Puran sydämeni ja pääni..

Puran sydämeni ja pääni..

Käyttäjä Neitonen75 aloittanut aikaan 22.09.2009 klo 10:57 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Neitonen75 kirjoittanut 22.09.2009 klo 10:57

Olen 34 vuotias, naimisissa, 1 lapsi, mutta maailma meinaa kaatua päälle.
Tämä stoori alkaa hyvin tutusti:
Isäni on alkoholisti ja juonut koko ikänsä. Kaikki pyhät ja viikonloput olivat aina viinan täyttämiä. Äiti joutui joskus lähtemään isää karkuun naapuriin ja me lapset jäätiin omiin huoneisiin nukkumaan. Joskus isä ja kaverit yltyivät huutamaan ja tappelemaan niin, että minä käärin pienimmän siskon peittoihin ja isomman puin omiin vaatteisiin ja hyppäsimme makuuhuoneen ikkunasta karkuun.
Sitten äiti sai tarpeeksi (olin seitsemännellä luokalla) ja päätti lähteä opiskelemaan ja otti nuoremman siskon mukaan. Jäin isomman pikku siskon isän hoiviin. Äiti tuli viikonopuksi kotiin ja muistan sen helpotuksen tunteen. Mutta meno oli niin raju, että äiti otti myös toisen pikkusiskon mukaansa ja minä jäin isäni kanssa kahdestaan kotiin. Ja voin kertoa, että koulusta kotiin meno oli kuin olisi mennyt ammuttavaksi. Meilkein joka viikko oli kaksi päivää kosteat juhlat kotona tai sitten isä toi toisia naisia kotiin ja hommaili niiden kanssa. Minä näin ne kaikki.
Minä muutin pois kotoa 15 vuotiaana ja olin helpottunut. Jotenkin kuitenkin kaikki ne asiat kummittelivat ja välillä hyvinkin tyhmän rohkeasti käytin alkoholia. irtosuhteita oli paljon ja olin todella kylmä miehiä kohtaan.
Sitten parikymppisenä seurustelin 4 vuotta, joka loppui minun ahdistukseen. Olimme jo niin kauan seurustelleet, että kaikki toivoivat häitä ja lapsia. EIIII… Ja tämä tyttö lähti. Kävin sen jälkeen puhumassa ammattiauttajalle isävihasta, koska se häiritsi minua niin paljon. Se hoito jäi mielestäni jotenkin kesken ja vihaa jäi mahaani pyörimään.
Sinkkuna pyörin monta vuotta ja tein hulluna töitä ja opiskelin… Jottei vaan jäänyt aikaa ajatella! lyhyitä suhteita oli, mutta ahdistuin niistä hyvin helposti.

