Minusta ei arvaisi ulkoapäin, että ahdistus on edennyt pisteeseen, että Hki-Tre juna tuntuu valtavalta haasteelta mihin keksiä tekosyitä vielä asemallakin, ettei tarvitsisi astua junaan ja altistua ympäristölle mitä ei voi kontrolloida / ei pääse heti pois. Se on varmasti yksi ns juurisyy ongelmille. Olen ollut jo nuorena, hieman turvattoman lapsuuden jälkeen, sekä aikuiselämässä melko hyperitsenäinen tyyppi ja puutteellisin eväin koettanut rakentaa omaa pientä turvaverkkoa tai ainakin koettanut saada tuntumaan ja perspektiiviä, että sellainen olisi ihmisellä hyvä olla. Olen silti haastanut itseäni ja mennyt ja ehtinyt sangen paljon kunnes 30 ikävuoden paikkeilla alkoi näkyä ja tuntua merkkejä, että jokin läikkyy yli ja tapahtui ensimmäinen satunnaisista päivystysreissuista. Niitä on ollut keskimäärin 1-2 vuodessa. Kaikki kai melko klassiset ahdistus/paniikkikohtauksen oireet jotka rauhoittuvat usein jo kun saavun päivystykseen ja tunnen että nyt saan apua. Ulkomailla reissussa koin kerran sen kokoluokan turvattomuutta ja hätää, että piti mennä pidemmän kaavan mukaan ja lepäillä yön yli. Pahinta tilanteissa on myös se, että on seurassa eikä saa / osaa / voi ilmaista miltä tuntuu ja miksi (looginen ajattelu on usein jäänyt näissä tilanteissa kun mieli ja hermosto käyvät ylikierroksilla ja koettavat tarrautua ensimmäisiin turvaa tuottaviin asioihin samalla kun olen koettanut pitää ”ei tässä hätää” kulisseja yllä.)

Tähän väliin mahtuu mm läheisten menetyksiä ja niiden varmasti vaillinaista käsittelyä itsekseni (sukuni on pieni ja ei läheinen) jotka osaltaan on lisänneet jnkl hiljaista epävarmuuden tunnetta ympäristöstä ja omasta selviämisestä. 

Tämä kesä on tuntunut vaikeimmalta tähän saakka. Asun Hgissä ja tuntuu etten pysty juuri koskaan rentoutumaan missään oman arjen ympyröissä vaan enemmänkin koetan vain kohdistaa ja harhauttaa huomiotani erinäisiin asioihin vs sellainen terve etäisyys arjen kohkaamiseen ja tilan ottaminen omille ajatuksille sekä tuntemuksille ja niiden muodostumiselle.  Harrastukset ja treenikin on tuntunut puulta johon pitäisi ottaa etäisyyttä vaikka samalla ne tuntuvat kaikessa manuaalisuudessa pitävän järjissään ja pään hieman kevyempänä. Tähän lisää se, että mainitun arkikuplan jättäminen tuntuu ylimaallisen haastavalta niin pienet epätoivon hetket onkin sitten siinä. Koetan edes vältellä hieman somea ettei ystävien ”kesä on ihmisen parasta aikaa” päivitykset erinäisistä kesäkohteista vie ylikierroksille kun FOMO naputtaa ohimoon. Osallistuminen ja sitoutuminen osallistumisiin jos siihen liittyy poistuminen vaikkapa Hgistä tuntuu nykyään vaikealta. Lomakin tuntuu läpikotaisin paineistetulta kun pitäisi ”nauttia” muttei pysty kuin lamaantumaan – tiedostan millaiselta valitukselta tämä kuulostaa ja sori huono artikulointi, en jaksa jäsennellä nyt tämän enempää mutta olisi kiva kuulla muiden kokemuksia mielipiteitä.