Puran sydämeni ja pääni..
Olen 34 vuotias, naimisissa, 1 lapsi, mutta maailma meinaa kaatua päälle.
Tämä stoori alkaa hyvin tutusti:
Isäni on alkoholisti ja juonut koko ikänsä. Kaikki pyhät ja viikonloput olivat aina viinan täyttämiä. Äiti joutui joskus lähtemään isää karkuun naapuriin ja me lapset jäätiin omiin huoneisiin nukkumaan. Joskus isä ja kaverit yltyivät huutamaan ja tappelemaan niin, että minä käärin pienimmän siskon peittoihin ja isomman puin omiin vaatteisiin ja hyppäsimme makuuhuoneen ikkunasta karkuun.
Sitten äiti sai tarpeeksi (olin seitsemännellä luokalla) ja päätti lähteä opiskelemaan ja otti nuoremman siskon mukaan. Jäin isomman pikku siskon isän hoiviin. Äiti tuli viikonopuksi kotiin ja muistan sen helpotuksen tunteen. Mutta meno oli niin raju, että äiti otti myös toisen pikkusiskon mukaansa ja minä jäin isäni kanssa kahdestaan kotiin. Ja voin kertoa, että koulusta kotiin meno oli kuin olisi mennyt ammuttavaksi. Meilkein joka viikko oli kaksi päivää kosteat juhlat kotona tai sitten isä toi toisia naisia kotiin ja hommaili niiden kanssa. Minä näin ne kaikki.
Minä muutin pois kotoa 15 vuotiaana ja olin helpottunut. Jotenkin kuitenkin kaikki ne asiat kummittelivat ja välillä hyvinkin tyhmän rohkeasti käytin alkoholia. irtosuhteita oli paljon ja olin todella kylmä miehiä kohtaan.
Sitten parikymppisenä seurustelin 4 vuotta, joka loppui minun ahdistukseen. Olimme jo niin kauan seurustelleet, että kaikki toivoivat häitä ja lapsia. EIIII… Ja tämä tyttö lähti. Kävin sen jälkeen puhumassa ammattiauttajalle isävihasta, koska se häiritsi minua niin paljon. Se hoito jäi mielestäni jotenkin kesken ja vihaa jäi mahaani pyörimään.
Sinkkuna pyörin monta vuotta ja tein hulluna töitä ja opiskelin… Jottei vaan jäänyt aikaa ajatella! lyhyitä suhteita oli, mutta ahdistuin niistä hyvin helposti.
Sitten löysin nykyisen mieheni.. Ihana! Rakastuin häneen määrätietoiseen ajatteluun, huuliin, silmiin, mahtavaan luonteeseen. Kun sitten rupesimme lapsen tekoon, niin heti iloisen uutisen kuultua hän jätti minut ns yksin. Ei enää hellimistä, ei rakastelua. Kuulemma ei halunnut satuttaa lasta. Ja taas minä jäin yksin!!!! Tästä lähti nykyinen tila:
Synnytys oli pitkä ja raju, mutta ihana lapsi meille syntyi. Rajun synnytyksen myötä sairastuin kilpirauhasen rajuun ylitoimintaan. Valvoin pari viikkoa putkeen ja nukuin vartin ja taas sama uudestaan. Tämä kesti melkein vuoden ja olin ihan loppu.
Vaikka pyysin apua mieheltäni, niin apua ei tullut. Hän ei ymmärtänyt tätä sairautta. Eihän minusta valunut verta tai jalka ollut poikki tai kuumetta… Pyysin häntä mukaan lääkärikäynneille, jotta hän voisi kysyä itse myös tästä minua piinaavasta sairaudesta. Mutta ei!! Ei kiinnostanut.
2007 minulta leikattiin kilpirauhaset kokonaan pois ja se vajaatoiminta veti nyrkillä suoraan naamaan. Väsytti koko ajan, kiloja alkoi tulla, mieliala vaan laski ja laski ja vieläkään ei miestä kiinnostanut. Pyysin häntä silloin vielä lääkärikäynnille, mutta aikaa ei ollut.
Nyt alkaa jo pohja näkyä. Voimat on ihan loppu, kyyneleitä ei enää löydy, nukkua vois vaikka yöt ja päivät tai unta ei tule ollenkaan.. Tällä hetkellä olen työttämänä, mutta jotenkin koen sen onnekseni koska töihin en nyt kykene.
