Raivonhallinnassa pahoja ongelmia
Mulle tuli ihan tajuton tarve päästä purkamaan johonkin ajatuksia ja tuntemuksia aiheesta. Myös muut voivat keskustella vihanhallinnasta ja omista kokemuksistaan asiaan liittyen.
Mun elämässä on aina ollut raivokohtauksia. Pienenä lapsena sellaiset ovat normaalejakin eikä niihin pahemmin kukaan kiinnittänyt erityistä huomiota. Myöhemmin teini-iässä oireet pahenivat. En muista tarkalleen, minkä ikäisenä olivat jo vahingollisia, mutta ainakin 16-vuotiaana suutuin helposti ja myös kunnolla, olin oikea hävityksen kauhistus. Pahinta oli, että jo silloin alkoi muisti pätkimään näiden raivareiden yhteydessä. Pääpiirteet muistin kyllä, mutta moni juttu jäi tallentumatta muistilokeroihin. Muistan vaan yleisesti sen kamalan tunteen, kun oli rikkonut kaikkea omaisuutta ja kadutti hirveästi. Olin jo silloin viillellyt vuosia ja sitä keinoa käytin usein vihoissanikin. Mulla oli tuolloin diagnoosina vaikea psykoottinen masennus.
No mä toivuin masennuksesta, mutta ei se elämä niin hehkeää ollut kuin silloin tuntui asuessani kihlattuni luona. Pilveä kului valtavat määrät ja lopultahan ne muutkin psykoaktiiviset huumeet tulivat mukaan kuvioihin. En tiedä, miten silloisella ystäväpiirilläni on mennyt, koska välit on katkenneet aikoja sitten. Itselläni ei pääkoppa kestänyt vaan vajosin psykoosiin. En muista hirveän tarkkaan noita vuosia, mutta silloinkin oli toisinaan raivareita.
Ja sekavuus jatkuu. Seuraavat pari vuotta maistui kaikki, mitä oli tarjolla. Sekavaa oli, jatkuvasti ravasin suljetulla osastolla. Sain skitsofreniadiagnoosin ja hoitotukipäätöksen. Asuin tukiasunnossa, joka oli käytännössä talo, jossa ongelmaiset nuoret oli niputettu samaan rakennukseen vetämään huumeita. Sieltä muutin toiseen vastaavaan, sama meno. Edelleen sairaalajaksoja ja edelleen raivareita vaikken enää käyttänyt päihteitä säännöllisesti vaan yritin lopettaa (ei ollut helppo pala).
No sit sairaalan kautta hoitokotiin. Siellä olin enimmäkseen selvinpäin ja sain asioita kuntoon. Mutta raivarit jatkuivat. Käsittämätöntä kilahtelua naurettavista asioista ja tekoja, jotka kadutti myöhemmin.
Pääsin asumisvalmennukseen, siellä en raivonnut puolen vuoden jaksolla kai lainkaan. Päihteitä kyllä kului (salaa tietenkin, kiinnijäämisestä ois lentänyt ulos). Sain sieltä kuitenkin portit auki ihan normivuokrakämppään, jossa olen asunut nyt reilun vuoden.
Ja tää vuosi on ollut noiden raivareiden kanssa ihan täyttä helvettiä!! Ihan pienistä asioista kilahtelen miehelleni (asumme samassa kodissa), hyökkään kimppuun, huudan, uhkaan tappaa, rikon tavaroita. Eka niitä oli ihan jakuvalla syötöllä. Ei menny viikkoa, etten ois kilahtanut. Sit myöhemmin harveni vähän, mutta kesästä laskien on kaks kertaa joutunu soittaan poliisit koska olen ollut todella raivoissani (kaatanut huonekaluja, heitellyt tavaroita, hakannut miestä, huutanut ja meuhkannut) ja hallitsematon. Kerran olin tikattavana päivystyksessä raivarini jälkeen, kun päätin kiskasta ranteet auki ronskimmalla kädellä. Nyt viimeisimpänä mä päätin potkia ulko-oven hajalle ja rikkoa ikkunan. Ihan vaan koska vitutti kun en päässyt sisään. Vuokralla asumme ja korvaukset vahingosta on jo sovittu ja osittain maksettu.
Nyt olen siis vuoden ollut aikalailla selvinpäin. Välillä jotain pelleilyä, mutta ei edes kahta päivää putkeen tai edes joka kk.
