Minulla on elämäni aikana ollut ihmissuhteita (perhe-, kaveri- ja parisuhteita) jotka ovat olleet rajattomia. Näissä ihmissuhteissa minä sekä toinen/toiset osapuolet ovat olleet rajattomia. En ole lapsuuden toimimattomassa, epäterveessä ja turvattomassa kasvuympäristössä oppinut terveitä rajoja ja niiden vetämistä, joten sen on joutunut kantapään ja psykoterapian kautta opettelemaan. Tie ei ole ollut helppo.

Nyt koen, että minulla on rajoja ja osaan vetää rajoja muiden ihmisten käytökselle ja sille, mitä hyväksyn ja mitä en. Elämänlaatuni ja itseluottamukseni on parantunut rajojen myötä ja olen löytänyt itsekunnioitusta itseäni kohtaan. Vaikeinta on ollut hyväksyä se, että viime vuosina monet ihmissuhteet on päättyneet rajojen vuoksi ja uusia ei ole juuri tullut tilalle. Vaikeaa on ollut myös havaita ja hyväksyä, että ihmissuhteissa on esiintynyt kateutta minua kohtaan kun minä olen muuttunut ja elämäni on muuttunut tosi paljon ja nimenomaan positiiviseen suuntaan.

Hetkittäin edelleen huomaan ajattelevani, että missä rajoissani voisin joustaa, jotta elämääni tulisi ihmisiä enkä joutuisi olemaan yksin ja tämä on varmaan menneisyyden vanha totuttu toimintamalli. En tiedä onko se ihan vääränlainen ajattelutapa miettiä, että missä joustaa omien rajojen kohdalla, koska terveet rajat ovat terveiden ihmissuhteiden edellytys, mutta sitten toisaalta ei pitäisi rakentaa muuria itsensä ja maailman sekä muiden ihmisten väliin. Koen elämäni melko yksinäiseksi kun rajojen asettamisen myötä moni ihmissuhde on päättynyt. Nyt olisi tilaa löytää ja vastaanottaa uusia ihmisiä elämään mutta se tuntuu vaikealta kun pelkää pettymyksiä. Ja toisaalta elämässä on aika paljon kuormitusta myös työelämässä. Olisi kuitenkin ihanaa saada terve ja tasapainoinen parisuhde sekä uusia, antoisia ystävyyssuhteita. Antaa ja saada. Vastaan itse omista perustarpeistani mutta ihmislajin tarve liittyä muihin lajitovereihin on bioginen fakta.