arvostelee ja haukkuu meitä lapsia vuorotellen, mutta vanhempia sisaruksiani hän sentään arvostaa ajoittain, kun he jaksavat tarpeeksi olla mieliksi. Vain vanhin sisareni uskaltaa esittää omia mielipiteitä äidille. Minä nuorimmainen (37) olen edelleen hänelle se perheen vauva, jolla ei ole omia ajatuksia tai mielipiteitä tai en ainakaan voi mistään ymmärtää mitään. Vuosia äitisuhteeni on toiminut siten, että siedän kaiken hiljaa mielessäni, vaikka paha mieli jää joka kerta, kun äitini kanssa olen tekemisissä. Sama pätee muiden ihmisten kanssa, sillä siedän vaikka minkälaisia kettuiluja ja joustan muiden hyväksi. Olen kyllä alkanut opetella puolieni pitämistä esim. työelämässä. Nyt, kun olen raskaana, olen miettinyt äitisuhdettani ja ajattellut, olisiko välien katkaiseminen ainoa vaihtoehto suojella itseä ja lasta henkisesti sairaalta äidiltäni.

Käyttäjä salamipizza kirjoittanut 13.12.2010 klo 20:59

kiitos viestistäsi, hetkittäin huomaan uskovani että minussa on jotain vikaa ja koitan taas olla äitini kanssa yhteyksissä, mutta taas huomaan hänen loukkaavan minua tai perhettäni.
Kärsimme vuosia lapsettomuudesta ja äitini tuntui silloin hyvin läheiseltä hän jaksoi kuunnella murheitani silloin, ja vielä kun lapset syntyivät niin koin hänet läheiseksi hän oli kiinnostunut minun ja lasten asioista, mutta nyt kun ajattelen asiaa. silloinkin hän kyllä kuunteli, mutta saattoi sanoa jotain ohimennen ilkeää jota sitten mietin taas yökaudet.
Olenkin huomannut että nyt kun minulla on asiat hyvin niin hän ei oikein kestä sitä hän jotenkin haluaisi että olisin onneton, se tuntuu tosi pahalta. yritänkin olla vahva ja pitää häneen etäisyyttä. Tällä hetkellä kun puhun hänen kanssaan hän hehkuttaa veljeni perheen asioita ja lapsia kuninka hyvin kasvatettuja ne ovat ja kuinka hänen pitää auttaa heitä kun heillä nyt niin vaikeaa kun on pieni vauva ja kaikkea. pelkään vaan että hän sekoittaa meidän sisarustenkin välit kun haukkuu tuota ja kehuu tätä.....

Käyttäjä Oceinthelifetime kirjoittanut 14.12.2010 klo 10:55

Minäkin uskoin pitkään, että vika on minussa. Mutta olen tullut viime vuosina siihen tulokseen, että minun äitini ei voi olla normaali. Hänellä täytyy olla jonkinlainen persoonallisuushäiriö, narsismia tms. Sitä on todella vaikea myöntää itselle, mutta muutoin hän ei toimisi näin. Vaikeaahan se on elää tällaisen ihmisen kanssa sovussa (varsinkin, kun kyse on omasta vanhemmasta), joten kai etäisyydenotto ainakin ajoittain on ainoa vaihtoehto. En jaksa uskoa, että sinäkään olet syypää äitisi käytökseen.

Meillä on myös tätä pahanpuhumista ja toisten sisarusten suosimista, mutta olemme sisarusten kesken puhuneet siitä. En vain ymmärrä, miksei kukaan uskalla huomauttaa siitä äidille, vaikka kukaan sisaruksista ei sitä hyväksy. Ehkä se pelko seurauksista on suurempi.