Mä inhoon täydestä sydämestäni tätä mun kilahtelua. Ihan typeristä asioista hirvee raivo, jota en osaa hallita! Toteutan vaan kaiken mieleen juolahtavan ilman harkintaa, edes pientä viivettä. Kiukku on erikseen, sitä osaan hallita. Mutta tää järjetön viha ja raivohullun käytöstavat suuttuessa! Mä en normaalisti edes hyväksy väkivaltaa keneltäkään, inhoan sitä. Kuulostaa varmasti ristiriitaiselta, mutta kun toi verenhimoinen petopaskiainen nostaa päänsä niin voisin ajautua tilanteeseen, että tapan jonkun edes tietoisesti sitä harkitsematta tai ajattelematta sekuntia pidemmälle. Ihan vaan siksi, että sellainen ajatus tuli päähän.
Nyt sit löysin pienellä googlettelulla tällaisen diagnoosin kuin patologinen impulsiivinen aggressio. Moni kohta määritelmässä kuullostaa ihan liian tutulta. Tuo on viimeinen sairaus, jonka määritelmät haluaisin täyttää. Toivottavasti olen tulkinnut oireet ja kriteerit ihan päin puuta..
Huomenna yhteys psykologiin, jonka kanssa ongelmaani käsittelen. Pakko kysyä hänen mielipidettään, että onko mahdollista, että mulla on tuollainen sairaus. Skitsofreniadiagnoosi tuntuu ihan pelkältä vitsiltä kun miettii tuota raivoa. Siis ei voi muuta sanoa ku et perrrkele. Jotain apua haluan ja pian. En jaksa enää tätä kilahtelua, oon ihan täysin kyllästynyt siihen. Miten mä voin rakentaa tulevaisuutta, jos en saa tota raivoamista loppumaan?!?! Entä jos mulla on tuo sairaus, mitä jos hoito (lääkkeet, psykoterapia) ei toimi? Keski-ikäisenä alkaa oireet usein helpottamaan itekseen. No paljonpas se lohduttaa, kun itse haluaisin lapsiakin joskus tulevaisuudessa, kriteerinä tietenkin että oon kunnossa ite.
Joopajoo.
Tänään irrotettiin rikkinäinen ruutu ikkunasta ja vuokraisäntä tuli hakemaan sen pois. Mua hävetti ihan kamalasti kun siinä rupateltiin samalla ku hajotettiin ikkuna ihan sirpaleiksi (no aika iso aukko siinä jo olikin..oisin teoriassa mahtunut siitä läpi) ja keräiltiin palat roskikseen.. Mut tätä se vaan on kun ei hallitse itseään.. Pakko kestää seuraukset.
Mun psykologi on saikulla. Laitoin hänelle viestiä eilen(kö?!) ja oottelen tietoa seuraavasta käynnistä.
Tällä hetkellä tuntuu kaikki raskaalta. En saanut viimeyönä nukuttuakaan, mutta eipä se haittaa, koska mua ei väsytä.
Oon laiminlyöny siivoomiset ihan täysin ja koti näyttää tavallistakin pahemmalta. Pitäisi jaksaa siivota tänään koko talo, kun vuokraisäntä tulee huomenna asentamaan uuden lasin.
Kyllä se huominen tulee vaikka ite ois kuin palasina tahansa. Mutta kukaan ei ole luvannut sen olevan parempi. Näinä hetkinä toivoo, että kuolisi nukkuessaan tai vaikka jossain onnettomuudessa. Oon niin säälittävä raukka, etten ite uskalla itteäni tappaa vaikka olen vaarallinen ympäristölleni..
Meillä oli taas äsken sellanen riskitilanne. Mä oikeestaan jo ehin kilahtaakin, mut se kesti max 2min. Ehdin ainoastaan juosta keittiöön hakeen veistä, mut huitasin vahingossa veitsitelineen lattialle niin mies ehti väliin. Tämä kohtaus tuli siitä, kun hermostuin miehen vähäteltyä ongelmaani ja väittäessä, että liioittelen. Ennen sitä hän sanoi, että jos on olemassa riski et mä tapan jonkun niin kipin kapin laitokseen. Ei ymmärtänyt miksi menin siitä hysteeriseksi.. Koska ei tajunnut, että olen sitä vaihtoehtoa todella vakavasti harkinnut (itsemurhan lisäksi). Ja että olen juuri päässyt noista kuvioista pois.
