Voi olla, että elämässämme koemme vain yhden suuren rakkauden. Mutta jos sellainen on jo koettu, niin toki voimme elää vielä elämäämme muidenkin tärkeiden ihmisten kanssa. Jokainen suhde on erilainen ja eri laatuinen. Meidän suhtautumistapamme ja asennoitumisemme yleensäkin elämään vaikuttaa, voimmeko vielä elää hyvää ja onnentäyteistä elämää suuren rakkauden menettämisen jälkeen. Liika vertaaminen uuden ystävän ja menneen rakkauden välillä ei ole hyväksi. Voit valita joko negatiiisen tai positiivisen elämänkatsomuksen ja sen, tunnustatko tapahtuneet tosiasiat ja myönnätkö, että menneelle et enää voi mitään, mutta voit vaikuttaa siihen, että saat itsellesi hyvän tulevaisuuden.

Nauti ihmeessä asioista kertomasi hyvän kaverisi kanssa. Älä murehdi sitä, löytääkö kaverisi uuden ystävän. Sillä ajattelulla voit ehkä pilata alkaneen kaverisuhteenne. Elä tässä hetkessä ja ole kiitollinen hyvistä asioista nykyisessä elämässäsi, sillä jokainen päivämme voi olla viimeisemme.

Olen lukenut, että jokaisesta ihmissuhteesta opimme jotain ja on niin tarkoitettu, jos joku ihmissuhde päättyy. Muistot menneestä suhteesta voi säilyttää, mutta ne eivät varmaan saisi hallita liikaa, jotta voisi tutustua vielä uusiinkin ihmisiin.

Hei,

Suuri rakkaus - olisiko se sama tänä päivänä yhtä suuri?

Me kasvamme ja muutumme jatkuvasti, nuori minä on aivan eri kuin tämän päivän minä. Onko Suuressa rakkaudessa pikemminkin kyse omasta sisäisestä kyvystämme kokea, heittäytymisen halusta, johon oli valmius - ei niinkään siitä toisesta ihmeellisestä ihmisestä??? Ja tämän tuunetilan varjo leijuu sitten koko loppuelämän yllä...

Minä olen pikku hiljaa sisäistänyt rakkaudesta seuraavaa lukemisen ja kokemuksen kautta: Rakastumme sellaiseen ihmiseen, joka sillä hetkellä heijastaa meille meidän sen hetkisiä omia tarpeitamme, toiveitamme ja mieltymyksiämme. Itse rakkaus on meissä ja kohde voi välillä vaihtuakin. Ajattelen saman tyylisesti rakkaudesta kuin Jasse kommentissaan.

En tiedä mikä ihmeen tarina tämä rakkausjuttuni on, mutta sama henkilö herättää minussa yhä erittäin voimakkaita tunteita, vaikka hän on muuttunut mielestäni hyvännäköisestä ihan rumaksi. Hänestä kuvastuu viha ja katkeruus (ainakin minua kohtaan) ja sen haluaisin muuttaa rakkaudeksi. Hän lähetti minulle erään vihamielisen viestin ja vastasin hänelle aloittaen kirjeeni: Hyvä (rakas) X. Miltäköhän hänestä mahtoi tuntua? Hänen veljensä on sanonut hänen muuttuneen ihan kamalaksi ihmiseksi, joka vain riitelee kaikkien kanssa. Minulle on uskomatonta, että ihana rakkauteni kohde on muuttunut tällaiseksi. No, enhän häneen mitään yhteyttä pidä - tuo yksi kirje oli poikkeus.

Se on totta että rakkaan menettäminen vie ilon elämästä. Menetin mieheni vuosi sitten vain 37v. En osaa ajatella elämääni ketään uutta miestä tahi suhdetta.. Olen kuitenkin oppinut elämään päivä kerrallaan ja jos joku joskus tulee vastaan niin sitten saa tulla, sitä katsotaan sitten..

Koppelo, sinulla on nyt ihan oikea asenne. Työstä vain päättynyttä suhdetta ja elä päivä kerrallaan. Uusi suhde alkaa sitten, kun niin on tarkoitettu.

hei adele. multa lähti vaimo , 25 vuotta yhdessä ja täysin yllättäen lähti , rakastin häntä enemmän kuin koskaan mutta uus mies hengaa niin pikku hiljaa pitää luovuttaa. 5 viikkoa itkenyt tosi paljon ja pyytänyt joka päivä kotiin. mutta ei niin ei. onneksi vaimon suku tukee mua ja lapsia, eivät ymmärrä vaimoani. vaimo ei ole enään vaimoni, sisällä on joku muu. mihin meni oikea henkilö joka rakasti meitä ja kunnioitti perinteitä arvoa