Sitten löysin nykyisen mieheni.. Ihana! Rakastuin häneen määrätietoiseen ajatteluun, huuliin, silmiin, mahtavaan luonteeseen. Kun sitten rupesimme lapsen tekoon, niin heti iloisen uutisen kuultua hän jätti minut ns yksin. Ei enää hellimistä, ei rakastelua. Kuulemma ei halunnut satuttaa lasta. Ja taas minä jäin yksin!!!! Tästä lähti nykyinen tila:
Synnytys oli pitkä ja raju, mutta ihana lapsi meille syntyi. Rajun synnytyksen myötä sairastuin kilpirauhasen rajuun ylitoimintaan. Valvoin pari viikkoa putkeen ja nukuin vartin ja taas sama uudestaan. Tämä kesti melkein vuoden ja olin ihan loppu.
Vaikka pyysin apua mieheltäni, niin apua ei tullut. Hän ei ymmärtänyt tätä sairautta. Eihän minusta valunut verta tai jalka ollut poikki tai kuumetta… Pyysin häntä mukaan lääkärikäynneille, jotta hän voisi kysyä itse myös tästä minua piinaavasta sairaudesta. Mutta ei!! Ei kiinnostanut.
2007 minulta leikattiin kilpirauhaset kokonaan pois ja se vajaatoiminta veti nyrkillä suoraan naamaan. Väsytti koko ajan, kiloja alkoi tulla, mieliala vaan laski ja laski ja vieläkään ei miestä kiinnostanut. Pyysin häntä silloin vielä lääkärikäynnille, mutta aikaa ei ollut.
Nyt alkaa jo pohja näkyä. Voimat on ihan loppu, kyyneleitä ei enää löydy, nukkua vois vaikka yöt ja päivät tai unta ei tule ollenkaan.. Tällä hetkellä olen työttämänä, mutta jotenkin koen sen onnekseni koska töihin en nyt kykene.
En tiedä mistä apua hakea ja jos saan apua, niin mitä sitten? Olen puun ja kuoren välissä.
Vuosi sitten mies aloitti utelun ja kyselyn, että mikä minua vaivaa. Mikä minua vaivaa? Perhana, olisi tullut mukaan lääkärikäynneille, niin olisi voinut auttaa ja olla rinnalla. Mutta jätti minut yksin sairastamaan. Olen niin loukkaantunut hänelle.
Nyt minun ei tee mieli hänen kanssa jutella mistään tai kertoa hänelle mitään, vaikka kuitenkin haluaisin. En halua hänen kainaloon, mutta kuitenkin haluan.
Haluan apua, mutta niin väsynyt lääkäreihin ja heidän tyhjiin sanoihin. olen monta kertaa käynyt sanomassa, että olen todella väsynyt ja tarvitsen apua. Verikokeisiin ja arvauskeskuksen lääkäri ilmoittaa, että arvot on kohdallaan. sinussa ei ole mikään vikana!! PAH!!
Haluan apua, koska haluan jaksaa jutella mieheni kanssa ja haluan normaalin arjen. Nyt makaan sohvalla tai yritän epätoivoisesti pitää kotia järjestyksessä.
PLEASE, apua!

Käyttäjä Etsijä kirjoittanut 22.09.2009 klo 12:35

Kuulostaa todella pahalta... Olet kärsinyt paljon ja pettynyt monesti, miehiin etenkin. Olet törmännyt myös siihen, ettei epämääräistä pahaa oloa depressioineen ja ahdistuksineen edes osata tunnistaa sairaudeksi. Nykyään monet puhuvat jo avoimesti vaikeuksistaan ja tunnetut julkkiksetkin tulevat ulos masennuksen kaapista. Silti vallalla on selviytymismentaliteetti: fiksu pärjää! Entäpä jos ei enää pärjääkään? Entisenä vannoutuneena introverttina ja nykyisenä puoli-ekstroverttina annan sinulle neuvon, jonka jo tiedätkin: kukaan ei pärjää yksin, et sinäkään. Hae apua. Hae sitä kaikkialta: ystäviltä, yhteiskunnalta, lähimmäisiltä, verkosta, mistä tahansa. Pääasia, että haet sitä. Etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan.

Onko Sinulla miehesi lisäksi ystäviä, jotka voisivat tukea Sinua ja perhettäsi? Onko miehelläsi ystäviä? Jollakin tavalla miehesikin täytyisi saada ymmärtämään, että te tarvitsette apua, sekä henkistä että ihan konkreettistakin, lastenhoito- ym. muuta apua. Miehesi pitäisi ymmärtää, ettei hän voi hylätä Sinua tuolla tavalla. Jos romahdat, lapsenne saatetaan ottaa huostaan. Kerro tämä miehellesi. Tuskin hän sellaista haluaa. Yhteiskunnalla on velvollisuus huolehtia alaikäisistä lapsista, mutta ensin Sinun kannattaisi yrittää puhua miehesi kanssa, yrittää selvittää, ymmärtääkö hän, miten vakava tilanteesi on. Aika omituista, jos hän ei yhtään välitä teistä kummastakaan. Perhe-elämä on teille molemmille tietysti aivan uusi ja erittäin vaativa elämäntilanne.