En tiedä mistä apua hakea ja jos saan apua, niin mitä sitten? Olen puun ja kuoren välissä.
Vuosi sitten mies aloitti utelun ja kyselyn, että mikä minua vaivaa. Mikä minua vaivaa? Perhana, olisi tullut mukaan lääkärikäynneille, niin olisi voinut auttaa ja olla rinnalla. Mutta jätti minut yksin sairastamaan. Olen niin loukkaantunut hänelle.
Nyt minun ei tee mieli hänen kanssa jutella mistään tai kertoa hänelle mitään, vaikka kuitenkin haluaisin. En halua hänen kainaloon, mutta kuitenkin haluan.
Haluan apua, mutta niin väsynyt lääkäreihin ja heidän tyhjiin sanoihin. olen monta kertaa käynyt sanomassa, että olen todella väsynyt ja tarvitsen apua. Verikokeisiin ja arvauskeskuksen lääkäri ilmoittaa, että arvot on kohdallaan. sinussa ei ole mikään vikana!! PAH!!
Haluan apua, koska haluan jaksaa jutella mieheni kanssa ja haluan normaalin arjen. Nyt makaan sohvalla tai yritän epätoivoisesti pitää kotia järjestyksessä.
PLEASE, apua!
Huomenna minulla on aika terveyskeskuksen terapiasairaanhoitajalle ja sitten torstaina minulla on aika kriisikeskuksen työntekijän kanssa.
Toivottavasti pääsen eteenpäin.
Marraskuun alussa menen töihin uuteen paikkaan ja voitte vaan kuvitella millainen paniikki sisällä pyörii. Jaksanko? Pystynkö?
Mutta ei tämä kotona oleminenkaan oikein hyvää tee, kyllä haluan jotain saada aikaiseksi. Lamaannuttaa tämä pelkkä oleminen, mutta aika kalliiksi tulee kotona oleminen ilman rahallista tukea ja ilman henkistä tukea.
Saisin puhua ihmiselle, joka jaksaa kuunnella ilman arvostelua ja riitaa. Haluan purkaa päätäni ja sydäntäni niin, että tämä toinen ihminen voisi johdatella minut aurinkoisille ja avoimille niityille. Opettaisi minut kommunikoimaan läheisteni kanssa oikein. Kertoisi millä tavalla pääsisin pois tästä hyvinkin synkästä päämaailmasta.
Kävin tänään terveyskeskuksessa ja diagnoosi oli keskivaikea depressio. Tästä se lähtee... Huomenna soittaa lääkäri ja puhelin konsultaatio lääkkeelle. Kuukauden välein psykiatrian sairaanhoitajalla, puolen vuoden päästä katsotaan uudestaan koko homma pohja mutia myöten.
Kylläpä oli rankka mutta hyvin antoisa reissu. Nyt pitelen hernemaissipaprika pusseja silmillä, kun itkin niin kovasti.
No johan tää menee ihan hurjaksi. Menee vaan ihmettelemiseksi ihmisten "yritys" auttaa? Eiköhän se taas ole niin, että kysytään suoraan ihmiseltä josta ollaan huolissaan. Mutta EI meillä... Siellä ne keskenään supisee ja juoruilee, miksi ne eivät kysy suoraa minulta. Se olisi ollut jopa mukavaa!
Minäkin muutama vuosi sitten kysyin kaveriltani suoraan hänen tilaa, koska olin huolissani hänestä. En kysyny hänen mieheltään, enkä kavereilta vaan suoraan ja vastauskin tuli suoraan. Kerroin hänelle ajatuksistani ja kysyin, olinko oikeilla jäljillä vai oliko tuntemukseni ihan huuhaata.
Ja ihmisten haukkuminen... KAUHEAA!! Tulee aina niin paha mieli, kun kuulee jonkun haukkuvan jota kuta. Jos ei jostain tykkää, niin voi sanoa nätisti ettei tykkää tai ei halua puhua koko asiasta tai olla hiljaa..
Mitä mieltä te olette? Miten te käyttäydytte, kun olette huolissanne jostain ystävästä tai sukulaisesta?
Mitä mieltä te olette ihmisten haukkumisesta?
No niin ja nyt tuntuu jo paremmalta, kun sain ensimmäisen avun. Maanantaina kävin psykiatrian sairaanhoitajalla ja sitten lääkärillä ja diagnosointi oli keskivaikea depressio. Sain ensi apuun sepram??? 20 mg.. En nyt muista, kun en jaksa sängystä nousta tarkistamaan lääkkeen nimeä. Sitten torstaina kriisikeskuksen tapaaminen.