Minäkään en pysty unohtamaan rakkautta menneisyydestä ja se on varmasti osasyy masennukseeni.
Olin 17 vuotias kun hänet ensimmäistä kertaa tapasin, ihastuin heti. Hän oli minua
seitsemän vuotta vanhempi ja todella naistenmies. Lisäksi hän oli veljieni hyvä ystävä.
Tapailimme välillä, mutta kaikki kaatui ikäeroomme silloin. Olin aivan rikki ja en saanut häntä pois mielestäni. Kesti vuosi ja tapasin miehen, jonka kanssa menin naimisiin ja sain kaksi ihanaa lasta.
Usein silti mietin ihastustani ja jos hänet jossain näin meillä oli aina taianomaista kemiaa, en osaa selittää, mutta jätin asian siihen, koska olinhan naimisissa.

Meni pari vuotta ja aviomieheni "kahlitsi" minut kotiin(aina hän on ollut mustasukkainen, mutta se muuttui jossakin vaiheessa sairaanloiseksi). En saanut tavata ystäviäni, en treenata ja kauppaankin olisi pitänyt mennä pussi päässä, etten vain vahingossakaan olisi katsonut ketään miehiä. Ravintoloissa ei yhdessä voitu käydä, koska humalassa hän tuli agressiiviseksi ja ilta oli aina pilalla tai sitten hän kävi päälle. Eristyin täysin kaikesta ja ahdistuin. En uskoltanut silti ottaa eroa.

Meni muutama kuukausi ja päätin lähteä salaa juhlimaan veljeni syntymäpäiviä ja siellä ovikello kohta soi ja menin avaamaan oven ja pam, siinä se minun ensi ihastus sitten oli. En tiedä mitä tapahtui, itkin hirveästi ja puhuin suustani kaikki asiat mitä olin halunnut sanoa hänelle jo monta vuotta. Oloni oli tosi helpottunut. Juttelimme pitkään ja hän oli ällikällä lyöty sanoistani, mutta sanoi olleensa aina miettinyt et mitä jos olisi aikoinaan antanut meille mahdollisuuden. Sovittiin että tavattaisiin joku päivä.

Muutama päivä synttäreiden jälkeen ilmoitin miehelleni haluavani erota, niin kauan olin roikkunut huonossa suhteessa lasten takia, nyt se oli loppu.
Ero oli vaikeeta aikaa myös minulle, mutta kun pääsin lasten kanssa muuttamaan omaan asuntoomme, se helpotus oli niin suurta. Nyt ei olisi kahleita ja saisin tehdä mitä huvittaa.

Meni jonkun aikaa ja rupesin deittailemaan ihastustani, se oli ihanaa aikaa, vapauttavaa ja olin korviani myöten rakastunut. Meillä oli aina hauskaa yhdessä, mutta
hänelle oli aluksi tosi vaikeaa tottua ajatukseen et minulla on myös lapset. Tulisi liikaa rajoitteita. Ajan kanssa hän lapsiini tottuikin.

Jossain vaiheessa rupesimme riitelemään
jatkuvasti. Arki oli ihanaa, mutta vkonloput yhtä h...t...ä! Hän oli aina tottunut menemään niin kuin haluaa ja minulle ei joka vkonloppuinen biletys sopinut. Suhteemme oli yhtä vuoristorataa ja se rupesi pikkuhiljaa nakertaa henkisesti. Tässäkin suhteessa jouduin pettymään monessa asiassa. Rakastin häntä niin paljon et en halunnut päästää irti.
Yks vuosi meni hyvin, toinen on offia ja sit kaikkien muiden painostuksesta päätin et nyt taas tarvitsen aikaa miettiä. Hän oli aina tottunut siihen et palataan yhteen, mut sit päätin et ei enää, en anna enää mahdollisuuksia.
Hän murtui täysin, minä myös. Lupasi muuttua ja lopettaa jatkuvan pippaloinnin, mut en jaksanut enää uskoa.
Pitkään hän yritti saada minut takaisin, mut ei vaikka olisin halunnut.
Sitten tapasin nykyisen avomieheni, joka on ihana, huolehtivainen, komea, harvoin käyttää alkoholia ja ihana lapsille. Olemme olleet yhdessä jo monta vuotta, mut silti mietin edelleen, mitä jos olisin antanut ensirakkaudelleni viimeisen mahdollisuuden?
Eniten tässä sattuu se et hän on löytänyt myös uuden, se ei niinkään satu, mut se et tää uusi on minun vanha ystävä.
Näitä asioita pyöritän päässäni jatkuvasti, miks sen piti olla minun ystävä? Se oli minun ensirakkaus ja se vaan vieläkin satuttaa ja eroon ei päästä.