Helposti voisin langeta naisten ainaiseen sadatteluun, jonka teema on se, että miehet ovat sikoja. Miessukupuoli on historiallinen vallankäyttäjä ja naisten tehtävä on aina ollut alistua ja miellyttää miehiä, ennen kaikkea aviomiestään. Sama perinne kuitenkin velvottaa miehen ottamaan vastuun perheestään. Nykyään elämme aikaa, jolloin roolit ovat käymistilassa ja moni asia eri tavoin kuin ennen. Naisen ei pidä alistua mihin tahansa, mutta ei miehilläkään aina helppoa ole. Monen asian arvon ymmärtää vasta silloin, kun sen menettää. Jos miehesi menettää Sinut ja yhteisen lapsesi, hän menettää paljon. Yritä saada hänet ymmärtämään menetyksen syvyys.

Muista aina: yhteiskunnan edessä olet naisena vahvoilla, koska sinulla on nyt lapsi. Lasta suojellaan aina, samoin äitiä. Toinen juttu on sitten se, miten me kaikki kaipaamme rakkautta... Jos miehesi ei enää rakasta sinua, ehkä joku toinen rakastaa. Luulen kuitenkin, että olette vain ajautuneet kriisiin, jossa saatettaisiin tarvita ulkopuolisten apua.

Tsemppiä Sinulle! Olet selvinnyt paljosta ja uskaltautunut tekemään lapsenkin. Se on hieno juttu. Jatka rohkeasti eteenpäin. Luulenpa, että pystyt siihen. 🙂🌻

Käyttäjä Neitonen75 kirjoittanut 22.09.2009 klo 15:35

Tiedän, että mieheni rakastaa minua, mutta ei ymmärrä tätä sairautta. Olen miettinyt kovasti tätä ja tullut monta kertaa tulokseen, ettei hän halua edes ymmärtää. Hänellä on vaan tapana ilmoittaa, että älä takerru siihen, älä sairasta, miksi sinä et jaksa, miksi miksi. Mutta kun yritän hänelle asiaa kertoa, hän suuttuu.
Nyt hänellä on uusi tyyli eli jos et sinä jaksa en minäkään.

Rakastan miestäni ja perhettäni, mutta avun hakeminen on ollut kyllä ihan mahdotonta. Terveyskeskus lääkäri, niin.. se pistää aina verikokeisiin. Lastenhoitoapua, sitä ei ole. Kummankaan vanhemmat ja sukulaiset asuvat todella kaukana. Kaikki parhaimmat ystävät kummallakin on kaukana.

Olen jotenkin nyt jumissa tämän asian kanssa ja haluaisin niin kovasti päästä pois tästä olosta. Sen tiedän, että jos vaan saisin rakkaani tähän mukaan.. Tämä lähtis ku lehmän häntä ylöspäin.

Käyttäjä Kuitenkin kirjoittanut 23.09.2009 klo 09:01

Hei Neitonen!

Oletpa joutunut kokemaan raskaita asioita elämässäsi. Rakkaudetonta kohtelua. Olisit ansainnut parempaa.

Mistäköhän kiikastaa, ettei miehesi osallistu ja auta? Mikä voi olla syynä? Miten muuten teidän suhde miehen kanssa: onko hän rakastava sinua kohtaan muulla tavoin? Kannustaako sinua? Oletteko käyneet keskustelemassa ammattiauttajan kanssa asiasta?

Esimerkiksi Kirkon perheasiainneuvottelukeskuksessa voi käydä yksin tai yhdessä.

Oletko harkinnut psykoterapiaa, jossa saisit käydä läpi vaikeita kokemuksia? Oikein perinpohjaisesti.

Hae itsellesi apua! Jos et saa miestäsi mukaan elämääsi, niin se on sitten hänen päätöksensä.

Sinä ansaitset elämääsi hyvää. Iloisia asioita, tukea ja apua.
Etsi sitä.
Kirjoittele tänne lisää, jos se auttaa sinua.