Ja voi juma, että näistä tuli paha olo.. Mahassa tuntuu olevan aikamoinen paha olon aalto. Luvattiin, että menee ohi.
Ensi viikolla menen tiistaina taas hoitajalle terveyskeskukseen ja sitten perjantaina taas kriisikeskuksen tapaaminen. Ruvetaan suunnittelemaan hoitojani. Onneksi, ei ois pää kulta enää jaksanut sitä sekamelskaa!
Nyt hyvää yötä kaikille.
No niin, hoidot on aloitettu ja elämä jatkuu..
Nyt kun näitä lääkkeitä on syöty viikko, niin aluksi oli kamala paha olo kolme päivää ja nyt naamaa pistelee. Vielä ei ainakaan osaa sanoa, että onko näistä lääkkeistä mitään apua. Ei ainakaan mikään ole muuttunut.
Väsymys on vielä aika valtava, mutta onneksi on nukuttavat lääkkeet yöksi.
Herra jestas ku haluais jo normaaliin elämään kiinni.
Heippa,,
Minä olen ollut vähän samankaltaisessa tilanteessa, ehkä lievemmässä muodossa mutta eihän se sitä katso.
Me jouduttiin muuttamaan kun oli 9v uuteen kaupunkiin joka oli uudessa maassa,,
kieltä ei osanut ja luulin että kesäloma reissulla oltiin.
Koulukiusaaminen, isän alkoholin käyttö (ei jatkuvaa) vanh. riitely ym jäi mieleen pienen tytön pääkoppaan. Tuli muutto takas Suomeen ja sitten kaikki on hyvin???
Koulu käytiin hyvin loppuun, seurusteltiin sit tuli abort.paikka (en vieläkään tykkää kirjoittaa koko sanaa),, tapasin miehen, mentiin naimisiin saatiin yks lapsi, mies otti saunajuomaa välillä enemmän ja minä aloin saada raivareita. Kuinka monta kertaa petti lapselle antamat lupaukset..ero tuli 21v jälkeen
No nyt mulla on tilanne että työt loppuu vuodenlopussa, olen ollut samassa paikassa 31v.
Tuli ekakertaa elämässä ahdistus ja masennus,,ihmettelin miksi??
Tämä työnloppuminen sai aikaan että minulla tavallaan tuli kaikki vanhat asiat pintaan,,kotonahan ei puhuttu mistään eikä koskaan.
Nyt puidaan melkein 40v vanhoja asioita, sain ekakertaa elämässä vähän erilaisia lääkkeitä kun asperiini tai burana, alussa helpotti, tänään oli taas niin huono ja masentunut olo että itku tulee pelkästä ajattelusta.Mutta olen kans niinkuin sinä,, kyllä täältä noustaan vaikka väkisin,minä sillä pohjosen sisulla jos ei muulla. En tunne itseäni että olen kotona, tämä on ruotsinkielistä seutua ja itse olen kyllä täysin suomalainen.
Toivotan jaksamista meille kaikille täällä,kesällä kaikki on jo paremmin,,luvataan näin
haliterkut kaikille tarvitseville🌻🙂🌻
Päätin sitten ottaa työn vastaan vaikka lääkäri hieman epäili työkykyäni. Kyllä itsekin epäilen, mutta kun koskaan ei tiedä jos vaikka tästä oiskin apua. Jos tämä vaikka siivittäis uuteen nousuun.. EN tiiä! Apua.
Toivon totisesti että siitä olisi apua. Niin yritän itsellenikin sanoa, uusi paikka ja uusi työ,,ethän tiedä mitä hyvää ja ihanaa siitä voi lopulta tulla.
Onnea työlle ja jaksamista näin pimeän aikaan.
halitsut: 🙂🌻
Lääkäri päätti nostaa lääkeannosta ensin 30mg ja viikon päästä 40mg. Ei tuo 20 mg tuntunut missään... Kauhia väsy on niin, ettei oikein pysty tekee mitään. Nukun yössä kuitenkin nyt (lääkkeiden avustuksella) noin 7 tuntia.
Väsyn ihan tyhjästä ja kun väsyn, tuntuu kädet painavan tonnin ja päässä suhisee. En kuule mitään ja en kyllä nääkkään mitään. Tiedän miltä tuntuu tavallinen väsy, mutta tämä on ihan totaalinen ja ihan älytön.