Käyttäjä Hibernative kirjoittanut 15.12.2010 klo 22:24

Kiitos tarinoistanne. Tässä minun:

Minullakin on hankala suhde äitiini. Olen kahdesta tyttärestä nuorempi ja nyt kolmekymppisenä olen vasta huomannut sen miten huono itsetunto äidilläni on. Hän on välillä todella ujo ja arka ihmisten seurassa ja varmasti jäänyt elämänsä aikana monesti toisten jalkoihin. Olen pitänyt äitini ujoa käyttäytymistä normaalina aikuisen käytöksenä kun olen kasvanut hänen rinnalla ja tottunut siihen. Harmikseni itse perin sen saman huonon itsetunnon ja itseä arvostamattoman käyttäytymismallin ja olen joutunut tekemään itseni kanssa todella paljon töitä vähentääkseni huonon itsetunnon ongelmia. 😞

Tuntuu siltä, että äitini hakee itsetuntoa tai jonkinlaista statusta meistä tyttäristä. Sisareni on konservatiivinen ja vahva persoona ja sellainen, joka istuu äitini maailmankuvaan ja itsetuntoon: häntä ei tarvitse hävetä. Minä olen taas lapsesta asti tuntenut olevani hyljeksitty outo lintu perheen parissa ja minusta kasvoi omanlainen. Äitini on hyvin vaikea hyväksyä minun valintojani ja arvostelee jatkuvasti mm alaa, jota opiskelen. Minusta on tosi ikävää se, ettei hän voi hyväksyä minua ihmisenä eikä kannustaa minua valinnoissani vaan hänen pitäisi saada muokattua minusta sellainen, joka sopii hänen maailmankuvaansa. Olen yrittänyt puhua näistä asioista hänen kanssaan, mutta todennut sen kerta toisensa jälkeen hyödyttömäksi.

Olen ottanut vähän väliä etäisyyttä äitiini ja nyt on taas tauko meneillään. Enää en tiedä korjaantuuko tämä suhde enää koskaan. En vain yksinkertaisesti siedä hänen käytöstään.

Käyttäjä Oceinthelifetime kirjoittanut 16.12.2010 klo 13:34

Voimia teille molemmille, Hibernative ja salamipizza 🙂👍 Varsinkin, kun joulu on tulossa, niitä tarvitaan, jotta kaiken saa vietyä kunnialla läpi tai pidettyä sen aiotun etäisyyden.

On silti minusta aika hienoa, että me uskalletaan puhua (vaikkakin näin nimettöminä) hankalista äideistämme! Kerran mainitsin eräälle työkaverille ohimennen ongelmista äidin kanssa ja hän haukkui minut pataluhaksi: olen kyllä todella outo ja kylmä, kun en osaa arvostaa ihmistä, joka on minua 9 kk kantanut ja synnyttänyt. Kun äiti on kantanut, synnyttänyt ja kasvattanut, onko sitä ikuisessa kiitollisuudenvelassa siitä? Kyllä minun mielestä samaan pakettiin kuuluu myös äidinrakkaus ja eväiden antaminen omaan itsenäiseen ja tasapainoiseen aikuiselämään tai muuten äidin tehtävä on jäänyt vähän puolitiehen. Varsinkin, jos pakettiin liittyy vielä henkistä alistamista tai väkivaltaa, on äiti suorastaan epäonnistunut tehtävässään. Itse en voisi antaa itselleni koskaan anteeksi, jos kohtelisin omaa lasta niinkuin äitini on kohdellut...

Käyttäjä lohari76 kirjoittanut 03.01.2011 klo 01:48

Jouduin asumaan mieheni kanssa vanhempieni luona remonttimme ajan. Valitettavasti remontti pitkittyi... Sinä aikana ehdin kuitenkin tajuta, millainen vaikutus kotioloillamme minuun täytyi lapsena olla. Olen sitä vuosien varrella pohtinut. Välillä puolustanut vanhempiani henkeen ja vereen, välillä syyttänyt heitä. Todellisuus vaikuttaa olevan, etten ole koskaan voinut tuntea oloani kotona turvalliseksi. Kun elämä muuallakin sitten potki päähän kiusaamisen muodossa, turvaton olo kotona ei antanut juuri tilaa rentoutua. Todennäköisesti olin jo lapsena kroonisesti stressaantunut.