Käyttäjä Neitonen75 kirjoittanut 23.09.2009 klo 16:33

Kiitos viesteistä..
Olen miettinyt ihan samaa.. Kyllä hän kannustaa minua työ asioissa ja on pojalleen aivan ihana isä, mutta luulenpa hänen pelkäävän. En vaan ymmärrä mikä tässä voisi olla pelottavaa!
Huvittavaa tässä on se, että kun minä lopetin yrittämästä vuosi sitten niin hän heräsi ja haluaa minun avautuvan. Huonoa tässä on se, etten halua jutella hänen kanssaan. Jokin estää minua, en tiedä mikä. Jokin odottaa jotain, en tiedä mitä!
Mietin eilen, että ehkä minun olisi helpompaa ensin puhua jollekin ammattiauttajalle ja purkaa sisintäni, enkä lähteä soitellen sotaan kun muutenkin ollaan sotatilassa. Tai no, ei vaan pystytä puhumaan vakavista asioista ilman että toinen loukkaantuu siis yleensä minä. Mieheni on todella sanavalmis ihminen...

EN OSAA HAKEA APUA!! Tai olen hakenut apua, kuten jo aiemmin kerroinkin. Terveyskeskuksen venäläinen lääkäri ei ota minua tosissaan ja jään aina yksin ihmettelemään asiaa, että mitä nyt tapahtui!?

Olen tässä myös surffaillut netissä ja katsonut, että kilpirauhasen vajaatoiminta saattaa suurella todennäköisyydellä aiheuttaa masennusta. Onkohan tämä sitä?

AUTTAKAA JA KERTOKAA hyviä ehdotuksia!

Käyttäjä Neitonen75 kirjoittanut 24.09.2009 klo 14:44

Varasin tänään terveydenhoitajalle ajan huomiseksi, koska omalle lääkärille EN mene. Se on niin huono lääkäri... Tai ei kai se huono ole, mutta ei se osaa minua auttaa!

Käyttäjä Neitonen75 kirjoittanut 24.09.2009 klo 15:34

Tähän asti olen nyt päässyt.. Purkanut sydäntä ja päätäni.. Nyt jos vielä uskaltais mennä hakea konkreettista apua, puhua jollekin. Täällä etelässä minulla ei ole sellaista ystävää, jolle uskaltaisin avautua.

Kunhan vaan uskaltais! Sydämessä on kova hinku parantua!

Käyttäjä taikku79 kirjoittanut 24.09.2009 klo 21:07

Voi Neitonen!
Kylmät väreet kulkivat lävitseni kun luin kokemuksistasi. Miten äitisi on voinut jättää sinut isäsi hoiviin? En käsitä...millaiset välit sinulla nykyisin on vanhempiisi ja sisaruksiisi? Pystyisitkö äitisi kanssa juttelemaan vanhoista asioista? Ja niin vaikealta kuin se kuulostaakin, niin isäsikin kanssa sinun olisi ihan hyvä jutella. Luulenpa että isälläsi on ollut myös vaikeaa ja huono omatunto siitä miten on käyttäytynyt.
Oikein hyvä jos uskaltaudut terveydenhoitajalle juttelemaan. Omasta kokemuksesta tiedän, että ensimmäinen kerta on vaikein. Itse samantapaisessa tilanteessa vuosia sitten pelkäsin eniten sitä, että "romahdan" enkä hallitse itseäni ja tunteitani. Olin padonnut pahan olon tunteet sisälleni, mutta kun lukko aukesi ja tunteet alkoivat purkautua, koko elämä alkoi tuntua kevyemmältä. Masennukselta tuo sinun juttusi kuulostaa, ja selvästi tarvitset siihen ulkopuolista apua. Koita myös saada selvitettyä ajatuksiasi miehellesi, ennenkuin välinne menevät liian lukkoon. Kirjoita vaikka hänelle kirje, sekin voi auttaa. Ja ehdottomasti kirjoittelet tänne tukinettiin missä sinua varmasti kuunnellaan. Tsemppiä sulle, ja nauti niistä ihanista asioista joita sinun elämässäsi on.