Tilanne jatkui niin, että karkasin miehen otteesta, mutta olin jo rauhoittunut huomattavasti. Pystyin harkitsemaan tekojani ja arvioimaan niiden seurauksia. Yritin hivuttautua salaa keittiöön hakemaan veistä, jolla olisin halunnut vetää kaulani auki, epäillen samalla etten kuitenkaan pystyisi siihen. Mies tuli vahtimaan tekemisiäni, joten en päässyt vessaan lukkojen taakse. No seuraavaksi mietin kuinka helppoa olisi mies puukottaa. En tietenkään toteuttanut, koska sehän olisi ollut ihan kamalaa!
Mä en muista taaskaan kunnolla muutaku että mietin vakavasti itsemurhaa ja olisin sen siinä tilassa pystynytkin toteuttamaan, jos sopiva tilaisuus ja riittävän varma keino (=yksin ulos, junan alle) olisi onnistuneet. Mielessäni luuppasi ajatus "nyt tapat, tapat vaan, anna mennä: TAPA!" ja se oli todella ahdistavaa, mutta teoiksi se ei muuttunut. Menin peiton alle "turvaan", koska en voinut katsoa miestäni tai koiraani siinä tilassa. Kamalat mielikuvat täyttivät pään ja tunsin epämääräistä halua toteuttaa ajatukseni, mutta kykenin hallitsemaan itseni kuitenkin.
Hetken olin hyvin levoton ja jouduin nousemaan piilostani. Vaeltelin asunnossa ja mies seurasi mun tekemisiä. Pysähtelin yhtäkkiä, välillä keinuttelin itseäni ja toisinaan meinasin alkaa taas itkemään hysteerisesti, mutten ruvennut ("osaan hengitystekniikat hyvin"). Lopulta istahdin sohvalle keinuttelemaan itseäni ja tuijottamaan tyhjyyteen. En ajatellut juuri mitään ja tunteita ei ollut enää, vain tyhjä olo. Kuulin mieheni puheen, mutta en muista sanoja.
No nyt oon jo niin skarppi ja rauhottunu, että mies uskalsi jättää mut yksin kotiin ja lähti lenkille koiran kanssa. Olo on helpottunut: näitä raivareita voisi mahdollisesti oppia hallitsemaan niin että ehtisin harkita ja puntaroida ajatuksiani sen sijaan että olisin jo toteuttanut ne ennenkuin tajuan edes asiaa ajatelleeni.
Eli voisin tällaisen yhdn kokemuksen perusteella helpottuneena ajatella, että mä voitan vielä tänkin ongelman! En osaa sanoin kuvailla kuinka äärettömän toiveikas olen!! Palan innosta päästä keskustelemaan psykologini kanssa!
Aika hurjaa ja on sulla kestämistä. Tuli mieleen, että onko sulla koskaan epäilty ja tutkittu esim. ad/hd:tä? Tää nyt oli ihan heitto vain, mutta kun noi raivarit on alkaneet jo lapsena niin tuli tällainen mieleeni. Tosi hyvä, että pääset puhumaan asiasta psykologin kanssa. Ehkä ongelmalle voidaan tehdä jotain. Ja pitääkin tehdä, ennen kuin tapahtuu jotain peruuttamatonta. Toivottavasti tilanne saadaan hallintaan.
Adhd:ta ei ole tutkittu, mutta muutama hoitaja on mun kanssa asiaa pohtinut ja myöntäneet mahdollisuuden, että se voisi olla syynä. Yksi hoitaja epäili epätyypillistä epilepsiaa, mutta mua ei sitä voi olla, koska olen käynyt testeissä useasti.
Mulla on ens maanantaina aika psykologille. Mä odotan sitä käyntiä tosi paljon, koska on paljon aiheeseen liittyviä ajatuksia päässä. Musta tuntuu usein, että se 45min ei riitä mulle vaan asiat jää pahasti "kesken" enkä haluaisi lähteä pois.
Mies huomasi eilen sanoa, että on tässä vähän varalta seuraillut mun vointia ja osas nimetä muutaman asian, mikä ilmenee mulla usein kun oon menossa huonompaan kuntoon. Tärkeimpiä varmaan, että alan pakonomaisesti kirjoittamaan ja kuuntelen musiikkia huomattavan paljon (ts. koko ajan). Ja tietenkin myös se, ettei saa aikaiseksi oikein mitään ja nukkuminen muuttuu ongelmaksi.