Näin aikuisena remontti toki itsessään aiheuttaa stressiä. Se olisi kuitenkin helpompaa kestää, jos muuten voisi olla mukavasti oma itsensä ja tuntea olonsa turvalliseksi. Yhteisvaikutuksena kaikesta oli jatkuva stressitilanne, joka ei päässyt purkautumaan oikein millään. Ainut henkireikä olivat satunnaiset reissut lähialueelle, jotka tosin aikataulujen vuoksi jäivät lyhyiksi.

Kuten lapsena tapahtui, myös aikuisena aloin ajan myötä kaiken tämän seurauksena vetäytyä pääni sisälle. Jo hellittämässä ollut masennus palasi ja valitettavasti pään sisään vetäytyminen tarkoittaa kohdallani erityisesti vaipumista harhoihin ja mielikuvitusmaailmoihin. Mielikuvituksessa ei toki ole mitään pahaa, mutta kun se tuppaa rupeamaan hallitsemaan elämää liikaa. Terapeutilleni olen aikoinaan jonkin verran puhunut asiasta, koska sama tapahtui yrittäessäni loppuunpalamisesta huolimatta saada opintosuorituksia kasaan riittävästi säilyttääkseni tuet (en jaksanut hakeutua hoitoon kun tilanne oli akuutti, vaan vasta olon hieman parannuttua). Kuulemma se on todennäköisesti vain aivojeni tapa vaihtaa vapaalle.

Myös mieheni kärsi tilanteesta henkisesti - hänellä on vastaavasti ollut vielä epävakaammat kotiolot ja hänet olisi kaiketi otettu huostaan lapsena, jos tilannetta ei olisi peitelty ts. jos olisi tullut viranomaisten tietoon. Onneksi pääsimme vihdoin omaan kotiin ja saimme aloittaa palautumisen.

Vanhempani toki moitiskelevat sitä, ettemme ole tehneet riittävästi. Koko ajan kun pitäisi olla pitämässä järjestystä yllä. Äidilläni on myös noita marttyyritaipumuksia. Kaikkien pitäisi aina tietää, mitä hänen mielestään milloinkin pitäisi tehdä. Muuten seuraa huutoa siitä, että hänkö täällä on ainut, joka koskaan mitään tekee, jne. Meidän lasten olisi pitänyt tehdä elämässämme valinnat sen mukaan, mitä vanhemmat haluavat. Jossain määrin olemme tehneetkin. Oman tahdon mukaan toimimisesta on seurannut hirveitä riitoja, mutta ainakin minä olen perinyt itsepäisyyden, joten jollain konstilla olen ne pitkälliset riidat kestänyt ja pitänyt pääni. Ei sillä, etteikö se olisi vaatinut veronsa henkisesti.

Jotenkin tuntuu, että äitini mielestä ihminen ei saisi olla heikko - henkisesti siis. Kipua pitäisi kestää, mielenterveysongelmia ei ole olemassakaan (tuntuu hullulta käydä "salaa" terapiassa ja syödä lääkkeitä, mutta omapa on elämäni enkä ole vanhemmilleni tilivelvollinen - näistä asioista vain on heidän kanssaan mahdoton puhua, enkä nuorena saanut koskaan hoitoa, vaikka olisin sitä tarvinnut, minullahan oli vain vaikea murrosikä...), pelkoa ei pidä tuntea, jne.

Äitini on tosin näin vanhoilla päivillään tainnut hieman pehmetä, kun on kyennyt tunnustamaan sairastavansa migreeniä ja olleensa töissä täysin uupunut. Ongelmat ovat sitten purkautuneet kotona. Joka viikonloppu riitoja, tavaroiden paiskomista, isäni vaatteiden tuhoamista ja heittämistä ulos, uhkailuja tappamisesta. Mitään fyysistä väkivaltaa ei ole koskaan ollut silti. Aivan pienenä pelkäsin ja itkin. Teini-ikäisenä sulkeuduin huoneeseeni ja haudoin ajatuksia kotoa karkaamisesta. Lähdin pois heti kun se oli mahdollista, enkä ole koskaan kaivannut takaisin.