Käyttäjä Neitonen75 kirjoittanut 25.09.2009 klo 10:10

Teis sen tänään. Menin terveydenhoitajalle, joka varasi ajan lääkärille. Kylläpä otti koville!

Vaikka minulla on ollut vaikea tuo nuoruus, olen aina pärjännyt sen asian kanssa. Mutta kaiken päälle tämä kaamea vajaatoiminta, niin nyt ei jaksa! No, liikaa on aina liikaa.

Kysyit miten tulen toimeen vanhempieni kanssa, niin äitini kanssa tulen loistavasti toimeen. Ja se että hän jätti minut isäni kanssa kahden, niin ymmärsin ja ymmärrän sen vieläkin. Ei ollut vaihtoehtoja, mutta se vaan jätti niin kauhean arvan sisälle. Isän kanssa minulla oli pitkään vihasuhde, mutta olen antanut omalla tavallani anteeksi ja saatan puhua puhelimessa kerran puolessa vuodessa, mutta vain silloin kun hän on selvinpäin. Isäni juo vieläkin ja varmasti koko loppu elämänsä. Omapa on valinta, tehkööt mitä haluaa!

Katselin netistä, että kilpirauhasen vajaatoiminta saattaa laukaista masennuksen. Voisikohan tää nyt olla sitä?
En tiedä, nyt laitetaan tämä tyttö kuntoon!

Kirjoitan samalla tänne ja kerron tuntojani, koska näköjään tämäkin auttaa!

Käyttäjä taikku79 kirjoittanut 25.09.2009 klo 17:55

Hienoa neitonen!
Tuolla asenteelle varmasti paranet. Me autamme sinua saamaan itsesi kuntoon! Muista että välillä voi tulla toivottomuuden tunteita, ja tuntua ettei paraneminen etene, mutta koita etsiä positiivisia asioita.
Oletko pystynyt äitisi kanssa puhumaan vaikeista asioista? Monesti sitä luulis että on sinut lapsuuden traumojen kanssa, mutta olen sitä mieltä etteivät ne mielen pohjalta minnekään häviä jos niistä ei pääse puhumaan. Itselläni oli pelko ja viha isääni kohtaan pitkälle aikuisuuteen, kunnes terapiassa tajusin miksi isäni oli käyttäytynyt omalla tavallaan. Se lapsuuden tilanteeseen liittyvä tunne oli ikäänkuin jäänyt päälle, ja kun aikuisen ymmärryksellä asioita alkoi miettimään, sain negatiiviset tunteet häviämään. Ymmärrän isääni täysin. Soisin jokaiselle ihmiselle terapian jossa käydään puhumattomia ja patoutuneita asioita läpi, mutta suurimmalla osalla ihmisistä ei ole siihen rohkeutta. Kaikkien elämä olisi helpompaa jos tietäisi miksi toiset ja itse käyttäytyy tietyllä tavalla...helposti ne ikävät käyttäytymismallit sitten "periytyvät" jälkikasvulle....en tiedä ymmärsikö kukaan ajatustani...

Käyttäjä Neitonen75 kirjoittanut 28.09.2009 klo 11:54

Huomenna minulla on lääkärille aika, jännittää
Ja kävin viikonloppuna pohjoisessa. Juttelin äidin kanssa illalla hotelli huoneessa. Kerroin äidille omat ajatukseni menneisyydestä ja omista tuntemuksistani ja luulen, että äiti ymmärsi melkein kaiken. Luulisin.
Isälleni olisi ihan turha jutella tällaisista asioista. Olemme sisarukset yrittäneet asiasta keskustella, mutta hän hyvin narsistisena syyttää kaikkia muita, eniten äitiä. omissa tekemisissä ei ole mitään vikaa. Joten isä on ulkona!