Nyt onneksi itkuisuus on vähentynyt... tai sitten kyynel varasto on loppunut. =)
Mutta hei, tämä on vain tie ylöspäin.
Ken apua tarpeeksi hakee niin ennemmin tai myöhemmin sen varmasti löytää.
Kovasti purat pahaa oloasi tänne ja se on selvä merkki siitä että et halua antaa sairaudelle periksi, taistelutahtoa vielä löytyy - se on todella kunnioitettavaa🙂👍
Itse tipahdin oravanpyörästä kesällä ja nyt rakennan omaa elämääni uusiksi. Kun ITSE tajuaa sairastuneensa, niin elämä pysähtyy ja tulee aika - ja tulee oikeasti aikaa - miettiä asioita. Se hetki kannattaa käyttää, jos vain vielä vähänkään on voimia, hyödyksi. Sillä elämässä saa uupua. Uupumus on oikeastaan siunaus. Kun antaa itsensä oikeasti väsyä, pääsee irti kaikennäköisestä turhasta ja joutavasta; pystyy keskittymään siihen mikä oikeasti on tärkeää.
Prosessi on pitkä, mutta niinkuin olet huomannut niin se kaikki alkaa sinusta itsestä! Sinulle on valtavasti annettu taakkaa kannettavaksi, mutta niiden kanssa on mahdollista elää ja huomata kuinka paljon elämällä on vielä annettavaa. Mustimpanakin päivänä tiedän, että nyt en enää jaksa - mutta en luovuta, sillä huominen voi olla aivan silmittömän hieno päivä!!🌻🙂🌻
Itse aloin kasaamaan uutta itseäni lukemalla. Luin sellaista kirjallisuutta jota en aikaisemmin olisi koskaan kuvitellut lukevani. Tein silmittömästi ennen töitä, nyt kirjoittaessani tänne en tee töitä - teen sitä mikä minusta nyt on paljon tärkeämpää.
Suosittelen Sinullekin kirjaa jonka itse luin ensimmäisenä:
http://www.minervakustannus.fi/kirjat/kirja.php?kirja=395
Jotenkin vain sain tunteen että olet kenties kasvanut samaan suuntaan kuin minäkin.
Hyvää matkaa sinuun itseesi🙂
Kiitos vinkistä.
Luen heti, kun olen sen verran kunnossa. Nyt en pysty lukemaan. En pysty keskittymään!
Nytkin piti lähteä kauppaan, niin sain hirveen väsykohtauksen. Onneksi mies menee ja hakee ruoat kotiin. Viikonloppuna sain niin paljon itsestäni irti, että sain kengät ostettua ilman suurempia kohtauksia. Pari tuntia kaupungilla sai minut hengästymään ja piti nukkua muutama tunti, että jaksaa illan.
Väsykohtaus on kamala.. Kädet painaa tonnin ja ne yltävät lattialle asti. Pää on heiveröinen ja painaa.. Olo on kuin laivassa olis.. hengästyn ja uni tuntuu tulevan hetkenä minä hyvänsä.
Jotain hyvää on jo lääkityksestä tullut.. Itkuisuus on todella vähentynyt. Ei jaksa itkeä. Se o niin kamalaa!!
Tässä nämä tällä kertaa!!
Hei Pitkästä aikaan!
Lääkitys on vaihdettu kaksisuuntaiseen ja sitten antanut itselleni aikaa selvitä. Menin töihin ja nyt sitten lääkäri antoi sairasloma varoituksen ja kun kerroin töissä tästä.. niin työpaikka meni. Mutta.. en oo yhtään pahoillani, paremminkin iloinen. Nyt minulla on aikaa tehdä mukavia asioita, kuntoilla, ulkoilla, mennä käymään pohjoisessa, olla läsnä pojalle..
Ja en kyllä ota vastaan työpaikkaa vain työpaikan takia vaan otan sellaisen työn joskus sitten vastaan, josta tykkään.
Toinen ihana juttu on se, että sain lähetteen psykiatrille ja saan ammattiauttajan. Purkaa pääni ja selvittää lukot sydämestä ja mielestä. Lääkäri auttaa viemään ajatukset niin oikein, että kaikki avattu ja mieli kirkas.
Minä uskon, että mieleni avautuu ja kirkastuu. Eikä väsymys vie kaiket voimat..
TOivo elää hyvin vahvana!