Vuosien mittaan olen onnistunut kehittämään vanhempieni kanssa mielestäni ihan hyvän suhteen. Luotan siihen, että he ovat apuna aina kun tarvitsen - paitsi jos kyse on mielenterveyspuolesta. En puhu vanhempieni kanssa kaikesta, todellakaan. Olen jollain tapaa etääntynyt heistä jo lapsena, kasvanut isoksi liian varhain. Välillä tuntuu, etteivät he oikeasti tiedä elämästäni mitään. Äitiä ei tunnu aina edes kiinnostavan kuunnella. Hän uskoo vain omiin juttuihinsa, ei kenenkään muun. Hän soittaa joka päivä puhuakseen omista asioistaan. Mieheni kanssa olemme jo oppineet jättämään puhelimen välillä jonnekin itsekseen tai kuuntelemaan vain puolella korvalla sen verran, että voi välillä ynähtää väliin jotain ja keskittyä tekemään oikeasti aivan muuta. Yllätyksekseni äitini on tainnut viime aikoina alkaa tajuta, ettemme oikeasti kuuntele kaikkea. Puhelut kun voivat kestää jopa 2 tuntia.

Tosi ristiriitaisia tunteita minulla on vanhempiani kohtaan, mutta olen myös oppinut ymmärtämään heitä. Kaikki ovat oman aikansa kasvatteja, elinolot ovat olleet heidän kodeissaan mitä ovat. Ja kulttuuri ympärillä on vaatinut jossain määrin erilaisia asioita kuin nykyään. Olen perinyt vanhemmiltani tosin paljon luonteenpiirteitä ja valitettavasti myös käyttäytymistaipumuksia. Luonteelleni minäkään en sinänsä voi mitään, mutta voin vaikuttaa käyttäytymiseeni ja siihen miten ilmaisen reaktioitani eri asioihin. Yritän kovasti kehittyä paremmaksi ihmiseksi. En koskaan halua tulla äitini kaltaiseksi. Siitä huolimatta, että hänessä kuten isässänikin on tosi paljon hyviä piirteitä. Meitäkin lapsia on aina rakastettu, vaikkei sitä ole näytetty. Teot kuitenkin kertovat paljon. Tämänkin olen oppinut ymmärtämään.

Elän omaa elämääni omalla tavallani ja esim. puhun tunteistani, halaan ja ilmaisen rakkauttani suoraan. Se on minun tapani, vanhemmillani on omansa. En pysty muuttamaan heitä, eivätkä he koe minkäänlaista tarvetta muuttua (koska ovat aina mielestään oikeassa). Siispä pyrin ymmärtämään pitämään yllä suhdetta heihin niin kauan kuin ovat elossa. Jos ei muuten, niin oman tulevan mielenrauhani vuoksi. Tiedän, että syyllistäisin itseäni varmaan hautaan saakka siitä, jos en viettäisi aikaa läheisten ihmisteni kanssa kun vielä voin.

Jokaisella on omat ongelmansa ja oma tarinansa. Omissa vanhemmissani on niin paljon hyvää, että huonot puolet pystyy kestämään kunhan pitää riittävästi välimatkaa. Olen myös yrittänyt opetella sanomaan asiat suoraan, vaikka varsin hyvin tiedän äitini loukkaantuvan. Joskus siitä on apua, joskus ei. Minä kun en kuitenkaan tiedä/ymmärrä/osaa mitään. Onneksi voin puhua kaikesta tästäkin mieheni kanssa. Terapoimme toinen toisiamme. Mieheni vanhemmat eivät ole enää elossa, kuolivat jo ennen kuin tapasimme. Mieheni ongelma tosin oli isä ja tämän alkoholismi. Osa minusta on todennäköisesti tulevaisuudessa helpottunut äitini kuollessa. Tätä on kauheaa ajatella tai tunnustaa, mutta mieheni ymmärtää mistä puhun. Ristiriitaisia tunteita tosiaan. Kun rakastaa, kantaa huolta ja toisaalta olisi onnellisempi ilman. Omaishoitajaksi en ainakaan ikinä rupea, niin paljon arvostan omaa mielenterveyttäni ja parisuhdettani.