Minkähän tason "masennus" minulla on? Se jännittää!! Kuinka pitkä matka minulla on hyvään oloon? Huomenna lisää!

Käyttäjä Neitonen75 kirjoittanut 29.09.2009 klo 13:10

Voi että.. Kuten jo aikaisemmissa teksteissä kirjoitin, niin tämä oma lääkäri tuijottaa vain ruutua ja verikokeiden tuloksia.. Niin se teki taas, kysäisi hieman ohimennen pienestä alakulosta. Hitsi että suututti! Ei mitään apua!
Tältä lääkäriltä en ole koskaan saanut oikein kunnon apua mihinkään. Suututtaa!

Käyttäjä taikku79 kirjoittanut 29.09.2009 klo 17:18

Hei taas!
Olen itsekin huomannut ettei tavallisilta lääkäreiltä useinkaan saa tarpeeksi apua vaivoihinsa. Niiltä pitää VAATIA hoitoa. Voisitkohan pyytää että lääkärisi laittaisi lähetteen psykiatrille?
Hieno juttu jo se, että olet äitisi kanssa jutellut. Huomasitko että sekin jo auttoi? Juu, narsisteille on aivan turhaa puhua mitään, mikäli isälläsi on tuo persoonallisuushäiriö todettu...oletan niin. Eivät he huomaa omia virheitään. No, ei sinun isäsi toimista tarvitse välittää, nyt riittää kun välität itsestäsi. Hyvä asenne sinulla ainakin on paranemisesi suhteen. Toivotaan että tuo kilpirauhasongelmakin saadaan kuntoon niin elämäsi alkaa varmasti hymyilemään leveämmin kuin koskaan ennen. Hyviä vointeja.

Käyttäjä Neitonen75 kirjoittanut 30.09.2009 klo 17:00

No vaikka mä sille lääkärille olisin sanonut mitä, niin ei se olisi mitään tajunnut. Sanoin, että tarvitsen apua ja arki tuntuu kuin uis siirapissa.. Se on niin vaikia lääkäri!
Mutta meen hakee muualta apua, en jää tähän mieleen makaan.
Hieman tuli parempi mieli, kun kävin tänään koulussa tekemässä itselleni lukujärjestyksen ja pääsen huljuttaa aivojani uudella tiedolla.
Huomenna taas uusi yritys, kriisikeskuksen kautta. Kirjoitan lisää ja kerron, mitä sitten tapahtuu!

Käyttäjä Neitonen75 kirjoittanut 07.10.2009 klo 20:57

No aikaahan tässä menikin..
Ja voi hurja mitä ylä ja alamäkiä tää elämä onkaan. Välillä pelottaa oikein ajatella, ettei vaan tule paniikkia. Onkohan kenelläkään muulla tällaista tunnetta? Mieluummin on ajattelematta, ettei vaan ajatukset lähde pyörimään ja sitten tulee pelottava tunne ja se tunne valtaa niin kokonaisvaltaisesti sinut, että oikein panikoi!
Joku päivä taas tuntuu, että hitto minähän painin noiden omituisten tunteiden kanssa mennen tullen.
HUH, sanon minä.. Onneksi minulla on tunne, että kyllä mä selviydyn. PAKKO!

Käyttäjä Neitonen75 kirjoittanut 12.10.2009 klo 09:25

Nyt tuntuu taas, että kaikki kaatuu päälle.
En vaan pysty kertoa miehelleni olostani ja peloistani. Jotenkin vaan tuntuu, ettei hän vaan ymmärrä miksi minulla on tällainen olo. Kaikki nämä alkoholi-isä lapsuus, kilpirauhas sairaus ja hänen silloinen välinpitämättömyys, että kaikki nämä yhteensä voisi tehdä minulle näin ns hallaa mielelle. Mielessä pyörii vain häpeä jaksamattomuudestani.
Kauhia paniikki pyörii mahassa ja menen ihan tönköksi ja ajatus ei kulje.

Miten tämä voi olla näin kauhean vaikeaa??